tiistai 31. heinäkuuta 2012

GRIIIIIIIIIND!!

Kylläpäs tämä grindin räiske kuulostaa taas kaiken hidastelun ja jyräilyn jälkeen niin helvetin hyvältä ettei paremmista väliä. Pig Destroyer on mielenkiintoinen bändi, koska vaikka sitä ei tule kuunneltua älyttömän paljon edes aktiivisimpina räiskekausina, niin se on inspiroivaa silloin, kun sen sattuu soittimeen laittamaan. Melkein heti Terrifyerin pyörähdettyä kerran läpi on pakko ottaa kitara kauniiseen käteen (jaksan aina leuhkia äidille sillä, että minun käteni eivät ole työmiehen kädet, vaan pehmeät kuin seepran persekarvat) ja alkaa pölliä riffejä. Sitten kun sitä ottaa ehkä yhden- kaksi riffiä siitä, niin onkin puoli levyllistä omia biisejä kourassa. Tänään oli jo ihan hilkulla, ettei olisi pidetty vuoden seitsemänsiä Cut To Fit-treenejä, mutta päätettiin mennä huomenna, kun Vilillä oli snare himassa ja se oli jo kerennyt tulla vähän kaljapäihin. Mikäs siinä, kaikilla on helvetillinen hinku tehdä uusia biisejä ja nauhoittaakin jotain ehkä jo tällä viikolla. Pidetään sellainen intensiivinen kausi tässä nyt, hinkataan ja tehdään mahdollisimman nopeasti muutama biisi jotain splittiä varten, ja nauhoitetaan ne heti kun vaan menevät läpi.

Vittu että täytyy sanoa se taas: Mä rakastan tätä bändiä enemmän kuin mitään muuta, mitä mulla on ollut elämässäni. Kun  Vili tänään tuli meille, hirveässä darrassa, mäkkärin juustohampurilaista jäystäen, juuri Saksasta soittoreissulta palanneena ja sanoi että voitais tällä viikolla vaikka nauhottaa jotain, olin aivan helvetin iloinen. Tällä bändillä saa ja voi tehdä ja kokeilla ihan mitä vaan tahtoo, ja se sopii noille, ja kaikilla on aina hyviä ideoita, ja kaikki tapahtuu yhteisymmärryksessä ja sovussa. Eipä voi sanoa että olisi koskaan ollut musiikillisia erimielisyyksiä juuri mistään. Joskus kysyn, että voisiko tässä olla jotain muuta kuin tuplabasaria, Vili alkaa jauhaa niitä täysillä ja näyttää mulle keskaria. Musiikillinen erimielisyys on näin ollen ratkaistu, Vili voitti 6-1. Lopulta huomaan kuitenkin Vilin olleen täysin oikeassa visionsa kanssa, kyllähän se meistä kaikista kaikista paras soittamaan kaikkia soittimia on. Se väittää että sillä muka olisi biisejä, mutta oikeasti se vain unohtaa ne, ja keksii lennosta uusia siinä vaiheessa kun pitäisi näyttää Eetulle jotain. Se kuuntelee meistä vähiten Nasumia, ja tekee ehkä lähimmäs Nasumia osuvat biisit. Eetustakin mä olen aivan helvetin ylpeä siksi, että ennen tätä bändiä kaikki vaan naureskelivat, ettei se ole mikään oikea kitaristi. No nytpä saatana on, ja pesee suurimman osan kaikista tiluttelijoista ihan vaan sillä, että se soittaa kitarat ja bassot samaan aikaan, livenä. Sitä ei kiinnosta, kuinka monta nuottia joku jaksaa soittaa kymmeneen sekuntiin, jos se voi murskata yhdellä nuotilla kaiken.  Näiden kahden ihmisen kanssa soittaminen on mulle aina helvetin siistiä, ja se tekee aina yhtä nöyräksi. Vaikka tämä kuulostaa ja tuntuu kuinka juustoiselta, niin kuvitelkaa vaikka että mä kirjoittelen tätä tässä pikkupäissäni. Silloin se olisi kaikille ihan okei, koska kukapa nyt ei päissään olisi kaikkien paras kaveri.

Huomenna sitten katsellaan uudestaan näitä musiikkibusineksiä. Ja niitä uusia biisejä, tulevaa mahdollista splittiä ja että kenen kanssa sitä ajateltaisiin sitten tehdä. Periaatteessa kyllä näitä kavereita on sen verta paljon, että helposti voisi nauhoitella varmaan paritkin splitit saman tien. Niitä odotellessa voi vaikka tilailla levykauppa Xstä Havocia, on se siellä ihan inasen kalliimpi, mutta luultavasti nopeammin perillä, kuin meikäläisen postittamat levyt. Tuo onkin ehkä enempi niille, jotka Xstä levyjä ostaessaan nappaavat jotain heräteostoksena mukaan. Hauska yksityiskohta, tuolla miniCDllä on noin 15 minuuttia enemmän musiikkia, kuin tuolla "täyspitkällä". Mutta se mittakin on protesti. Ei levyjen tarvitse kestää 50 min. Kukaan ei jaksa kuunnella sellaista levyä, ellei se ole jotain yhtä hienoa kuin Neurosis. Levyt ovat kuin huomaamatta venähtäneet tunnin mittaisiksi, vaikka ne vielä vinyylien valtakaudella olivat hikeen päälle puoli tuntia, kolme varttia alkoi olla jo melko maksimia. Nykyään ehkä ajatellaan enemmän sitä "KULUTTAJAA", jolle pitää takoa mahdollisimman paljon vastinetta rahalle, jotta hän suostuisi KULUTTAMAAN sen musiikkiin. Juurikin tästä syystä levymme kertoo modernin ajan KULUTTAJA-keräilijöistä, jotka on harhautettu omasta elämästään ihmisinä, iskemällä heidät harmaaksi massaksi KULUTTAJIA. Meidän levy kellottaa 16.40 sekuntia. Jos tahtoo lisää, sen voi kuunnella uudestaan. Eivätkä ne biisit aukea luultavasti ensimmäisellä kerroilla, siellä on helvetin paljon yksinkertaisia, hienoja pikkujuttuja, mitkä ovat mulle itsestäänselvyyksiä, mutta varmasti ensimmäistä kertaa kuultuna se on vain kaoottista pörinää. Niin sen pitääkin olla. Ei elämä saa olla liian helppoa.

Jätän teidät ja tämän yön puremaan pölyä ja ihmettelemään tätä modernin grindcoren ehkä parasta yksittäistä biisiä minun mielestäni. Magrudergrind - The Price Of Living By Delinquent Ideals.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti