lauantai 28. heinäkuuta 2012

Kaikki menee paskaks.

Meinasin kirjoittaa taas jotain sarkastisen hauskaa ihmisapinoista ja päihtymisestä, mutta kuka vittu sellaista vinkumista jaksaa taas lukea? Pyyhin sen kaiken pois ja aloitan alusta, katsotaan mitä tästä tulee. Heti alkuun tahdon tehdä korjauksen edelliseen tekstiin, koska aivopieruna väitin vitun isoja tähtiä neutronitähdiksi. Ne ovat itseensä luhistuneita, järjettömän tiiviitä tähtiä jotka ovat jumissa omassa massassaan, pystyvät pitämään sen läjässä juuri ja juuri, mutta jos siihen työntää lisää tavaraa pinnalle, se luhistuu kasaan mustaksi aukoksi.  Näin, kun pakolliset hesarihenkiset oikaisut on tehty, voidaan siirtyä juttelemaan mukavia jostain muusta.

On aika hieno fiilis katsella nyt noita valmiita levyjä, pidän todella paljon kaikesta muusta, paitsi siitä epätietoisuudesta, että onko noissa levyissä nyt jokin vika, vai johtuuko se vain mun CD-soittimesta. Ja jos johtuu, miksi se tekee monilla eri levyillä saman? Onko juuri siihen kohtaan pakkautunut jotenkin raskas määrä informaatiota, vai mitä vittua? Tietokoneella soittaessa se soi kyllä normaalisti, eli vian ei pitäisi olla levyssä, koska jos se olisi tavallaan tehty biisiin, se kuuluisi myös koneella toistaessa hyppäyksenä. Alkuperäistä masteria (joka siis meidän tapauksessakin on CD-levylle viimeistelty Audioääniraita) kuunnellessa tätä ei tapahdu. Mystisiä ovat vanhenevan teknologian tiet, ja tämä suuri hehkulamppuhuijaus joka teollistumisen alkuajoista asti on kussut koko ihmiskuntaa silmään huolella.

En oikeasti tiedä montaa niin rasittavaa asiaa, kuin tämän nykykehityksen suunnan, joka on "rahat pois tyhmiltä." Sen huomaa ihan näistä hehkulampuista. Energiansäästölamppuja. Joo. Niitä menee yksi parissa kuukaudessa, ei sen jätemäärän luulisi ihan hirveästi säästävän mitään. Nyt taas istun täällä puolipimeässä ja mietin että olisipa siistiä kun olisi lattialamppuja. Niiden valo on paljon mukavampaa, ja se valaiseekin enemmän kuin tämä, yhden lampun kosahtaessa et näe enää mitään. Lamppujen lisäksi pitäisi vaihtaa muka kännykkää, CD-soitinta, tietokonetta ja laulukamatkin pitäisi vissiin uusia. Eli siis ostaa uusi megafooni, kun ei ne noita grindcore-keikkoja oikein meinaa kestaa repeämättä. Se ensimmäinenhän oli paras, mutta joku hullun hauska mulkero meni sitten kokeilemaan sitä jossain jameissa, laittoi patterit väärin päin ja sai aikaan oikosulun. Kyllä vitutti mennä treenikselle, syyllisiä ei tietenkään löydy mistään. Nyt olisi sitten kolmannen huutotorven vuoro. Tämä edellinen ei oikein meinaa pysyä kasassa, vaikka teippi on auttanut melko pitkään.  Hinnat tuntuvat penteleistä nousevan ja laatu putoavan.

Sillä tavalla muuten melko mielenkiintoista huomata, että sen jälkeen kun me käytiin soittamassa Helsingissä, ja vetelin megaföönillä aina kun piuhat kävi vituttamaan, niin eipä mennyt kauaakaan kun niitä alkoi näkyä yhdellä jos toisellakin bändillä promokuvissa ja musavideoissa. Not pointing any fingers, but.... No, eipä se minullekaan mikään maailman omaperäisin idea ole, Tom Waitsiltahan se on suoraan pöllitty. Ajattelin että jos tuo ukko voi öristä megafooniin keikalla, niin kyllä voin minäkin. Lisäksi kaikenlaiset puhujutut (what's he building in there, the ocean doesn't want me today) kuulostaa aivan helvetin hienoilta, niin ajattelin että ehkä sille tulee sitten käyttöä. Havocille piti nauhoittaakin sillä jotain, mutta hommat oli ohi taas niin nopeasti että lopulta siihen päätyi vain sireeniä. Laulunauhoitusten paska puoli on se, että yleensä ne on siinä illalla, kun on saatu kitarat just soitettua ja kaikki vähän niinkuin tahtoo nopeasti kotiin. Sitten sitä huudellaan vaan äkkiä löysät pois alta, otetaan biisit nauhalle ja lähdetään tekemään jo ehkä ekoja miksauksia, tai ainakin fiilistelemään että onpahan tehty, saatana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti