lauantai 21. heinäkuuta 2012

Live-hommista ja musiikin elvytyksestä.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi ilmeisesti linkitti meikäläisen matkasössötykset Facebookiin, vaikka heistä oli mainittu vain parilla sanalla. Jos ei tällä ollut mitään muuta vaikutusta mihinkään tässä maailmankaikkeudessa, niin ainakin siihen, että aloin syventää positiivista mielikuvaa hyvästä livebändistä pällistelemällä Youtubesta lisää livepätkiä, ja vähän kerrallaan myös nauhoitettuja levy-versioita. Hyvältähän nekin kuulostaa, mutta kyllä ne auttamattomasti jäävät noiden live-versioiden varjoon, mitä vähemmillä eväillä nuo joutuvat pärjäämään, sen paremmin tuntuvat hommansa hoitavan. Ja sen sekopäisemmin kaikki tuntuu lähtevän lapasesta, mikä on aina helvetin hieno piirre bändissä, ja tänä päivänä vielä suhteellisen tehokkaasti kuristettu. Kaiken pitää olla niin saatanan treenattua ja opeteltua, viimeisen päälle hiottua showta, jossa maksavalle asiakkaalle pyritään tarjoamaan elämys. Voin sanoa ihan suorilta, että meidän keikalla mua ei kiinnosta maksavan asiakkaan asema hevon vittua, se on tullut sinne kuitenkin vaan juomaan viinaa, ja sille on ihan sama mitä paskaa siellä on lavalla meuhkaamassa. Korkeintaan se käy jossain biisin välissä kysymässä multa, että voidaanko me lopettaa tuo mesoaminen. Ei voida. Soitan keikkoja, että jaksan kuunnella kaikkien arkimaailman paskanaamojen sössötystä taas kuukauden, ennen kuin on seuraavan keikan aika.

Sen takia tahdon pitää sen touhun itselle mielenkiintoisena. Ja siksi on soitettu tänä vuonna myös paljon vähemmän keikkoja. Viime vuonna taisi olla päälle kaksikymmentä keikkaa, ja siinäkin oli jo liikaa. Oli ehkä yksi keikka, joka meni paskasti, ja ajattelin heti että voi vittu, tämä bändi on nyt urautunut ja kuollut pystyyn, toistetaan samaa kaavaa ja kohta varmaan aletaan miettiä lavamanöövereitä ja bäkkäriridereita ja kuollaan pystyyn kakskymppisinä. Siksi jätettiin jossain vaiheessa vuotta, muistaakseni Tornion keikalla ensimmäistä kertaa, settilistat kokonaan pois. Meikä koittaa siinä edellistä biisiä huudellessani keksiä, että mitähän sitä sitten tämän jälkeen tehtäisiin. Se on hauskaa, pitää touhun tuoreena kaikille. Meilläkin alkaa vain olla niin paljon biisejä (viimeisimmän muistikuvan mukaan 85), että niiden parhaittenkin valikoiminen kahdenkymmenen minuutin settiin alkaa käydä jo haasteesta. Onhan tossa biisimäärässä jo paljon paskaakin, mutta kyllä niistä sellainen kolme varttia hyviä biisejä tulee. Eli voi soittaa melkein kolmena iltana putkeen hyviä keikkoja, eikä tarvitse soittaa yhtään samaa biisiä. Mutta soitetaan me silti, koska ne tietyt biisit on kuitenkin aina paljon hauskempia soittaa.

Toivoisin vain näkeväni livenä enemmän bändejä, jotka kantavat sitä punkin raatoa mukanaan, vaikka eivät punkkia soittaisikaan. Siis että lopettaisivat sen muiden miellyttämisen, ja tekisivät juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Punkkibändeissäkin soittaa nykyään ihan ihme nynnyjä. Olen nähnyt bändin hajoavan lavalle, kun rumpali ei tykännyt katsoa kun laulaja oli keikalla ihan kännissä. Mitä se oikein luuli soittavansa? Hardcore-punkkibändissä soittaessa kun nyt välillä saattaa altistua sellaisille tilanteille, joissa A) joku tai B) kaikki jäsenet ovat niin päissään, etteivät kykene suoriutumaan omasta osastaan. Tai pitäisi joutua. Totta kai alkoholistit ovat sitten erikseen, jos ei yksikään keikka vaikka kymmenestä mene mitenkään päin putkeen, voi olla syytä kysyä että kiinnostaako tätä ihmistä musiikki vai päissänsä sekoilu. Jaksan vittuilla Eetulle, jos se on ennen keikkaa päissään, mutta se tekee kaikesta aina vain hauskempaa. Keikkoja voi soittaa hyvin tai oikein, ja Eetu soittaa kyllä paljon paremmin, kun se on kännissä. Eihän se oikein soita, ei sinne päinkään, mutta se on silti hauskempaa niin.

Ehdotan sellaista toimenpidettä, että jokaikinen bändi jättää nyt promokuvat ottamatta, promootiot ja markkinointistrategiat tekemättä, lavamuuvit ja muut suunnittelematta, ja alkaa vaan soittaa sitä musiikkia. Omistautuu sille, antaa sen tehdä oman osansa, ja heti kun on olemassa jotain biisejä (tai mikäli se yhtyeellenne paremmin sopii, vaikka ilman biisejä), varaatte keikan ja menette soittamaan livenä niille ihmisille, joita ei kiinnosta yhtään. Meillä melkein oli tänään keikka Vastavirralla, mutta se meni jollekin muulle, kun Vili ei muistanut laittaa tekstaria ajoissa. Joskus nämä on pienistä kiinni, mutta mitäpä siitä. Nyt tässä lähinnä haaveilen bändistä, joka kykenisi soittamaan noita meikäläisen Vihreitä Kaloja livenä. Siihen tarvittaisiin kaksi ämpäristiä, yksi tölkisti, yksi multi-instrumentalisti joka hoitaisi suolasirottimet, haarukat, veitset ja harjat, yhden kitaristin sekä basistin. Meikäläinen sitten soittelisi kitaraa aina kun siltä tuntuisi ja lauleskelisin noita biisejä läpi. Olisi meikästä ihan hauskaa..

1 kommentti:

  1. En viittinyt heti alkaa kirjoittaa uutta paskaa perään. Huomasin, että joku oli löytänyt blogin hakemalla "kivesten sitominen". Minua alkoi kiinnostaa lähinnä se, että mitähän tuo ihminen oikeasti tahtoi löytää, ja toisekseen se, että mitä se täältä löysi?

    VastaaPoista