perjantai 27. heinäkuuta 2012

Se thävällinen thärina...

Kävelin taas Torvelta himaan pienenä selkeyden ja selväpäisyyden komeettana läpi sekakäyttävän ja ryyppäävän Lahden, kulkien omaa polkuani, välittämättä ympärillä heiluvista ihmisistä ja tilanteista, joiden kykenin näkemään jo ennalta eskaloituvan seuraavan viiden minuutin aikana myrskyiksi. Näin ennalta jokaisen sanan, jokaisen horjahtelevan liikeen, pään kallistuksen ja tulevan lyönnin liikeradan, kuinka se osuu vähän ohi kohteestaan, kuinka se hipaisee toisen silmäkulmaa ja saa tämän säikähtämään enemmän sitä, että hänen seksuualisuuttaan, minää, itseyttä on näin väkivaltaisesti tultu rikkomaan, kuin siitä, että häntä olisi mitenkään mainittavammin sattunut. Kun paikalla vielä on naaraita, ei tällaista toisen uroksen esittämää uhkaa vain voi sivuuttaa ilman vastausta. Jerusalemissa ehkä käännellään poskia, Lahdessa ei.

Miksikö tiedän tämän? En siksi, että kykenisin erityisemmin näkemään tulevaisuuteen kuunnellessani Neurosista, vaikka se siistiä olisikin. Näen tämän kaiken jo ennalta siksi, että olen nähnyt sen tapahtuvan niin monen monituista kertaa, aina uudestaan ja uudestaan. Tyhjästä eskaloituvan tilanteen, jossa jälkeen päin selitellään poliisille, että mä en tehnyt mitään, ja tuo löi. Entä jos he väistivätkin tämän kaiken, eikä välikohtausta syntynyt? Mitäpä sitten, viisi minuuttia ja jossain muualla voimme yrittää uudestaan. Voin varmuudella sanoa, että tänäkin torstaina joku lahtelainen saa turpaan, ja todennäköisyys on huomattavasti suurempi kuin loton oikean rivin napsahtaminen. Olen melko väsynyt tähän. Onhan se omalla tavallaan siistiä. Jee. Chicago. Jee. Väkivaltaa. On tässä kaupungissa oma, outo viehätyksensä, se viidakon laki, joka tuolla kaduilla vallitsee. Minun ei ole koskaan tässä kaupungissa tarvinnut pelätä oman terveyteni puolesta, en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa olisin voinut saada turpaani. Se johtuu siitä, että minä katson tätä kaikkea selvinpäin, ja osaan väistää ne tilanteet, tai ainakin ohjata ne karikkoon suhteellisen äkkiä.

Olisi se silti kiva asua jossain, missä ihmiset osaavat ottaa rennosti. Minun päässäni tuo rauhan ja rakkauden El Dorado on tällä hetkellä tietysti Oulu. Se on niin monelta kantilta plussan puolella, ettei se tuulikaan välttämättä jaksaisi vituttaa. Sitä paitsi se joki on riittävä syy sinne muuttamiseen. Tai johonkin siihen lähelle edes. Ei Muhoskaan niin paska paikka olisi, jos on auto. Jonnekin muualle täältä. Tämä lähinnä ikävstyttää ja tylsistyttää, ei siinä paljoa pelolla tai ahdistuksellakaan ole tilaa. Nyt istun tietokoneelle, kaveri tuli tuohon sohvalle sammumaan ja kiroilee tekevänsä rikosilmoituksen. Oli käyty paitaan kiinni, portsarin toimesta. Tuttu meininki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti