keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Musiikist.... No, Chisusta lähinnä

Tämä kotona olo on nyt lähinnä jotenkin hämmentävää. Ainoat hyvät puolet tuntuvat olevan kissat, musiikki, ja se että saa kirjoittaa koska siltä sattuu tuntumaan. Kissakin lähinnä taas keskittyy kuseksimaan ympäriinsä, raapimaan ja sekoilemaan ympäriinsä. Jos tuo nainen olisi eri lajia, se olisi lähtenyt kävelemään jo ajat sitten, nyt se saa aika paljon anteeksi sillä että osaa olla melko hauska aina välillä. Ja on pieni ja valkoinen. Kirjoittaminen tuntuu jostain syystä siltä, että koittaisin puhua espanjaa marsilaisille, en oikein saa ajatuksiani kasaan riittävän tehokkaasti ja älykkäästi.

Musiikki sen sijaan on tarjonnut monia valaistumisen ja ymmärryksen pointteja. Olen tässä tutustunut tähän Chisun Kun Valaistun 2.0n, ja käyn ostamassa sen siinä vaiheessa, kun jostain putoaa käsiini kahdenkymmenen euron seteli. Ensimmäinen ajatukseni levystä oli, että se on vähän levällään ja sikin sokin, mutta melko nopeasti nämä hommat kuitenkin löysivät omat paikkansa ja linkit muihin biiseihin, eikä voi olla huomaamatta, että tässä on melko hyvä levyllinen hienosti tehtyä musiikkia. Tottakai, poppia tehdessä on hyvä että levy aukeaa suhteellisen nopeasti, jotta se juntti-Jesse ei kyllästy sen soittamiseen ennen kuin tajuaa mistä siinä on kyse. Teksteissä on tarttumapintaa lähes jokasuuntaan, jos olet joskus ollut ihmissuhteessa, pystyt samastumaan ja kelaamaan että "tää piisihän siis kertoo niiku niin must!". Ne pari asiaa, jotka tässä mielestäni ovat hienoimpia piirteitä, ne jotka erottavat tämän niin monista muista poppilevyistä, ovat Chisun ääni ja piiloteltu blues. Chisun ääni siksi, että siinä on melko helvetin paljon dynamiikkaa. Levyllä on paljon erilaisia biisejä, erilaisille perustuksille rakennettuja hökkeleitä, ja se saa jotenkin mystisesti nämä kaikki pysymään niin hyvin kasassa, että ne muodostavat kylän. En tiedä miten se tapahtuu, koska joissain kohdin laulu tuntuu jopa ärsyttävältä, mutta silti ei voi kieltää, etteikö hän tietäisi mitä tekee. Onneksi hän tuntuu kasvaneen myös siitä koTHi ei oo Thäällä-artikulaatiosta ulos.. Stemmoilla ja kaiuilla on rakenneltu hienoja fiiliksiä, etenkin Tiessä ne tuntuvat putoavan niskaan kuin giljotiini, juuri oikeassa kohdassa. Siinä biisissä on myös ehkä selkein blues-kulku, siitä on taidettu vaihtaa vain loppu, mikä aluksi ärsytti. Ajattelin, että olisi nyt tehnyt sen kookonaan joksikin petetyn naisen bluesiksi. Mutta siihen tottui.

Muutenkin melkein joka biisissä on jotain sellaista, mitä on varmasti helppo tulkita iskelmäksi, koska ne kuulostavat etäisesti tutuilta. Minulle ne yhteydet rakentuvat huomattavasti suoli-iskelmiä kauempana oleviin biiseihin, Kriisitkin tuntui aluksi ihmeellisessä välissä olevalta vaikealta kantrivälisoitolta, mutta kun seuraavana lähti soimaan New Orleansin katkuinen Jos On Valmis, Ei Sitä Tarttee Kysyykään, oli edellinenkin biisi oikeutettu. Toinen arvostettava piirre on monen biisin alusta löytyvä muutaman sekunnin mittainen "intro", joka sitoo koko paskan hienosti läjään. Tällaisista huomaa, että levyn on tehnyt se ihminen, jolla on visio. Toisin kuin vaikkapa Suoli-Popilla jatkuvasti soiva Erinin On Elämä Laina, jonka tekstissä edes meidän äiti ei nähnyt mitään vitun pointtia. Se biisi on tehty ihan vain Olen Suomalaisen ja Arttu Wiskarin Tuntemattoman Potilaan jämistä, jotta saataisiin nyhdettyä rahat pois vielä, kun se tänä kesänä on mahdollista. Se on juuri sellainen vitun ärsyttävä ja läpinäkyvä biisi. En arvosta sellaista tapettia musiikkina sitten yhtään. En tiedä, onko Erinin levyllä sitten muuten skarppailtu, mutta tuon biisin perusteella sitä ei tee mieli kuunnellakaan. Jos Chisun levyltä pitää jotain paskaa kaivaa, niin tuon Frankensteinin olisi voinut jättää pois, mutta luin jostain haastattelusta, että se oli jonkun ohjelman tunnarina. Ja kaipa sekin nyt keskivertoa parempi diskobiisi on, mutta tuon levyn linjaa se sotkee ehkä liikaakin.

Muuta musiikkiin liittyvää, kävin tänään ostamassa puoliksi velaksi itselleni Bossin 8-raitaisen nauhoituskoneen. Pitää tutustua siihen vielä lisää, mutta suhteellisen helppokäyttöinen se kuitenkin on, kun tällainenkin vitun idiootti osaa duunailla masterit ja nauhoittaa rumpuja. Ainoa vittumainen puoli tuntuu olevan se, että mulla on kaikki piuhat enemmän tai vähemmän paskana.  Mutta nyt olen taas vapaa naruista, saapa nähdä miten paljon sitä intoutuu taas tekemään. Toisaalta ottaa päähän olla 160 euroa velkaa, mutta ei kuulema ole kiire eikä hätä. Saletisti joudun ottamaan mafialta lainaa, että saan tuon maksettua. No, kuten olen huomannut kaikkien ihmisten ajattelevan etenkin treenikämppätuhkisten kohdalla: Se on sit sen ajan murhe!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti