sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Red El Camino



Kun tässä nyt on koko ajan niin helvetin tylsää, niin jaanpa biisin, joka on vaikuttanut minuun syvästi. Kun ensimmäisen kerran kuulin sen metsästettyäni Peter Dolvingin Bad Bloodin latauslinkkiä viikkotolkulla ympäri internetiä joskus kuusi-seitsemän vuotta sitten, se napsahti saman tien kupoliin aivan täysillä. Se pysäytti kaiken mitä sillä hetkellä olinkaan tekemässä, sai minut miettimään ja istumaan hiljaa paikallani koko biisin ajan. Se on yksi parhaita kappaleita, joita ihmiskunta on ikinä saanut aikaan. Vitutukseni on suuri, kun tällä internetin kaatuilun ja tökkimisen hetkellä huomasin, että tuo levy, samoin kuin Bandcampissa ostamani mp3-tiedostot, menivät kovalevyn tyhjennyksen mukana. En enää ikinä osta musiikkia, joka ei ole olemassa. Bad Bloodin ostaisin kyllä mielelläni, mutta olen maksanut sen levyn jo neljä tai viisi kertaa, ja se on aina loppunut, hävinnyt tai karannut muuten mystisesti ulottuvilta. Se on ainoa Dolvingin levyistä, joka minulta puuttuu tuosta säälittävästä "kokoelmasta". Olen vähän huono keräilijä, kun musiikki ajaa muodon ohi, eikä eri versioiden haaliminen ole koskaan juuri kiinnostanut.

Red El Camino tuo mieleeni aina jotkut yksin junaratojen varsilla istutut illat, kun mietin elämän satunnaisuutta, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Se herättää minussa myös aina pienen pelon tulevaisuudesta. Mitä jos se pommi ei todellakaan putoa? Mitä jos "se tapahtuma", en tiedä mikä se on, mutta jokin kulminaatiopiste elämässä, ei koskaan tulekaan, ja mitä jos kaikki vain soljuu ohi huomaamatta, kunnes huomaan olevani vanha? Se on ehkä pahin elämääni liittyvistä peloista, että kaikesta huolimatta annan sen vaan valua ohi, teen mitä muut minulta odottavat, sen sijaan että tekisin kuten minun täytyy. Lisäksi kertosäe on meikäläiselle hyvin tunteita herättävä kohta muutenkin, isä ei todellakaan juurikaan soittele...
Toisaalta siihen kaikkeen sisältyy myös lupaus vapaudesta, siitä että saa ajaa punaisella El Caminolla auringon laskuun ja kasvatella hiuksiaan, erillään maailmasta. Kaipa minä olen tietyllä tapaa jotain menneen ajan reliikkejä, elämäntapaintiaani, joita ei enää paljoa nurkissa pyöri.

Tuo nimenomainen biisi on vaikuttanut omiinkin tekemisiini tehokkaammin, kuin mitä vaikkapa Nasum on koskaan vaikuttanut, yhtään senkään bändin tuhovoimaa vähättelemättä. Toki on helppo sanoa, että kaikki grindi kuulostaa Nasumilta ja Rotten Soundilta tai Napalm Deathilta, niin kyllä me enemmän kuitenkin koitetaan kuulostaa Entombedilta, Brutal Truthilta ja Siegeltä sekaisin. Kaipa siinä pörinässä ja särinässä joku ero on. Mene ja tiedä. Mutta noin niinkuin akustisten touhujen kautta Peter Dolving, Tom Waits ja Alice In Chains, sekä myöhemmin löydetyistä Melissa tai Mark Lanegan, ovat vaikuttaneet minuun ja tekemisiini hyvinkin paljon. Voin vain toivoa, että joskus ajan kanssa opin sulattelemaan näistä kaikista jotain sellaista, josta joku muukin voisi ymmärtää jotain. Itsellenihän nuo ovat kaikki yhtä merkityksettömiä, koska ne ovat yrityksiä ammentaa jostakin musiikin täydellisyyden lähteestä. It Takes About Forty-Five Minutes To Die/ 21 Gramms Lighter on poikkeus. Sen biisin tein neljäntenä koskaan tekemänäni akustisena biisinä, ja tiesin heti, että se on elämäni viimeinen biisi. Eikös ole hölmöä, että olen tehnyt kai parisataa biisiä sen jälkeen? Mutta se on silti viimeinen, eikä sille voi tehdä enää mitään. Ei mitään uusintottoja, ei uudelleen nauhoituksia. Jos se jonnekin menee, se menee tasan tuona versiona, joka Mikseristä löytyy.

Olin juuri nähnyt mummoni viimeisen kerran, tietämättä sen jäävän viimeiseksi. Illalla kotona meidän perhe valmistautui iltapalalle, sen äänet kuuluvat taustalla, kun soitin kitaraa makuuhuoneessa. Siinä kuuluu kun koira tulee kynnet parkettilattiaan raapien katsomaan että mitä oikein teen. Siinä on yksi hetki minun elämästäni, lokakuun alkupuolelta vuonna 2010. Se on vangittu valokuvan tarkasti siihen biisiin. Se on toivottavasti olemassa jollekin jossain vielä minun jälkeenikin. En usko että Mikseri sitä säilöö, mutta jos sen saisi julkaistua joskus jollakin tekosyyllä, pitää huolen siitä että se säilyy. Lisäksi jostain sattuman oikusta isäpuoli päätti tulla huutelemaan minua. Sen voi kuulla juuri ennen biisin kliimaksia, se nostaa aina kylmät väreet, koska se kuulostaa melko pelottavalta, omalla tavallaan. Ainakin minulle..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti