maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kuolema ja Kuolematon

Tämä on taas näitä postauksia, jotka on pakko kirjoittaa, ennen kuin niiden pohjana oleva kirja on edes lopussa. Aloin lukea Arthur Schopenhauerin, jonka kaikki häneen viittaavat tekstit muistavat aina mainita pessimismin keskeisenä filosofina, "metafyysistä tutkielmaa" Kuolema ja Kuolematon. Ensinnäkin tämän kirjan perusteella en vielä lähtisi mainostamaan Schopenhaueria maailman historian ankeimpana tylyttäjänä, mutta toisaalta eräs vahva syy sille saattaa olla se, että internet ja moderni aika on kyllästänyt minut uudella nihilismillä ja misantropialla, joka on kasvattanut niin naurettaviin mittasuhteisiin, ettei varmasti edes Schopenhauer tai Nietzsche kyennyt sellaista ennalta näkemään. Heidän vasarafilosofiansa on tänä päivänä lasten palikkapeli, kun kaiken maailman black metal örriäiset toteuttavat ideologioitaan käytännössä naulanuijien ja palavien kirkkojen kautta. Toisaalta monesti tämä ideologia on ennemmin huumeiden sekakäyttö ja päälle jäänyt teini-angsti, kuin synkin ihmisviha.

Schopenhaueria kutsuisin ennemmin ikivanhaksi (vrt. ikinuori) vänkyräksi, joka itkee tuoppiin jossain Tirran nurkkapöydässä. Melankoliaa ja naapuri pöytien iloisten ihmisten vihaamista varmasti löytyy, mutta se näyttäytyy minulle jotenkin harmittomampana. Tässä ei ole sellaista otetta, missä paskaa maailmankuvaansa rakenteleva tuleva kouluampuja saisi rakennuspalikoita. Sen takia ne taitavatkin päätyä Nietzscheen, vaikkei hänkään kyllä ihan yksipuolista tulta ja tuhoa lupaa. Tämän kirjan perustana oli siis kuolevaisen luonnon pohtiminen, keskeisenä ajatuksena vähän se, että mitä me nyt satumme pitämään elämänä on suhteellista. Olemme samaan aikaan kuolevaisia ja kuolemattomia, koska vaikka meidän persoonamme ja olemuksemme kuolee, pidämme lajimme ja ihmisen idean hengissä omalla kuolemallamme. Tälle oli yksi mielestäni aika hieno vertaus ja argumentti, jolle en keksi juuri vastaväitettä:

(Missä ovat ne tulevat sukupolvet, joita ei vielä ole?) "Sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen, mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa, joka keväällä on verhoavan puun, vaan valittaen lausuu: 'Sehän en ole minä! Nehän ovat aivan toiset lehdet!' -Oi vähämielinen lehti! Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on se tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? - Opi toki tuntemaan oma varsinainen olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämänjanoa, opi näkemään se puun sisäisessä, salaisessa, pakottavassa voimassa, joka on alati sama kaikissa lehtien sukupolvissa."

Minusta tuo on omalta osaltaan "pessimismin perikuvan" suusta melkoisen positiivista ja elämää rakastavaa puhetta. Vaikka minä ja itseys, kaikki tämä painuu takaisin maahan, se on saanut olla osana elämää, ja nämä maalliset ja biologiset osat minusta jatkavat elämää kaikessa muussa elämässä. Minä olen kuolematon, koska olen ruokkimassa kaikkea elämää. Tähän Schopenhauer rakentaa ajatuksensa perustukset, ja kuoleman pelosta, joka on tiedolle ja ymmärrykselle välttämätön, hän rakentaa seinät. Kuten minäkin olen aina ajatellut, kuolema on ajanut ihmiset tekemään suuria tekoja. Sitä voi sanoa eksistentialismiksikin, ihmisen tarve nähdä kuolevien käsiensä tekevän jotakin konkreettista ja kaunista, jotain sellaista mitä ei aiemmin ollut olemassa. Näin minä olen sen aina nähnyt, toki kaiken tieteen, taiteen, uskonnon ja kulttuurin ei voi sanoa lähteneen täysin jostain yhdestä syystä, tai on melko hölmö kaveri. Kuolemanpelko on yksi syy, mutta niin ovat suunnilleen kaikki muutkin kuviteltavissa olevat syyt parinvalinnasta oman lauman löytämiseen ja muihin puhtaasti evoluutiollisiin juttuihin, joista kulttuurievoluutio on sitten pinkaissut järjettömään kovaan kilpajuoksuun ajan kanssa. Lopulta se on sitten kasvanut jo nykyiseen, itseisarvoiseen muotoonsa, jossa se nähdään merkittävänä osana ihmisyyttä.

Lainauksessa on myös mainittu, että kaikki tulevat ihmiset ja asiat ovat jo meissä. Äkkiseltään ajatus saattaa kuulostaa ateistin versiolta "älykkäästä suunnittelusta" (Jonka vääräksi todistamiseen ei tarvitse kuin katsoa ihmispakaroita tai nenää. Hyvin älytöntä ja epäkäytännöllistä, joskin yksilöstä riippuen melko esteettistä suunnittelua). Jos sitä tahtoo toki ajatella filosofisesti tai biologian kannalta, niin tottahan se on. Kaikki ihmisen geenit ovat jo tässä, ja on aivan meistä ja sattumasta kiinni, miten päin niitä järjestellään. Toki voimme manipuloida ja luoda uusia geenejä, mutta suvullisen jatkamisen rakennuspalikat, ja näin ollen myös kaikki niiden yhdistelmien epähuomiossa luomat persoonat, ovat jo tässä. Olen monesti miettinyt itsekseni, kuinka paljon nimi vaikuttaa siihen, millaisena ihminen itsensä näkee ja kokee. Jos olisin ollut Ukko, kuten isäni tahtoi, olisiko minusta kasvanut ns. "isän poika"? Jos olisin ollut Samuli, kuten pienenä tahdoin olla, kun tuntui että kaikki muutkin meidän suvun miehet ovat, olisinko ollut jotenkin ehjempi, valmiimpi sopeutumaan ryhmiin ja muiden ihmisten muodostamiin yhteisöihin? Olisinko tuntenut jo valmiiksi yhteenkuuluvuutta?

Kun olin päiväkodissa, Jere löytyi vain koirien nimikalenterista, vaikka Jerejä toki on ollut jo kauan ennen minua. Sain nimeni kuulema sukumme reunoilla (en ole oikein perillä, että oliko se sukua, vaiko vain perhetuttuja) eläneeltä erakolta, ja toisen nimeni isäni ryyppykaverin tavasta muistaa isäni nimi väärin kännissä. Minusta on aika hauskaa, että ryypiskelynimen saanut mukelo ei juo viinaa. Sain tietää tästä viime tai toissa talvena, ja se hämmensi vähän saman tien. Se on mielestäni yksi niitä Kurt Vonnegutin kuvailemia maailmankaikkeuden kosmisia vitsejä. Onko eristyksissä eläneeltä kaverilta saamani nimi ohjannut minua alitajuisesti samalle tielle? Ehkäpä. En usko, että olisin mitenkään tietoisesti tahtonut olla kuten hän, mutta uskon, että erilainen nimi on Anttien, Juhojen ja Villejen keskellä saanut minut tuntemaan olonikin erilaiseksi.


Juuri nyt minusta tuntuu siltä, kuin istuisin seinässä, kallo lattiaa kohti, ja tuntisin painovoiman vetävän koko selkääni ja alla olevaa tuoliani lattiaa kohti. Tunne on hämmentävä, mutta häiritsevän toden tuntuinen, vaikka silmänurkastani näen oven olevan toisin päin. Aion silti pitää silmäni näytössä, koska tämä tunne on silloin kaikkein vahvimmillaan. Olen syönyt tänään vähän huonosti, yhden lautasen muromysliä, sekä yhden juustohampurilaisen, mikä luultavasti riittää aiheuttamaan tämän tunteen. Outoa, tuntuu kuin pyörisin hitaasti pystyakselilla itseäni ympäri, kuin melkein painottomassa tilassa, kuitenkin jonkunlaisena looppina, päätymättä koskaan pää alaspäin. Ei tämä ensimmäinen kerta ole, mutta melko voimakas. Migreeni on hieno homma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti