sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

The Fountain

Tuon Tajunnan pohjalta minulle suositeltiin elokuvaa The Fountain (2006), jossa kuulema myös joku kalju äijä trippailee kohti ikuisuutta elämän puun kanssa. Harrastin laittomuuksia, koska oletettavasti tuo ei enää elokuvissakaan pyöri, ja voi olla vähän vaikea tässä maassa laillisestikaan hommata, kun ei tähänkään mennessä ole kävellyt vastaan. Että ennen kuin sensuuria ja piratismin kieltämistä kannattavat pääsevät heiluttelemaan voiton lippujaan, kannattaa pitää huoli, että kaikki koskaan tehty materiaali on sitten edes jollakin muulla tavalla koko ajan saatavilla yhtä tehokkaasti, edes maksua vastaan.

Elokuva herätti minussa helvetin paljon, ja helvetin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Yksi päällimmäisistä näistä ajatuksista on se, että olisiko Jungin kollektiivisessa alitajunnassa sittenkin jotain perää? Ovatko jotkut visuaaliset asiat saman tyyppisille ihmisille samoja, tuleeko saman tyyppisille persoonallisuuksille samanlaisia, hämmentävän yhdenmukaisia mielikuvia? Onko mielikuvitus yhteinen lähde, josta samanlaiset ihmiset ammentavat samanmuotoisilla astioilla? Hetken aikaa tuntui, kuin joku olisi pikakelannut mieleni, muistoni ja ajatukseni läpi, ja lähtenyt tekemään niiden pohjalta elokuvaa. Elämä ja kuolema, buddhalaisuus, avaruus, mytologiat..Jopa sairaalan huone 620 sattui olemaan myös viimeisen Pertunmaalla asumani talon numero. Ainoa mikä ei niin kolahtanut, oli sormusten jatkuva kuvaaminen, joka voisi tuntua oudolta, ellei tietäisi elokuvan ilmestymisvuotta. Toki se sopii buddhismin symboliikkaan, elämän syklisyyteen ja ikuisuuteen, mutta kyllä tuo oli jo vähän epäilyttävää. Siellä on tuottajat hieroneet juutalaiskäsiään yhteen, kammanneet rasvaista sivujakaustaan ja lähes kuiskauksen hikeä pisaroivilta huuliltaan päästäen: "Kuvatkaa lisää niitä.....sormuksia!" Helppoa rahaa Lord of the Ringsien vanavedessä. Ehkä juuri siksi tämä onkin mennyt minulta ohi.

Tuotannollisesti tässä on kyllä muutenkin ajateltu vähän turhan monisyisesti, juoneen kun harotaan aineksia mayojen mytologioista ja Raamatusta, saadaan kudottua riittävän ikiaikainen verkko, jotta se vaikuttaa uskottavalta. Silti se toimi. Elokuvassa oli koko ajan vähän ahdistava (minulle ahdistava) tunnelma, se oli pelkoa menettämisestä ja oman kuolevaisuuden hyväksymisestä. Niin Zen, kuin minäkin muka olen, olen vielä kaukana tästä ensimmäisestä portaasta. Matkalla sinne, mutta aivan alussa. Siksikin tällaiset kuolevaisuutta kasvoille tuovat pläjäykset, niin musiikkina, kirjoina kuin elokuvinakin, ovat minusta niin järjettömän hienoja. Parhaimmillaan ne lähestyvät elämää ja kuolemaa rehellisesti ja paljaaltaan - sellaisena kuin se oikeasti on. Se on aina kiehtonut minua, ja minut on sen takia monesti ymmärretty väärin. Kuuden vanhana minusta oli kuulema merkitty ylös "itsetuhoiset ajatukset", mutta uskon sen olleen väärinymmärrys. Olen ehkä halunnut tuhota jotain muuta, mutta en itseäni.

Se sai minut myös tajuamaan yhden asian rakkaudesta, sellaisen joka on varmasti kytenyt tässä parin viimeisen vuoden aikana. Sen lisäksi, että olen tietoisesti sysännyt ihmisiin rakastumisen syrjään, hyväksynyt sen että ihmisiä tulee ja menee läpi elämän, olen myös tietoisesti jättänyt tärkeiden ihmisten määrän mahdollisimman vähään. Siksi, että tiedän menettäväni heistä jokaisen. Se ei ole pelkoa menettämisestä, se on ennemmin vain sen kivun minimoimista, vaikka tiedänkin niiden muutamien ihmisten olevan aivan helvetin tärkeitä henkireikiä koko elämäni kannalta. Silti, kun keskustelin papan kanssa mummon kuoleman jälkeen, näin kaiken sen tuskan ja vaikeuden, ehkä vähän päätinkin, että en tahdo sellaista. Se voisi olla liian kova paikka kohdata. Toisen, kiinni kasvaneen ihmisen menettäminen. Ja tiedän, että sellainenkin on joskus vielä edessä, ellen itse kuole ensin. Raskasta lauantaille? Hyvä. Kello sitä paitsi vaihtui jo sunnuntain puolelle. Sietää kaikkien ajatella näitä joskus, kohdata oma kuolevaisuutensa ja joutua miettimään tätäkin asiaa.

Musiikki, se yksi biisi joka kaiken teemana oli, toimi tunnelman luojana ja värittäjänä, kasvaen tarinan mukana kohti loppua. Se oli hieno elementti omalta osaltaan. Juurikin sellainen hitaasti, vähän kerrallaan rakentuva, jonnekin ikuisuuteen ja syvälle itseen kuljettava, jollainen olisi voinut soida Huxleyn happotripin taustalla. Tai sitten hän olisi vain nauranut senkin monimutkaisuudelle, ja pyytänyt jotain yksinkertaisempaa. Itseasiassa nyt kun kuuntelen biisiä ilman elokuvaa, mikäli jouset olisi korvattu konetekstuureilla tai kitaran kierrolla, tämä biisi olisi melko Neurosista, nyt se on paisuteltua post-rockia.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, ehkä se voi jostain tuntua liian tylsältä nyyhkydraamalta, mutta on siinä mielestäni melko hyvin tasoa ja syvyyttä erilaisten ihmisten tarpeisiin. Tai voisin uskoa, että on. Voin olla väärässä.

4 kommenttia:

  1. Mä ainakin tykkäsin tästä silloin muinoin kun sen ensimmäistä kertaa näin! Kiva leffa visuaalisesti ja tarinaltaan.

    VastaaPoista
  2. Jep, vaikka en yleensä tykkää siitä että kaikki tehdään tietokoneella, niin tuossa se nimenomaan toimi, kun kaikki oli niin helvetin siistiä.

    VastaaPoista
  3. Törmäsin tekstiisi sattumalta ja pistän huvikseni jatkoksi kommentin. Katselin leffaa tänään ja ajatuksia herätti taas, vaikkakin elokuva on melko yksinkertainen muistutus elämästä ilman kuolemanpelkoa (sen hoksaaminen omalla kohdalla vain tuntuu suurelta askeleelta). Tämä puolestaan mielestäni kannustaa nimenomaan hylkäämään esim. uskonnot joilla panostetaan kuoleman jälkeiseen elämään tai elämän ottamista suorituksena. On upeaa että tällainen elokuva tuli aikoinaan ilmoille. Mutta vaikka sen filosofia on loppujen lopuksi aika yksinkertainen, alkaa käsittämätön ajatusviidakko sitten, kun ajatellaan, mitä kaikkea ovat ihmiset saaneet aikaiseksi kuolemanpelon takia ja miten asiaan voisi vaikuttaa, mitä järjettömiä rakennelmia olemme itsellemme jo luoneet. Itse koen, että tärkeintä on ensiksi hylätä ihmisen ylivertaisuus ja hyväksyä osansa luontokappaleena, elää ja tuntea sen jälkeen täysillä kaikki ja kuolla pois. Ja antaa kaiken elämän virrata lävitseen, iloineen, suruineen eikä antaa pelon kahlita, koska ilman oikeaa aitoa surua ei mielestäni ole aitoa iloa. Emme omista mitään, maailma jatkaa menoaan ilman meitäkin. Sitä voi pohdiskella yksinään pimeinä öinä, että kuinka turha ihminen sitä lopulta onkaan ja sitä myöten vapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos ajatuksesta, ja hyvä että tämä on johtanut ihmisiä edes jonkin hyvän äärelle. Kuolevien suhtautuminen kuolemaan on monesti samanlainen, kuin minulla työn kanssa: Sitä jaksaa, kun tietää että se loppuu joskus. Mielestäni on myös hienoa juuri se, miten pitkälle kuolevaisuuden käsittely on ihmisiä ajanut taiteessa ja kulttuurissa, sekä tietenkin tieteestä.

      Myöskin nimenomaan ihmisyyden arvostaminen väärällä tavalla, jonkin korkeamman, ylimmän voiman oikeutuksen saaneena maailman haltijana on mielestäni yhtä tulehtunutta. Ihminen on ainutlaatuinen vain omana itsenään, ei ylivertaisena maailman valtijaana.

      Humanismissa lähtökohtana on ihmisen ylivertainen arvo, minulle se on juuri siinä, että koska olemme kaikki yhtä pieniä ja merkityksettömiä, voimme yhtä hyvin keskittyä olemaan toisillemme ihmisiä kulkukoirien ja korppikotkien sijaan. Meille on kaikki mahdollista, jos tahdomme oikeasti kehittyä johonkin suuntaan, harmittavan usein kehityksen ja kasvun tiellä vain seisoo raha, politiikka, byrokratia ja tyhmyys.

      Poista