perjantai 20. heinäkuuta 2012

Meikä on niiiin Saturnuksella..

Esko Valtaojaa lukiessa olen oivaltanut ja oppinut maailmankaikkeudesta ja meidänkin aurinkunnastamme aivan järjettömän paljon kaikenlaista uutta. Se on avartanut tätä pään sisäistäkin avaruutta laajemmaksi ja äärettömämmäksi, kasvattanut sitä uusiin potensseihin kuin huomaamatta, vaikka en väitäkään kaikkea fysiikkaa ymmärtäväni. Silti se on herättänyt minussa halun ymmärtää sitäkin. Jos lukion fysiikka olisi alkanut painovoimasta ja tähdistä ja aika-avaruudesta, olisin luultavasti ollut hereillä paljon useammin, lukenut enemmän ja saanut huomattavan paljon paremman numeron. Koska pyrin aina näkemään yksityiskohtien ja muotojen ohi asioiden todelliseen olemukseen, tai siis ainakin niin todelliseen, kuin kykenen rajallisilla aisteillani ja vielä rajallisemmalla ymmärrykselläni hahmottamaan, tuntui fysiikka lähinnä pienten asioitten kanssa nyhräämiseltä. Sen sijaan, että osaisin laskea erilaisten esineiden putoamisnopeudet ja ajat, tahtoisin ymmärtää itse ne lait, mistä ne ovat koostuneet, miten meidän ymmärryksemme niistä on muuttunut ja miten se mahdollisesti voisi tulla vielä muuttumaan. Tämän takia suuntauduin aina selkeästi näille isompia kokonaisuuksia hahmottaville vesille, historiaan, uskontoon, psykaan ja filosofiaan, ja pidin kemian ja fysiikan lähinnä jonkinlaisina maailman toiminnan lakien oppeina. Kun tietää mitkä ne lait ovat ja mitä ne tekevät, loppu on vain matematiikkaa. Enkä ole kauhean hyvä matematiikassa. Se on ehdotonta, ennalta-arvattavaa ja siksi tavallaan jo valmiiksi pureskeltua. Luotan siihen, että joku minua fiksumpi osaa laskea ne yhtälöt auki, jotta minä voin sitten keskittyä katsomaan mitä sillä tehdään. Toki jos on syytä epäillä todenmukaisuutta, voin itse suorittaa tarkistuslaskun ja nähdä, että vaikka minulle valehdeltiin, matematiikka ei valehtele. Tiedän sen vaikuttavan melkein kaikkien asioiden vuorovaikutussuhteissa, mutta tahdon uskoa, että ihmiset jäävät sen ulottumattomiin.

Koska ihmiset ovat taipuvaisia sattumanvaraisuuteen ja hölmöilyihin, mikä taas tekee uskonnosta, historiasta, psykologiasta ja filosofiasta minulle huomattavasti mielenkiintoisempia asioita. Ne perustuvat kaikki ihmisen hölmöilyihin ja sattumanvaraisuuksiin, vaikka psykologiassa koitetaankin rakentaa jonkinlaisia malleja siitä, miten ihminen toimii. En usko sen kuitenkaan olevan koskaan mahdollista, ellei kaikkia ihmisiä matematisoida, korvata koko tietoisuutta jollakin piirilevyllä, joka valitsee kaikista vaihtoehdoista aina rationaalisimman. Se tekisi maailmasta ehkäpä paremman, mutta huomattavan paljon tylsemmän paikan. Se veisi kaiken pohjan ihmisyydeltä, koska meille ei jäisi tilaa hölmöilyille ja kaaokselle. Ihmisyys on anarkiaa, vapautta valita väärin ja sössiä vaikkapa muutamienkin miljoonien ihmisten hommat yhdellä paskalla valinnalla. Toki tätä tapahtuu onneksi vain äärimmäisen harvoissa tilanteissa, mutta ne tarjoavat sitäkin herkullisemmat asetelmat eettisille ja moraalifilosofisille pohdinnoille. Toki monet ihmiset näkevät ne helvetin tylsinä, mutta sille minä en mahda juuri mitään. Menkää vaihtamaan neuroninne piirilevyihin, jos ei ihmisyys maistu. Ihmisen perusominaisuuksiin kuitenkin kuuluu tietoinen, itseään ja tekemisiään ympäröivän maailman kautta heijasteleva ajattelu. On aivan sama mihin sen pohjaa ja millä sen oikeuttaa, evoluutiosta ja uskonnosta voidaan väitellä taas joskus toiste, nyt ei jaksa. Itse uskon sen olevan vain tuurin ja ajan tulosta, kun heitetään elämän aineksia ikuisuuteen ja sekoitellaan, kaikki mahdollinen tulee tapahtumaan ja älyllinenkin elämä tulee syntymään äärettömiä kertoja, toisaalta ehkä niin eri aikaan, että jokainen älyllisesti tähtiin tuijottava rotu saattaa todellakin olla hyvin yksin koko lyhyen elinkaarensa ajan.

Mars on planeetta, joka on aina kiinnostanut minua, niinkuin ilmeisesti myös Valtaojaa, ja lähes jokaista tähtitieteilijää ja filosofia niin kauan kuin sen olemassaolosta on tiedetty. Muistan jo 1990-luvun puolivälistä, kun televisiossa jännättiin löytyisikö Marsista elämää. Ei löytynyt silloin. Punainen planeetta näytti minulle amerikkalaisten elokuvien erämailta, joista elämä oli ennemmin kuollut pois. Ajattelin itsekseni, että siinä on meidän tulevaisuutemme. Riittävästi aikaa, ja seuraavalla planeetalla ihmetellään, onko maassa mahdollisesti elämää. Lopulta taivaalla kiertää vain punaisia kiviä ja jättiläismäinen aurinko. Eihän se nyt ehkä ihan niin mene, mutta tuollainen ajatusketju oli taas riittävästi saamaan 8-vuotiaalle paniikkikohtauksen. Myöhemmin Mars on alkanut symboloida minulle jonkinlaista raskautta. Se on symboli jollekin tuhotulle, raskaalle, poltetulle. Toki tätä vahvistivat varmasti myös lapsena tankatut tarinat ja myytit kreikkalaisesta sodan jumalasta ja hänen roomalaisesta planeetastaan.

Kun sitten joskus pari vuotta sitten näin youtubesta Neurosiksen Locust Star-biisin livevedon jostain ysäriltä, ja näin miten he olivat ottaneet Marshallin vahvistimistaan kekseliäästi pois kaiken sanan MARS jälkeen, en voinut olla hymyilemättä itsekseni. Jossain toisella puolella maailmaa, täysin minun ajatuksistani riippumatta (ja paljon aiemmin) se sama punainen kiven murikka merkitsee joillekin täsmälleen samaa asiaa. Kuunnellessani Neurosista kuljen jossain järjettömän raskaiden tähtien ja tuhottujen planeettojen välissä, kaikkien näiden painovoiman liikuttamien, vetämien ja työntämien kappaleiden keskellä. Myös siksi se yhtye merkitsee minulle niin paljon, se on juuri sellaista taidetta, jota Aldous Huxley kutsui "kuljettavaksi". Käytän mieluummin sitä sanaa, kuin "transendentaalista", joka on mielestäni vain filosofien keksimä hukkasana, jota he eivät itsekään ymmärrä. Sen voi heittää melkein joka väliin, ja se kuulostaa aina hyvätä. "Tähän kysymykseen liittyy toki myös transendentaalinen ulottuvuus." Mielestäni paljon parempi kuvaus ainakin tässä yhteydessä on nimenomaan kuljettava, koska se puhuu omaehtoisesta olemuksesta, joka on riittävä irrottamaan sinut siitä, mitä nyt oletkin tekemässä ja kokemassa tässä maailmassa, ja viemään sinut muualle. Hipit sanoisivat "tripauttava", Madventuresit "päräyttävä".

Olo on taas hyvin hämmentynyt, toisaalta voisin jauhaa jostakin tällaisesta vaikka parin pienen kirjan verran, toisaalta taas en jaksaisi yhtään istua sisällä. Kävin jo ulkona, mutta ihmiset alkoivat ahdistaa liikaa juuri nyt. Ehkä tämä ilta pitää sitten sisällään vähän lisää musiikkia, jumittelua ja lukemista, mikäli kipeät ja väsyneet silmäni vain antavat sille myöten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti