maanantai 16. heinäkuuta 2012

Pertunmaalla

Nyt olen Pertunmaalla. Tuparit Ristiinassa paljastuivat häiksi, ja oli vaihteeksi vähän iloisempi syy olla sukulaistensa kanssa, kun nykyään on tuntunut että nähdään vain hautajaisissa. Silti kaikissa näkyi viimeisen puolentoista vuoden merkit todella selkeästi. Meistä jokainen kantoi sitä varjoa mukanaan. Elämän poissaolon varjoa. Vaikka oli mukavaa, kuten meillä aina on, jokainen tiesi sanomattakin, että kaikki meistä kaipaavat Tyttiä ja Samulia. Enkä varmasti ole ainoa, joka häävalssin aikana ajatteli, etteivät he ole näkemässä poikansa häitä, se oli ihan riittävän surullinen ajatus saamaan tippoja linssiin, ja se on sitä myös nyt. Tällä matkan loppuvaiheella olen nähnyt ennen kaikkea sen, miten kaikki minun lapsuuteni ihmiset ovat kasvaneet. Jotkut vanhentuneet, toiset lisääntyneet, kolmannet vasta oppineet sanomaan ässän. Kaikki mukana tässä elämän valtavassa pyörässä, joka kulkee ympyrää saavuttamatta oikein mitään, pysähtymättä kenenkään surujen tai ilojen kohdalla, jatkaen samaa matkaa ikuisesti.

Ristiinasta lähdin Pertunmaalle, jossa isä on ostanut oman mummolansa, Tervahaudan, ja laittaa sitä kuntoon. Olin siellä yhden yön, enkä vieläkään oikein ymmärrä, mitä niin lamauttavaa siinä ihmisessä minulle on. Tunnen olevani taas kuusivuotias, vailla paikkaa ja tarkoitusta. Vaikka näen isäni tekevän jotain sellaisia hommia, joita varmasti osaisin tehdä ja joissa osaisin auttaa, en saa mitään aikaiseksi, vaan seison tumput suorina, tunnen itseni tyhmäksi lapseksi, hukkapätkäksi. Koitan puhua jotain, ja saan ulos vain jotain äärimmäisen lapsellista todistelua, ikään kuin yrittäisin vakuuttaa hänelle, etten ole tylsä vaikka en juo tai rellestä koko aikaa. Eikä minulla kuitenkaan ole sellaiselle mitään tarkoitusta. Emme me toisiamme ymmärrä. Välillä on niin monta vuotta hiljaisuutta ja erilaisuutta, etten tiedä osaanko kuroa sitä ikinä umpeen niin, että hän ymmärtäisi mitä tässä päässä oikein liikkuu. Enkä tiedä kiinnostaako häntä muutenkaan. Puhumme koko ajan ristiin täysin eri asioista, meillä ei ole kauheasti yhteistä.  Siellä kuunnellessani radiota huomasin kuitenkin pari asiaa. Jokainen yrittää tehdä sitä kesähittiä, jolla saisi ihan helvetisti fyrkkaa. Se on läpinäkyvää. Toinen on se, että Chisu saa tältä vuodelta ihan hillittömät Teostot, se soi koko ajan. Toisaalta olen vähitellen oppinut pitämään hänen musiikistaan, joten hyvä vaan hänelle. Ajattelin jopa, että jos oikein hurjaksi heittäydyn, voisin ostaa hänen levynsä.

Kävimme Jalkalassa, joka on ainoa talo, jonka minä miellän aina kodikseni. Voisin tehdä siitä satoja lauluja, eikä minun tarvitsisi toistaa itseäni kauhean montaa kertaa. Sillä on minule henkisesti niin suuri merkitys, ettei sitä oikein kykene käsittämäänkään. Kun minun perheeni meni remonttiin, se oli ja pysyi, vaikka minä jäin äidille, ja se puoli sukua kuului isälle. Se oli silti minun sukuni, minun kotini, minun perheeni. Se ei katkennut mihinkään, kuten olen monissa muissa vastaavissa tapauksissa nähnyt tapahtuvan.  Siitä olen ikuisesti kiitollinen. Toisaalta taidan olla myös niin vahvasti sukuni näköinen, että pahapa siitä olisi eroonkaan koittaa pyristellä. Enkä tahtoisikaan.

Tänään pääsen Pertunmaan torikahvilaan, jossa kuulema saa kahvia jos soittaa kitaraa. Melkoista pioneerityötä, eipä ole Lahdessakaan tuollaisia, saatana. Pääsenpä illasta sitten takaisin Lahteenkin, ja koitan kirjoittaa jotain koko reissusta, ja laittaa kaikkia noita kuvia myös.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti