GRIIIIIIIIIND!!

Kylläpäs tämä grindin räiske kuulostaa taas kaiken hidastelun ja jyräilyn jälkeen niin helvetin hyvältä ettei paremmista väliä. Pig Destroyer on mielenkiintoinen bändi, koska vaikka sitä ei tule kuunneltua älyttömän paljon edes aktiivisimpina räiskekausina, niin se on inspiroivaa silloin, kun sen sattuu soittimeen laittamaan. Melkein heti Terrifyerin pyörähdettyä kerran läpi on pakko ottaa kitara kauniiseen käteen (jaksan aina leuhkia äidille sillä, että minun käteni eivät ole työmiehen kädet, vaan pehmeät kuin seepran persekarvat) ja alkaa pölliä riffejä. Sitten kun sitä ottaa ehkä yhden- kaksi riffiä siitä, niin onkin puoli levyllistä omia biisejä kourassa. Tänään oli jo ihan hilkulla, ettei olisi pidetty vuoden seitsemänsiä Cut To Fit-treenejä, mutta päätettiin mennä huomenna, kun Vilillä oli snare himassa ja se oli jo kerennyt tulla vähän kaljapäihin. Mikäs siinä, kaikilla on helvetillinen hinku tehdä uusia biisejä ja nauhoittaakin jotain ehkä jo tällä viikolla. Pidetään sellainen intensiivinen kausi tässä nyt, hinkataan ja tehdään mahdollisimman nopeasti muutama biisi jotain splittiä varten, ja nauhoitetaan ne heti kun vaan menevät läpi.

Vittu että täytyy sanoa se taas: Mä rakastan tätä bändiä enemmän kuin mitään muuta, mitä mulla on ollut elämässäni. Kun  Vili tänään tuli meille, hirveässä darrassa, mäkkärin juustohampurilaista jäystäen, juuri Saksasta soittoreissulta palanneena ja sanoi että voitais tällä viikolla vaikka nauhottaa jotain, olin aivan helvetin iloinen. Tällä bändillä saa ja voi tehdä ja kokeilla ihan mitä vaan tahtoo, ja se sopii noille, ja kaikilla on aina hyviä ideoita, ja kaikki tapahtuu yhteisymmärryksessä ja sovussa. Eipä voi sanoa että olisi koskaan ollut musiikillisia erimielisyyksiä juuri mistään. Joskus kysyn, että voisiko tässä olla jotain muuta kuin tuplabasaria, Vili alkaa jauhaa niitä täysillä ja näyttää mulle keskaria. Musiikillinen erimielisyys on näin ollen ratkaistu, Vili voitti 6-1. Lopulta huomaan kuitenkin Vilin olleen täysin oikeassa visionsa kanssa, kyllähän se meistä kaikista kaikista paras soittamaan kaikkia soittimia on. Se väittää että sillä muka olisi biisejä, mutta oikeasti se vain unohtaa ne, ja keksii lennosta uusia siinä vaiheessa kun pitäisi näyttää Eetulle jotain. Se kuuntelee meistä vähiten Nasumia, ja tekee ehkä lähimmäs Nasumia osuvat biisit. Eetustakin mä olen aivan helvetin ylpeä siksi, että ennen tätä bändiä kaikki vaan naureskelivat, ettei se ole mikään oikea kitaristi. No nytpä saatana on, ja pesee suurimman osan kaikista tiluttelijoista ihan vaan sillä, että se soittaa kitarat ja bassot samaan aikaan, livenä. Sitä ei kiinnosta, kuinka monta nuottia joku jaksaa soittaa kymmeneen sekuntiin, jos se voi murskata yhdellä nuotilla kaiken.  Näiden kahden ihmisen kanssa soittaminen on mulle aina helvetin siistiä, ja se tekee aina yhtä nöyräksi. Vaikka tämä kuulostaa ja tuntuu kuinka juustoiselta, niin kuvitelkaa vaikka että mä kirjoittelen tätä tässä pikkupäissäni. Silloin se olisi kaikille ihan okei, koska kukapa nyt ei päissään olisi kaikkien paras kaveri.

Huomenna sitten katsellaan uudestaan näitä musiikkibusineksiä. Ja niitä uusia biisejä, tulevaa mahdollista splittiä ja että kenen kanssa sitä ajateltaisiin sitten tehdä. Periaatteessa kyllä näitä kavereita on sen verta paljon, että helposti voisi nauhoitella varmaan paritkin splitit saman tien. Niitä odotellessa voi vaikka tilailla levykauppa Xstä Havocia, on se siellä ihan inasen kalliimpi, mutta luultavasti nopeammin perillä, kuin meikäläisen postittamat levyt. Tuo onkin ehkä enempi niille, jotka Xstä levyjä ostaessaan nappaavat jotain heräteostoksena mukaan. Hauska yksityiskohta, tuolla miniCDllä on noin 15 minuuttia enemmän musiikkia, kuin tuolla "täyspitkällä". Mutta se mittakin on protesti. Ei levyjen tarvitse kestää 50 min. Kukaan ei jaksa kuunnella sellaista levyä, ellei se ole jotain yhtä hienoa kuin Neurosis. Levyt ovat kuin huomaamatta venähtäneet tunnin mittaisiksi, vaikka ne vielä vinyylien valtakaudella olivat hikeen päälle puoli tuntia, kolme varttia alkoi olla jo melko maksimia. Nykyään ehkä ajatellaan enemmän sitä "KULUTTAJAA", jolle pitää takoa mahdollisimman paljon vastinetta rahalle, jotta hän suostuisi KULUTTAMAAN sen musiikkiin. Juurikin tästä syystä levymme kertoo modernin ajan KULUTTAJA-keräilijöistä, jotka on harhautettu omasta elämästään ihmisinä, iskemällä heidät harmaaksi massaksi KULUTTAJIA. Meidän levy kellottaa 16.40 sekuntia. Jos tahtoo lisää, sen voi kuunnella uudestaan. Eivätkä ne biisit aukea luultavasti ensimmäisellä kerroilla, siellä on helvetin paljon yksinkertaisia, hienoja pikkujuttuja, mitkä ovat mulle itsestäänselvyyksiä, mutta varmasti ensimmäistä kertaa kuultuna se on vain kaoottista pörinää. Niin sen pitääkin olla. Ei elämä saa olla liian helppoa.

Jätän teidät ja tämän yön puremaan pölyä ja ihmettelemään tätä modernin grindcoren ehkä parasta yksittäistä biisiä minun mielestäni. Magrudergrind - The Price Of Living By Delinquent Ideals.

Kuolema ja Kuolematon

Tämä on taas näitä postauksia, jotka on pakko kirjoittaa, ennen kuin niiden pohjana oleva kirja on edes lopussa. Aloin lukea Arthur Schopenhauerin, jonka kaikki häneen viittaavat tekstit muistavat aina mainita pessimismin keskeisenä filosofina, "metafyysistä tutkielmaa" Kuolema ja Kuolematon. Ensinnäkin tämän kirjan perusteella en vielä lähtisi mainostamaan Schopenhaueria maailman historian ankeimpana tylyttäjänä, mutta toisaalta eräs vahva syy sille saattaa olla se, että internet ja moderni aika on kyllästänyt minut uudella nihilismillä ja misantropialla, joka on kasvattanut niin naurettaviin mittasuhteisiin, ettei varmasti edes Schopenhauer tai Nietzsche kyennyt sellaista ennalta näkemään. Heidän vasarafilosofiansa on tänä päivänä lasten palikkapeli, kun kaiken maailman black metal örriäiset toteuttavat ideologioitaan käytännössä naulanuijien ja palavien kirkkojen kautta. Toisaalta monesti tämä ideologia on ennemmin huumeiden sekakäyttö ja päälle jäänyt teini-angsti, kuin synkin ihmisviha.

Schopenhaueria kutsuisin ennemmin ikivanhaksi (vrt. ikinuori) vänkyräksi, joka itkee tuoppiin jossain Tirran nurkkapöydässä. Melankoliaa ja naapuri pöytien iloisten ihmisten vihaamista varmasti löytyy, mutta se näyttäytyy minulle jotenkin harmittomampana. Tässä ei ole sellaista otetta, missä paskaa maailmankuvaansa rakenteleva tuleva kouluampuja saisi rakennuspalikoita. Sen takia ne taitavatkin päätyä Nietzscheen, vaikkei hänkään kyllä ihan yksipuolista tulta ja tuhoa lupaa. Tämän kirjan perustana oli siis kuolevaisen luonnon pohtiminen, keskeisenä ajatuksena vähän se, että mitä me nyt satumme pitämään elämänä on suhteellista. Olemme samaan aikaan kuolevaisia ja kuolemattomia, koska vaikka meidän persoonamme ja olemuksemme kuolee, pidämme lajimme ja ihmisen idean hengissä omalla kuolemallamme. Tälle oli yksi mielestäni aika hieno vertaus ja argumentti, jolle en keksi juuri vastaväitettä:

(Missä ovat ne tulevat sukupolvet, joita ei vielä ole?) "Sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen, mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa, joka keväällä on verhoavan puun, vaan valittaen lausuu: 'Sehän en ole minä! Nehän ovat aivan toiset lehdet!' -Oi vähämielinen lehti! Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on se tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? - Opi toki tuntemaan oma varsinainen olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämänjanoa, opi näkemään se puun sisäisessä, salaisessa, pakottavassa voimassa, joka on alati sama kaikissa lehtien sukupolvissa."

Minusta tuo on omalta osaltaan "pessimismin perikuvan" suusta melkoisen positiivista ja elämää rakastavaa puhetta. Vaikka minä ja itseys, kaikki tämä painuu takaisin maahan, se on saanut olla osana elämää, ja nämä maalliset ja biologiset osat minusta jatkavat elämää kaikessa muussa elämässä. Minä olen kuolematon, koska olen ruokkimassa kaikkea elämää. Tähän Schopenhauer rakentaa ajatuksensa perustukset, ja kuoleman pelosta, joka on tiedolle ja ymmärrykselle välttämätön, hän rakentaa seinät. Kuten minäkin olen aina ajatellut, kuolema on ajanut ihmiset tekemään suuria tekoja. Sitä voi sanoa eksistentialismiksikin, ihmisen tarve nähdä kuolevien käsiensä tekevän jotakin konkreettista ja kaunista, jotain sellaista mitä ei aiemmin ollut olemassa. Näin minä olen sen aina nähnyt, toki kaiken tieteen, taiteen, uskonnon ja kulttuurin ei voi sanoa lähteneen täysin jostain yhdestä syystä, tai on melko hölmö kaveri. Kuolemanpelko on yksi syy, mutta niin ovat suunnilleen kaikki muutkin kuviteltavissa olevat syyt parinvalinnasta oman lauman löytämiseen ja muihin puhtaasti evoluutiollisiin juttuihin, joista kulttuurievoluutio on sitten pinkaissut järjettömään kovaan kilpajuoksuun ajan kanssa. Lopulta se on sitten kasvanut jo nykyiseen, itseisarvoiseen muotoonsa, jossa se nähdään merkittävänä osana ihmisyyttä.

Lainauksessa on myös mainittu, että kaikki tulevat ihmiset ja asiat ovat jo meissä. Äkkiseltään ajatus saattaa kuulostaa ateistin versiolta "älykkäästä suunnittelusta" (Jonka vääräksi todistamiseen ei tarvitse kuin katsoa ihmispakaroita tai nenää. Hyvin älytöntä ja epäkäytännöllistä, joskin yksilöstä riippuen melko esteettistä suunnittelua). Jos sitä tahtoo toki ajatella filosofisesti tai biologian kannalta, niin tottahan se on. Kaikki ihmisen geenit ovat jo tässä, ja on aivan meistä ja sattumasta kiinni, miten päin niitä järjestellään. Toki voimme manipuloida ja luoda uusia geenejä, mutta suvullisen jatkamisen rakennuspalikat, ja näin ollen myös kaikki niiden yhdistelmien epähuomiossa luomat persoonat, ovat jo tässä. Olen monesti miettinyt itsekseni, kuinka paljon nimi vaikuttaa siihen, millaisena ihminen itsensä näkee ja kokee. Jos olisin ollut Ukko, kuten isäni tahtoi, olisiko minusta kasvanut ns. "isän poika"? Jos olisin ollut Samuli, kuten pienenä tahdoin olla, kun tuntui että kaikki muutkin meidän suvun miehet ovat, olisinko ollut jotenkin ehjempi, valmiimpi sopeutumaan ryhmiin ja muiden ihmisten muodostamiin yhteisöihin? Olisinko tuntenut jo valmiiksi yhteenkuuluvuutta?

Kun olin päiväkodissa, Jere löytyi vain koirien nimikalenterista, vaikka Jerejä toki on ollut jo kauan ennen minua. Sain nimeni kuulema sukumme reunoilla (en ole oikein perillä, että oliko se sukua, vaiko vain perhetuttuja) eläneeltä erakolta, ja toisen nimeni isäni ryyppykaverin tavasta muistaa isäni nimi väärin kännissä. Minusta on aika hauskaa, että ryypiskelynimen saanut mukelo ei juo viinaa. Sain tietää tästä viime tai toissa talvena, ja se hämmensi vähän saman tien. Se on mielestäni yksi niitä Kurt Vonnegutin kuvailemia maailmankaikkeuden kosmisia vitsejä. Onko eristyksissä eläneeltä kaverilta saamani nimi ohjannut minua alitajuisesti samalle tielle? Ehkäpä. En usko, että olisin mitenkään tietoisesti tahtonut olla kuten hän, mutta uskon, että erilainen nimi on Anttien, Juhojen ja Villejen keskellä saanut minut tuntemaan olonikin erilaiseksi.


Juuri nyt minusta tuntuu siltä, kuin istuisin seinässä, kallo lattiaa kohti, ja tuntisin painovoiman vetävän koko selkääni ja alla olevaa tuoliani lattiaa kohti. Tunne on hämmentävä, mutta häiritsevän toden tuntuinen, vaikka silmänurkastani näen oven olevan toisin päin. Aion silti pitää silmäni näytössä, koska tämä tunne on silloin kaikkein vahvimmillaan. Olen syönyt tänään vähän huonosti, yhden lautasen muromysliä, sekä yhden juustohampurilaisen, mikä luultavasti riittää aiheuttamaan tämän tunteen. Outoa, tuntuu kuin pyörisin hitaasti pystyakselilla itseäni ympäri, kuin melkein painottomassa tilassa, kuitenkin jonkunlaisena looppina, päätymättä koskaan pää alaspäin. Ei tämä ensimmäinen kerta ole, mutta melko voimakas. Migreeni on hieno homma.

Yksi vuori valloitettu.

Nyt olen urhoollisesti ja pelkoa tuntematta valloittanut itselleni aiemmin suuren, ja lähinnä kirjastojen kappalemäärien ja aktiivisten lainaajien takia etäisen vuoren: olen lukenut Esko Valtaojan "trilogian", vieläpä mahdollisimman väärässä järjestyksessä. Ensin viimeisen, sitten ensimmäisen ja viimeisenä toisen, joka mielestäni kyllä kuuluisi eeppisyytensä, tulevaisuutta käsittelevän teemansa ja ennen kaikkea optimisminsa puolesta viimeiseksi osaksi. En väitä, että juuri nyt, kaiken tämän luetun, n. 800 sivun jälkeen muka ymmärtäisin hölkäsen pöläystä fysiikasta tai astrobiologiasta, mutta ainakin vähän enemmän kummastakin, kuin mitä olisin välttämättä koskaan saanut tietää lukematta näitä kirjoja.

Enemmän kuin vaikkapa uskonnon ja tieteen välinen suhde, Eskoa tuntuu hiertävän tieteen ja filosofian välinen suhde. Uskoisin ymmärtäväni sitä melko hyvin, luulen sen olevan suunnilleen samaa, kuin mitä tunsin istuessani lukion ensimmäisillä filosofian tunneilla. Se, millaisena minä olin filosofian aina nähnyt, oli ihmiskunnan yhteistä historiaa, yhden tajunnan avartamista muille, omien ajatusten ja mielen jakamista muiden kuolevaisten kanssa, keskustelua, jonkinlaiseen kompromissiin päätymistä. Suuri osa Pertunmaalla teini-iässäni kahmimastani filosofiasta oli buddhalaista ja muutenkin itämaista filosofiaa. Kun istuin noilla tunneilla hikisinä elokuun iltapäivinä, minulle läväytettiin kasvoilleni jotain, mikä ei mielestäni ole vieläkään todellista filosofiaa tai viisautta minulle, vaikka se muulle maailmalle tuntuu menevän aivan täydestä. Se mitä minulle käytännössä esiteltiin, oli internet ennen yhtäkään tietokonetta, jatkuvaa henkistä pippelin venyttelyä, oman päättelyketjun ylivertaisuuden osoittamista, kasan systeemeitä ja järjestelmiä, joiden sitten oli tarkoitus muodostaa länsimaisen filosofian selkäranka. Se oli minun silmissäni vain kovaäänistä metelöintiä ja vieraisiin pöytiin huutelua, sellaisten jo aikaa sitten kuolleitten ajattelijoiden sörkkimistä, jotka eivät enää lyöneet haudan takaa takaisinkaan. Mielestäni se oli suunnilleen yhtä hämmentävää, kuin KELAn laput, mutta urheasti taistelin senkin viidakon läpi ja opin pikkuhiljaa tajuamaaan senkin keskeiset sisällöt. Toki vaikkapa etiikan tai yhteiskuntafilosofian kursseilla saattoi ajoittain päästä itse asiaan, AJATTELUUN, vertailuun, rakentamiseen. Silti perusta länsimaiselle filosofialle, tai sille miten sitä länsiamaissa lähestytään, on todella hölmö.

Puhun usein mielelläni pitäväni "filosofiasta", mutta aina kun kohtaan todellisen "filosofin", mieleni muuttuu melko nopeasti. Tuo ei ole sitä, mitä minä tahdon olla. Minä tahdon pyrkiä ajattelussani ja itseni kehittämisessä totuuteen, siihen millaisena totuus minulle sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa esittäytyy. Yrittää pysyä objektiivisena muiden hyvään ja pahaan jakamassa maailmassa. Se on auttanut tekemään tämän jaon vieläkin järjettömämmäksi, kun on nähnyt ehdonalaisessa vapaudessa olevan kaverin tosissaan väläyttävän elämäniloista ja valoisaa puoltaan, vaikka hänen tuomionsa on tullut todella törkeistä pahoinpitelyistä. Toisessa päässä ovat sitten aina seisseet hyvät, kunnolliset ja tunnolliset yksilöt, jotka ovat niin taipuvaisia tuomitsemaan muita pelkästään huhujen tai ulkoisten piirteitten perusteella, ollen valmiita kieltämään näiltä vaikka oikeuden ihmisyyteen, jos niin pitkälle tarvitsee mennä.

Kyllähän Valtaoja monessa kohtaa viiltelee omaakin ihmiskuvaani, lähinnä siksi että se sattuu olemaan niin lähellä hänen omaansa. Hänkin uskoo eräänlaisen anarkian tulevaisuuteen, runsauden anarkiaan jossa kaikille on koko ajan tarjolla kaikkea. Hän sanoo uskoneensa utilitarismiinkin, kunnes Le Guin romutti sen tarinalla maailmasta, jossa kaikkien muiden hyvän hintana on yhden viattoman lapsen loputon kärsimys. Minä olen utiltarisminkin kohdalla ollut aina sen verran anarkisti, ettei kaikkien yhteinen hyvä oikeuta kaikkea. Kenenkään kuolema ei esimerkiksi menisi minulle läpi, vaikka sillä tulisi muille kuinka hyvä olo. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä siihen satunnaiseen loppuun, jonka se sattuu saamaan. Ei siksi, että elämä varsinaisesti olisi pyhää, vaan siksi että kuolleena kerkeää olla myöhemminkin. Ehkä tapauksessa, jossa ihminen pyrkisi koko ajan aktiivisesti tappamaan kaikki ihmiset ympärillään, voisin olla valmis riistämään hengen joltakin. Muuten en voisi kuvitella sitä tekeväni.

Suosittelen jokaista suomen kieltä lukevaa ihmisolentoa lukemaan nämä kirjat, ihan vaikka vain yleissivistyksenä, tai sitten viimeisenä mahdollisena vaihtoehtona henkisenä sukuelinten venyttelynä muihin pöytäseurueessa kahvitteleviin nähden. Mutta ihan jo siksi, että nämä olivat helvetin mielenkiintoista, avartavaa ja innostavaa luettavaa ihan itsessäänkin.

Nyt taidan vielä kuunnella pari kertaa tämän yhden tietyn levyn läpi ja käydä nukkumaan, huomenna on taas uusi päivä, uusi kirjastoreissu ja uudet kujeet.

Myrskyjäpyrskyjä

Viimeyönä istuin pari tuntia parvekkeella katsomassa ukkosta. Näin sen suunnilleen "alusta" ennen kuin sade oli kunnolla vielä alkanut, vaikka jyrinä oli kuulunut jo ehkä jonkun tunnin verran. Kun se lopulta oli melkein päällä, olo oli aivan helvetin hieno, vaikka pelko ei juuri ollutkaan osana sitä. Kaupungissa sitä ei osaa pelätä samalla tavalla kuin maalla. Tai ei ole mitään tarvetta pelätä. Täällä on ukkosenjohtimia ja muita sojottimia, eivätkä edes valot räpsi vaikka kaikki talouden sähkölaitteet huutaisivat täysillä. Tämä on nynnyä verrattuna niihin myrskyihin, joita Pertunmaan perukoilla saa vahtia ja pelätä. Yleensä se rikkoi telkkarin muuntajan, joka maksoi 200 euroa joka kerta. Ja me saatiin huudot, kun ei otettu sitä pois seinästä heti ensimmäisen jyrähdyksen aikana. Sen lisäksi siellä metsän keskellä ei ollut mitään johdattimia mihinkään suuntaan, mikään moderni suojakilpi ei pidätellyt luonnon raivoa. Jos ukkonen kaatoi puun linjoille, sähköt saattoivat olla muutamia päiviä poikki. Eikä tarvitse mennä sataakaan kilometriä tästä paikasta metsään. Ne myrskyt olivat minusta aina helvetin hienoja, ei siinä sähköä kaivannutkaan, kun katseli ikkunasta ulos ja kuumotteli sydän hakaten että tuleeko tuo pihan valtava koivu tänä yönä alas. Kaupunki ukkoset ovat sen jälkeen tuntuneet lähinnä poskien läpsimiseltä paria poikkeusta lukuunottamatta.

Viime yön ukkonen oli hieno, vaikka ei kauhean väkivaltainen. Salamoi paljon ja melko lähellä. Jokainen välähdys tuntui pysäyttävän maailman, hävittävän kaikki äänet seuraavaan jyrähdykseen asti. Koko taivas pidätti henkeään ja päästi sen sitten yhtenä jylisevänä huokauksena ulos. Sadekattoremontti on selkeästi kesken, kun sadevesi roiskuu parvekkeen kaiteesta päälle. Nauhoittelinkin sitä reuhaamista jonkun vajaan kymmenen minuuttia, kunnes muistikortti oli täynnä. Tänään taitaa puskea taas uutta päälle, joten voisin vähän tyhjennellä korttia ja nauhoitella lisää myrskyä. On se sen verran hienoa, pitkästä aikaa. Tuntuu, että tämä on juuri sitä mitä olen odottanut ja kaivannut, vaikka tämä hiostava ilma ja kerääntyvä paine ennen sitä lähinnä ärsyttävät koko ajan. Eilen kävin suihkussa, eihän sitä nyt joka päivä voi taipua.

Välillä tuntuu, että maailma muutenkin on koko ajan myrskyn alla, ja tekisi melkein mieli sanoa, että käykääs nyt se rajoitettu pieni maailmansotanne (toivottavasti niin pieni kuin mahdollista, tekniikkahan mahdollistaisi jo tarkan ja siistin sotilaitten teurastuksen, ellei politiikka olisi aina sotkemassa sitä ja vetämässä siviilejä ja poltettuja maita mukaan siihen kurimukseen.) Nettiä avatessa eteen hyppäsi ilouutinen siitä, kuinka Ameriikan republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney olisi tukemassa Israelia ennaltaehkäisevissä hyökkäyksissä Iraniin.  Tämä maailmahan tarvitseekin kipeästi uuden Bushin sössimään asioita, Obama on hoitanut joitain hommia ihan liian hyvin ja diplomaattisesti.  En nyt tiedä onko se ihan Nobeliaan vielä ansainnut, mutta on se ainakin koittanut näyttää älykkäämpää suuntaa. Vaan kun se ei tuossa maassa vetele, tuollainen hippipaska. Se on pommia joka saatanan rättipään savimajaan, tai ei mitään. Sitten tämä oletetun Jumalan oikeutuksella valittu kansa, jolla nyt tuntuu olevan jotain komplekseja vähän joka suuntaan, tulee mukaan kuvioihin. En jaksa edes aloittaa.. Tai aloitin jo, mutta lopetan, koska tämä hiostava ilma ja migreeni saavat tämän kaiken tuntumaan niin turhalta. Myrsky tulee, ja sitten on taas tilaa. Toivottavasti se myrsky on kaukana, ei vedä ketään fiksuja mukaan, ja siivoaa tyhmyyden pois. Turha luulo.

The Fountain

Tuon Tajunnan pohjalta minulle suositeltiin elokuvaa The Fountain (2006), jossa kuulema myös joku kalju äijä trippailee kohti ikuisuutta elämän puun kanssa. Harrastin laittomuuksia, koska oletettavasti tuo ei enää elokuvissakaan pyöri, ja voi olla vähän vaikea tässä maassa laillisestikaan hommata, kun ei tähänkään mennessä ole kävellyt vastaan. Että ennen kuin sensuuria ja piratismin kieltämistä kannattavat pääsevät heiluttelemaan voiton lippujaan, kannattaa pitää huoli, että kaikki koskaan tehty materiaali on sitten edes jollakin muulla tavalla koko ajan saatavilla yhtä tehokkaasti, edes maksua vastaan.

Elokuva herätti minussa helvetin paljon, ja helvetin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Yksi päällimmäisistä näistä ajatuksista on se, että olisiko Jungin kollektiivisessa alitajunnassa sittenkin jotain perää? Ovatko jotkut visuaaliset asiat saman tyyppisille ihmisille samoja, tuleeko saman tyyppisille persoonallisuuksille samanlaisia, hämmentävän yhdenmukaisia mielikuvia? Onko mielikuvitus yhteinen lähde, josta samanlaiset ihmiset ammentavat samanmuotoisilla astioilla? Hetken aikaa tuntui, kuin joku olisi pikakelannut mieleni, muistoni ja ajatukseni läpi, ja lähtenyt tekemään niiden pohjalta elokuvaa. Elämä ja kuolema, buddhalaisuus, avaruus, mytologiat..Jopa sairaalan huone 620 sattui olemaan myös viimeisen Pertunmaalla asumani talon numero. Ainoa mikä ei niin kolahtanut, oli sormusten jatkuva kuvaaminen, joka voisi tuntua oudolta, ellei tietäisi elokuvan ilmestymisvuotta. Toki se sopii buddhismin symboliikkaan, elämän syklisyyteen ja ikuisuuteen, mutta kyllä tuo oli jo vähän epäilyttävää. Siellä on tuottajat hieroneet juutalaiskäsiään yhteen, kammanneet rasvaista sivujakaustaan ja lähes kuiskauksen hikeä pisaroivilta huuliltaan päästäen: "Kuvatkaa lisää niitä.....sormuksia!" Helppoa rahaa Lord of the Ringsien vanavedessä. Ehkä juuri siksi tämä onkin mennyt minulta ohi.

Tuotannollisesti tässä on kyllä muutenkin ajateltu vähän turhan monisyisesti, juoneen kun harotaan aineksia mayojen mytologioista ja Raamatusta, saadaan kudottua riittävän ikiaikainen verkko, jotta se vaikuttaa uskottavalta. Silti se toimi. Elokuvassa oli koko ajan vähän ahdistava (minulle ahdistava) tunnelma, se oli pelkoa menettämisestä ja oman kuolevaisuuden hyväksymisestä. Niin Zen, kuin minäkin muka olen, olen vielä kaukana tästä ensimmäisestä portaasta. Matkalla sinne, mutta aivan alussa. Siksikin tällaiset kuolevaisuutta kasvoille tuovat pläjäykset, niin musiikkina, kirjoina kuin elokuvinakin, ovat minusta niin järjettömän hienoja. Parhaimmillaan ne lähestyvät elämää ja kuolemaa rehellisesti ja paljaaltaan - sellaisena kuin se oikeasti on. Se on aina kiehtonut minua, ja minut on sen takia monesti ymmärretty väärin. Kuuden vanhana minusta oli kuulema merkitty ylös "itsetuhoiset ajatukset", mutta uskon sen olleen väärinymmärrys. Olen ehkä halunnut tuhota jotain muuta, mutta en itseäni.

Se sai minut myös tajuamaan yhden asian rakkaudesta, sellaisen joka on varmasti kytenyt tässä parin viimeisen vuoden aikana. Sen lisäksi, että olen tietoisesti sysännyt ihmisiin rakastumisen syrjään, hyväksynyt sen että ihmisiä tulee ja menee läpi elämän, olen myös tietoisesti jättänyt tärkeiden ihmisten määrän mahdollisimman vähään. Siksi, että tiedän menettäväni heistä jokaisen. Se ei ole pelkoa menettämisestä, se on ennemmin vain sen kivun minimoimista, vaikka tiedänkin niiden muutamien ihmisten olevan aivan helvetin tärkeitä henkireikiä koko elämäni kannalta. Silti, kun keskustelin papan kanssa mummon kuoleman jälkeen, näin kaiken sen tuskan ja vaikeuden, ehkä vähän päätinkin, että en tahdo sellaista. Se voisi olla liian kova paikka kohdata. Toisen, kiinni kasvaneen ihmisen menettäminen. Ja tiedän, että sellainenkin on joskus vielä edessä, ellen itse kuole ensin. Raskasta lauantaille? Hyvä. Kello sitä paitsi vaihtui jo sunnuntain puolelle. Sietää kaikkien ajatella näitä joskus, kohdata oma kuolevaisuutensa ja joutua miettimään tätäkin asiaa.

Musiikki, se yksi biisi joka kaiken teemana oli, toimi tunnelman luojana ja värittäjänä, kasvaen tarinan mukana kohti loppua. Se oli hieno elementti omalta osaltaan. Juurikin sellainen hitaasti, vähän kerrallaan rakentuva, jonnekin ikuisuuteen ja syvälle itseen kuljettava, jollainen olisi voinut soida Huxleyn happotripin taustalla. Tai sitten hän olisi vain nauranut senkin monimutkaisuudelle, ja pyytänyt jotain yksinkertaisempaa. Itseasiassa nyt kun kuuntelen biisiä ilman elokuvaa, mikäli jouset olisi korvattu konetekstuureilla tai kitaran kierrolla, tämä biisi olisi melko Neurosista, nyt se on paisuteltua post-rockia.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, ehkä se voi jostain tuntua liian tylsältä nyyhkydraamalta, mutta on siinä mielestäni melko hyvin tasoa ja syvyyttä erilaisten ihmisten tarpeisiin. Tai voisin uskoa, että on. Voin olla väärässä.

Havaintoja

1. Kun kävelen vastaan, ihmiset korjaavat aurinkolasiensa asentoa.

2. Päästäkseen maasta maassa olevalle oksalle kotilot joutuvat laskemaan ja nostamaan kuortaan useita kertoja, mikä saa sen näyttämään ihan siltä kun ne koittaisivat vetää leukoja.

3. Vesiskootterit todellakin ovat nimensä mukaisesti vesimopoja. Niitä ajavat tuntuvat olevan henkisesti aivan yhtä kypsiä, kuin maalla mopoja ajavat.

4. Rumpujen soitto ei ole yhtään niin vaikeaa, kuin kaikki luulevat. Kyse on vain lihasmuistista, keskittymisestä ja toistoista.

5. Jäätelöä ei saa, jos sinulla ei ole rahaa maksaa siitä.

6. Moikkailu on paljon vaikeampaa, kuin rumpujen soitto. On monia tilanteita, joissa moikkaamisen tarve on kyseenalainen, mutta sosiaalinen paine siihen on olemassa. Pitääkö sinun moikata sinua moikannutta ihmistä, jota et tunnista? Entä jos hänellä on kavereita ympärillä, eikö olisi reilua moikata häntä takaisin, ettei hän jää vaivaantuneena roikkumaan? Eikö se ole vähän kuin pelastaisi kaverin väittämällä hänen päästämäänsä pierua omakseen, tosiystävän merkki.

7. Entisiin opettajiin törmätessäni mietin vaistomaisesti, muistavatko he minua, ja jos muistavat, niin mitä he minusta muistavat.

8. Neurosis on melko hyvä.

Suht sekavaa?

Olen tässä päivän kävellyt pihalla, istuskellut puistoissa ja piirrellyt juttuja. Kohta varmaan menen takaisin, mutta tulin tässä välissä kirjoittamaan ja juomaan lasin tai kaksi vettä. Mietin tuossa äsken tätä tähän asti virrannutta elämääni, kaikkia sen hyviä ja huonoja tapahtumia. Vaikka siinä on ollut aivan järjettömän paljon hyvää, ja vain ehkä sormilla ja varpailla laskettava määrä asioita, jotka koen tuhoisina ja henkisesti todella vaikeina, niiden pahojen ja hyvien asioiden välillä pahinta on juuri kontrasti. Se, miten voimakkaina ne pienet henkiset ydinräjähdykset näkyvät horisontissa niillä hetkillä, kun kuvittelet kaiken olevan jo niin sanotusti voiton puolella. Ajatellessani kaikkea niitä näennäisesti pahoja ja vahingollisia tapahtumia, en kuitenkaan osaa sanoa, kummista olen kiitollisempi. Hyvää on niin paljon. Oikeastaan koko elämäni sen jälkeen, kun muutin pois Pertunmaalta, ja kyllä sinnekin paljon valon hetkiä on mahtunut.  Se paha on ennemmin ollut painostavaa hiljaisuutta, väkivallan uhkaa eikä väkivaltaa. Ja se on mielestäni pahempi, jatkuva kerääntyvä myrsky, kuin yksittäinen raju räjähdys jonka jälkeen olisi taas tyyntä.

Mutta sekään ei ole niin mustavalkoista. Ilman yhtäkään noista elämääni merkittävästi järisyttäneistä tapahtumista tai aikakausista, en olisi tässä. Ne eivät olisi heilauttaneet minun vaellustani uusille teille tukkiessaan entisiä reittejä, ne eivät olisi johtaneet minua tälle tielle, jolla kuljen nyt. Vaikka olen toki tietyssä mielessä ollut samanlainen aivan pennusta asti, syrjään vetäytyvä ja tiedonhaluinen, mieluummin kirjoja lukeva kuin kreisibailaava, kaikki torjunnat, hylkäämiset, henkiset arvet ovat vain ajaneet minua pitemmälle, oppimaan lisää. Kostamaan tyhmälle ja lyhytnäköiselle maailmalle tulemalla joskus vanhana partana viisaaksi ja myötätuntoiseksi sitä tyhmää maailmaa kohtaan. Minä en käännä poskea, vaan halaan maailmaa niin tiukasti, ettei se kykene puukottamaan minua enää. Teenkö väärin, jos teen sen vihasta tyhmyyttä ja lyhytnäköisyyttä kohtaan? Mikään ei ole minun mielestäni niin raivostuttavaa, kuin tyhmä ihminen, joka tahtoo kaikkien muidenkin pysyvän yhtä tyhmänä. "Hyi! Uutisia! Vaihda kanavaa!" tai toinen esimerkki töistä "Et kai sä nyt vittu tosissas lähde läksyjäs lukemaan?" Nämä kaksi hetkeä tulevat ikuisesti soimaan looppina korvissani ja silmissäni, ne saavat verisuoneni pullistelemaan ja sen jättimäisen keskisormen räjähtämään läpi otsastani ja huutamaan ikuisesti vihaa henkistä laiskuutta, tyhmiä ihmisiä ja ihmisyyden haaskaamista kohtaan. Ja tästä vihasta minä koitan sukeltaa aina vain syvemmälle älyyn ja viisauteen, oppia enemmän ja kehittää itseni irti heistä.

Ainoa vain, että mitä syvemmälle olen sukeltanut (enkä vielä ole päässyt viittä metriä pinnastakaan), sitä kauemmas huomaan muiden jäävän. Ihmiset niin mielellään pitävät kiinni siitä, minkä tietävät turvalliseksi ja muutoksettomaksi, ristiriidattomaksi ympäristöksi. Valitettavan usein se on tyhmyys, henkinen laiskuus ja ihmisyyden haaskaaminen. He eivät tahdo minkäänlaista konfliktia sen ymmärryksen kanssa, joka heillä näistä asioista on. Ja ehkä tyhmintä minulta on koittaa kerta toisensa jälkeen houkutella jotakuta mukaani. Internetissä keskustelu on kaikista vammaisimmillaan silloin, kun joku ei ymmärrä pointtiasi alunperinkään. Hän voi olla lähes samaa mieltä asioista kuin sinäkin, mutta kaivaa tahallaan sen yhden puujalka vitsisi, ottaa asiakseen käydä sotaa internetissä, nousta kasan päälle. Hän ymmärtää jonkin kohdan tarkoituksella väärin, tekee sinusta olettamuksia, joilla ei ole mitään tekemistä sinun mielipiteesi, persoonasi tai kantasi kanssa, ja vaikka koitat kuinka inttää muuta, hän jatkaa olematonta sotaa sinusta rakennettua olkinukkea vastaan. Se on kuin katsoisit jostain vuoren harjanteelta spartalaisen armeijan  marssivan miekat tanassa joen rantaan alkaen hullun lailla mätkiä vettä miekoillaan. Hirveästi intoa, potentiaalia ja oletettua ymmärrystä, mutta täysin väärin kohdistettuna. Mutta silti koitat olla kärsivällinen ja ymmärtää, sortumatta mihinkään helppoihin ja ilmiselviin (varokaa, nyt tulee lukion filosofian ensimmäisen kurssin käyneiden internetin esitaistelijoiden lempitermi, joka käytännössä tarkoittaa vain sitä, että siirrät inttämisen aiheesta vastainttäjään) ad hominemeihin.

Minulla ei ole mitään henkistä tarvetta olla kasojen päällimmäisenä, mieluummin seison sen päällimmäisen jätkän takana varjoissa ja riippuen tämän innosta toimia hyvä-paha-älykkyys-tyhmyys akseleilla joko manipuloin tai seison jonain hämäränä neuvonantajana. Fiksua ja hyvää kaveria, oikeasti asioita pohtivaa tyyppiä auttaa mielellään kykyjensä mukaan, ja tyhmän jätkä tilalle koittaa vaan hoitaa jonkun vähän fiksumman. Vähän niinkuin Ahmed Ahne. Minun oli muksuna helppo nähdä Ahmed Ahnen ja sen Aladdinin pahan käärmejätkän välillä tiettyjä yhtäläisyyksiä. Näin ne vähän niinkuin sellaisina hahmoina, jotka toki toimivat pahiksina päätarinassa, mutta eivät silti ole niin mustavalkoisia, koska joutuvat olemaan tyhmemmän vallan alla. Kuka tietää millaisia asioita se Aladdinin käärmehemmon (vittu kun en muista sen nimeä. Wikipedia kertoo, että Jafar se oli.) setä pakotti sen pienenä tekemään, jotta se jäi noin jumiin johonkin yleiseen vittupäisyyteen. Hahmona se oli muutenkin kuin Ahmed Ahne joka taas toimi tarinan sankarina. Nehän oli vaan ihan täysiä mulkkuja joka koitti saada tyhmänä hallitsijaa hengiltä koko ajan. Ahnekin on täysin egoistinen jätkä, jollaisia olen lapsuuteni jälkeen kyllä saanut kohdat ihan riittämiin, yleensä näille ulkoiset statussymbolit ovat tärkeitä, ja keho on mielen temppeli, jota vain tunnutaan pitävän suhteellisen tyhjillään suurimman osan ajasta. Vaikka puitteet olisivat kunnossa ja budjetti kova, ei se henki (eli äly, viisaus, sielu) vain tule pakottamalla edes visiitille.

Ulkona on kuuma ja rasittava olla, mutta käteinen raha saattaa riittää yhteen jäätelöön. Voisin viedä pari levyä postiin ja käydä syömässä jäätelön tuolla pihalla. Nauttikaa näistä nyt, elkääkä itkekö että kohta on kesä ohi.

Kaikki menee paskaks.

Meinasin kirjoittaa taas jotain sarkastisen hauskaa ihmisapinoista ja päihtymisestä, mutta kuka vittu sellaista vinkumista jaksaa taas lukea? Pyyhin sen kaiken pois ja aloitan alusta, katsotaan mitä tästä tulee. Heti alkuun tahdon tehdä korjauksen edelliseen tekstiin, koska aivopieruna väitin vitun isoja tähtiä neutronitähdiksi. Ne ovat itseensä luhistuneita, järjettömän tiiviitä tähtiä jotka ovat jumissa omassa massassaan, pystyvät pitämään sen läjässä juuri ja juuri, mutta jos siihen työntää lisää tavaraa pinnalle, se luhistuu kasaan mustaksi aukoksi.  Näin, kun pakolliset hesarihenkiset oikaisut on tehty, voidaan siirtyä juttelemaan mukavia jostain muusta.

On aika hieno fiilis katsella nyt noita valmiita levyjä, pidän todella paljon kaikesta muusta, paitsi siitä epätietoisuudesta, että onko noissa levyissä nyt jokin vika, vai johtuuko se vain mun CD-soittimesta. Ja jos johtuu, miksi se tekee monilla eri levyillä saman? Onko juuri siihen kohtaan pakkautunut jotenkin raskas määrä informaatiota, vai mitä vittua? Tietokoneella soittaessa se soi kyllä normaalisti, eli vian ei pitäisi olla levyssä, koska jos se olisi tavallaan tehty biisiin, se kuuluisi myös koneella toistaessa hyppäyksenä. Alkuperäistä masteria (joka siis meidän tapauksessakin on CD-levylle viimeistelty Audioääniraita) kuunnellessa tätä ei tapahdu. Mystisiä ovat vanhenevan teknologian tiet, ja tämä suuri hehkulamppuhuijaus joka teollistumisen alkuajoista asti on kussut koko ihmiskuntaa silmään huolella.

En oikeasti tiedä montaa niin rasittavaa asiaa, kuin tämän nykykehityksen suunnan, joka on "rahat pois tyhmiltä." Sen huomaa ihan näistä hehkulampuista. Energiansäästölamppuja. Joo. Niitä menee yksi parissa kuukaudessa, ei sen jätemäärän luulisi ihan hirveästi säästävän mitään. Nyt taas istun täällä puolipimeässä ja mietin että olisipa siistiä kun olisi lattialamppuja. Niiden valo on paljon mukavampaa, ja se valaiseekin enemmän kuin tämä, yhden lampun kosahtaessa et näe enää mitään. Lamppujen lisäksi pitäisi vaihtaa muka kännykkää, CD-soitinta, tietokonetta ja laulukamatkin pitäisi vissiin uusia. Eli siis ostaa uusi megafooni, kun ei ne noita grindcore-keikkoja oikein meinaa kestaa repeämättä. Se ensimmäinenhän oli paras, mutta joku hullun hauska mulkero meni sitten kokeilemaan sitä jossain jameissa, laittoi patterit väärin päin ja sai aikaan oikosulun. Kyllä vitutti mennä treenikselle, syyllisiä ei tietenkään löydy mistään. Nyt olisi sitten kolmannen huutotorven vuoro. Tämä edellinen ei oikein meinaa pysyä kasassa, vaikka teippi on auttanut melko pitkään.  Hinnat tuntuvat penteleistä nousevan ja laatu putoavan.

Sillä tavalla muuten melko mielenkiintoista huomata, että sen jälkeen kun me käytiin soittamassa Helsingissä, ja vetelin megaföönillä aina kun piuhat kävi vituttamaan, niin eipä mennyt kauaakaan kun niitä alkoi näkyä yhdellä jos toisellakin bändillä promokuvissa ja musavideoissa. Not pointing any fingers, but.... No, eipä se minullekaan mikään maailman omaperäisin idea ole, Tom Waitsiltahan se on suoraan pöllitty. Ajattelin että jos tuo ukko voi öristä megafooniin keikalla, niin kyllä voin minäkin. Lisäksi kaikenlaiset puhujutut (what's he building in there, the ocean doesn't want me today) kuulostaa aivan helvetin hienoilta, niin ajattelin että ehkä sille tulee sitten käyttöä. Havocille piti nauhoittaakin sillä jotain, mutta hommat oli ohi taas niin nopeasti että lopulta siihen päätyi vain sireeniä. Laulunauhoitusten paska puoli on se, että yleensä ne on siinä illalla, kun on saatu kitarat just soitettua ja kaikki vähän niinkuin tahtoo nopeasti kotiin. Sitten sitä huudellaan vaan äkkiä löysät pois alta, otetaan biisit nauhalle ja lähdetään tekemään jo ehkä ekoja miksauksia, tai ainakin fiilistelemään että onpahan tehty, saatana.

Tiedemies vai kulttijohtaja?

Taas osoitus mielikuvituksesta: Esko Valtaoja yrittää kirjassaan Avoin Tie sivistää minua tietoon, tieteeseen ja tutkittuun ja harkiten rakennettuun todellisuuskuvaan nojaten hypenovista (Lyhyesti sanottuna helvetin raskas neutronitähti luhistuukin täysin sisään päin repäisten mustan aukon aikaan ja avaruuteen, minkä jälkeen jostain tuntemattomasta syystä se ampuu järjettömän kovan gammasäteen kosmoksen läpi. Me täällä sitten ihmettelemme väläyksiä observatorioissa miettien, että "mikäs vittu se oli!?") ja minulla herää heti ajatus siitä, että ehkä tämä kosmos on vain jonkun helvetin ison ötökän aivot, ja kyseessä on hermoimpulssi, joka kulkee neuronista toiseen kuljettaen säteilyä, saaden aikaan jonkin muutoksen jossain muualla. Mistä se musta aukko tulee? No tämä kosminen jättiläisolento on tekemässä luultavasti samaa, kuin kaikki nämä pienemmän olennot sen pään sisällä, ryyppäämässä aivosolujaan vähemmäksi. Tai sitten ei. En uskonut tuohon hetkeäkään, mutta kuvittelin sen jo pitkälle. Siinä kulkee mielestäni aika merkittävä rako siinä, miksi minusta ei välttämättä tulisi hyvä tiedemies, tai kulttijohtaja.

Tiedemieheksi ryhtyminen vaatisi kärsivällisyyttä, varmistusmittauksia ja tutkimustulosten huolellista analyysiä, sekä pitäytymistä pitkälti asioiden ytimessä. Minä taas tahdon nähdä sen koko elukan, jo ennen kuin tiedän olenko minä edes tutkimassa eläintä. Kehitän kaikenlaisia pitkälle meneviä kuvituksia ja teorioita ihan silkasta luomisen ilosta, siksi että pystyn, ja siksi että se on hauskaa. Vaikka ihmisten keskellä ollessani jään monesti tarkkailemaan tilannetta ja pidän suuni kiinni, tekisi välillä silti mieli läväyttää kaikki mahdolliset huomiot ja jännitteet vasten ihmisten kasvoja. Vuorovaikutussuhteet ovat niin yksinkertaisia ja selkeitä asioita, etten oikeastaan ymmärrä miten ne voivat olla joillekin niin helvetin vaikeita. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja toimintatapojen lukeminen on helppoa, enkä ymmärrä miten joillain voi olla niin huono tilannetaju, ettei hän ymmärrä miten ja millaisena ympärillä olevat ihmiset hänet näkevät. Esimerkiksi jos huoneessa on vahvoja tunteita, vihaa ja halveksuntaa, rakkautta, iloa, miten niitä voi olla huomaamatta ihmisistä? Toisaalta myös esitetyt tunteet on helppo huomata, kuten vaikkapa kaikkien maailmanvihaansa tikahtuvien nihilistien kohdalla. Se on sosiaalinen rooli, jota pidetään yllä ihmisille, ja monesti myös itselleen, mutta sen murtamiseen ei todellisuudessa tarvita välttämättä edes kymmenen lauseen vuoropuhelua.  Näitä asioita miettiessäni tunnen itseni aina vielä vähän ulkopuolisemmaksi, ja etenkin siinä vaiheessa kun teen tietoisen päätöksen pitää pääni kiinni ja katsella miten tapahtumat etenevät ketjussa.

Kulttijohtajaksi minusta taas ei olisi, koska vaikka kykenen kuvittelemaan vaikka minkänäköisiä asioita, minua ei kiinnosta alkaa uskoa niihin. Minulla ei ole tarvetta täyttää minkäänlaista henkistä tyhjiötä uskonnollisella uskolla, mutta sillä uskolla, joka minulla on siihen että maailmankaikkeus kulkee omaa kulkuaan, musiikki on resonanssia joka pohjimmiltaan samaa tähdille, kuin se on meillekin, ja että minä olen tämä ihminen ja olen sitä kunnes kuolen, saan itseni ylös sängystä ja elämään uuden päivän. Usko siihen, että kun tarpeeksi kauan harhailee metsässä, oppii tuntemaan sen ja voi rakentaa sinne pienen tönön, tehdä oman Tiensä sinne missä kukaan muu ei kulje. Moni voisi leimata ylempänä kuvaamaani "tilannetajua" yhdellä toisellakin nimellä. Sosiopaatti voi monessa suhteessa olla osuvampi, mutta olen jotenkin tehnyt itselleni selväksi sen, että tässä päässä se ei ole. Minä välitän ihmisistä ympärilläni ja ympäristössäni aidosti, en siksi että voisin hyötyä heistä jotenkin. Suurimman osan ajasta minua ei kiinnosta hyötyä heistä mitenkään, suurimman osan ajasta tahdon pysyä mahdollisimman kaukana kaikista muista. Toki on niitä harvoja yksilöitä, joiden kanssa minulla on niinkin paljon yhteistä, että he ovat aina tervetulleita kotiini, mutta eipä äkkiseltään satu päähän yhtään sellaista ihmistä, jonka rasti-ruutuun-testin tulos olisi edes 75% sama kuin minulla. Jos testi siis menisi oikeasti syvälle, ja sen saisi suorittaa valvotuissa oloissa, koska jos testi tehdään yleisessä tilassa niin käy kuten aina kouluterveyskyselyssäkin:  puolet porukasta on 16-vuotias tyttö joka pelkää kaikkea ja vihaa maailmaa.

Jos pitäisi tehdä valinta tämän klassisen dualistisen maailman väliltä, fyysinen vs. henkinen, tiede vs. uskonto, tieto vs. huuhaa, valitsisin ehdottomasti tieteen. Mutta kun sekään valinta ei ole niin yksinkertainen- Jos alitajunta, sen aiheuttamat primitiiviset kokemukset, joihin voidaan lukea vaikka musiikin aiheuttama henkinen nautinto, asetettaisiin uskonnon puolelle, kuppi voisi kallistua jo aika tasan keskelle. On niin helppo ajatella, että tieteellä on kaikki siistit hommat teknologiasta mustiinaukkoihin, ja uskonnon puolella vain pakotettuja suihinottoja rippileirillä, mutta ei se niinkään mene. Ihmiset ovat taipuvaisia lajittelevaan ajatteluun, asioiden organisointiin ja järjestykseen. Minä tahdon rikkoa tätä valmista järjestystä pääni sisällä, järjestää asiat uudelleen ja katsoa mitä tapahtuu. Tästä syystä myös se henkinen puoli, jonkinlainen meditaatio, on siinä olemassa. Se vaan ei sisällä OMin hokemista ja jalat ristissä istumista. No okei, ehkä vähän jalat ristissä istumista, kun se on aina tuntunut meikäläiselle luonnolliselta asennolta ( Yksi noista monista Eetuista aina ihmettelee kun nukun lattiallakin lotus-asennossa). Tätä tieteen ja uskonnon kahtiajakoa taisin muistaakseni pohtia enemmän kirjoitellessani Italo Calvinon Halkaistusta Varakreivistä, sieltähän sitäkin voi lueskella enemmän. Mielestäni dualismi on käsityksenä vanhentunut, mutta silti niin suurelle osalle ihmiskuntaa välttämätön hyvän ja pahan määrittämisessä. Ei niitä ole olemassa. On vain tilanteitten myrskyinen valtameri, ja soutuveneessä siellä luovivat ihmisparat, jotka koittavat olla törmäämättä toisiinsa.

Tein taas uuden demon.. Ja saatiin levyt!

http://j-kill.bandcamp.com/album/blacklight

..En oikein tiedä että missä välissä tämä syntyy, aluksi tein yhden instrumentaalin, ja mietin että tämän tapaiselle kamalle mulla ei yleensä ole käyttöä, ne jäävät vaan pyörimään jalkoihin. Nyt sitten tein sille toissapäivänä ja eilen loput biisit ympärille.

Like Fire

Koska Stars In Bloom oli ensimmäinen valmis biisi, päätin kokeilla tehdä sille jonkun "lauleskellun" biisin, jossa olisi vähän sama ajatus. Nimittäin se, ettei minulla ole pienintäkään käryä siitä, mistä tämä kaikki meikälle oikein tulee. Olo on kuin jollain ukkosen johdattimella, vailla mitään selkeämpää masterplania tai kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikelle tälle musiikille oikein pitäisi tehdä. Sitä vaan valuu ulos aina kun nappaa kitaran käteen. En tiedä onko se hyvää tai huonoa, eikä sillä mielestäni ole mitään väliä, koska se on aina ihmisen korvissa ja pään sisällä, se on päivästä ja tilanteesta kiinni mikä toimii ja mikä ei. Siksi mielestäni on ollut aina vaikea laittaa minkäänlaista arvoa millekään, mitä on tehty tosissaan ja sydänverellä. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö maailmasta löytyisi paljon paskaa, koska jokainen on kuitenkin omien kokemustensa tekemä ja takoma, eikä jotkut asiat vain sytytä. Esimerkiksi Cheek ei sytytä minua yhtään, vaikka olisi kuinka liekeissä. Mielestäni hän tekee täysin yhdentekevää musiikillista tapettiliisteriä.

Stars In Bloom

Ensimmäisenä valmiina ollut biisi, jonka ympärille väsäsin koko paskan. Pitkästä aikaa jotain mitä nauhoittelin klikin kanssa, ja heti se kilkatus jäi häiritsemään sinne sekaan. Hetkellisesti vitutti, mutta miksauksessa sen sai ehkä vähän peitettyä, niin ei ottanut päähän ihan niin paljon. Avaruuskamaa.

The Sun Will Wash Me Clean

Aluksi ajattelin, että tämä olisi ollut viimeinen biisi, kun on sen verran eri fiiliksissä ja sfääreissä, mutta viimeisestä biisistä tulikin taas sen verran eeppinen (minimalismin mittapuissa), ettei sen jälkeen oikein auttanut laittaa mitään, tai olisi käynyt kuten Chisun Kun Valaistun-biisin kanssa. Kolmannen Pyörän jälkeen ei yksinkertaisesti voi tulla enää mitään. Vähän paremman tuulisempi biisi, mutta kähisin sen silti läpi. Eikä hyvä levy voi loppua toivoon ja iloon, harvemmin elämäkään loppuu. Paitsi että Fuck The Factsin Die Miserable loppuu, ja se tekee levystä vielä paremman.

Becoming

Tribuutti Charles Mansonille ja Neurosikselle ja kaikille muille epämääräisesti musiikin päälle puhuville tyypeille ja bändeille. Nämä tuntuvat olevan minulle tärkeitä pätkiä, koska niihin saa rakenneltua fiiliksiä ja pointteja, joita ehkä on vaikea saada välittymään lauleskelemalla. Tässä pointtina on se, että jokaisen pitää kasvaa omaan ihmisyyteensä ja lunastaa se. Mikään ei ole itsestäänselvää, mitään ei pidä heittää hukkaan. Jokaisella on mahdollisuus olla enemmän, kuin pelkkä koira. Vähän tähän liittyen olen viime päivinä miettinyt myös humanismia laajemmin. Vaikka olen sanonut olevani tiettyyn pisteeseen asti humanisti, huomaan sen tarkoittavan todellakin tiettyyn pisteeseen asti. Humanismi toimii mielestäni vain ihmisten välisissä suhteissa, me voimme kohdella toisiamme humaanisti ja myötätuntoisesti, mutta maailmankatsomukseksi siitä ei ole. Niiltä pohjiltaan se on jumissa keskiaikaisessa kristillisessä käsityksessä siitä, että ihminen olisi maailmankaikkeuden napa, sen tärkein ja keskeisin hahmo. Siitä puuttuu nöyryys. Mielestäni ihminen on olennainen osa maailmankaikkeutta vain niin kauan, kuin on muita ihmisiä joiden kanssa voi olla yhteydessä. Me merkitsemme vain toisillemme ja vain tällä planeetalla, muuten meillä ei ole juurikaan merkitystä minkään suuremman mittakaavan hommissa. Se ei siltikään tee meitä merkityksettömiksi.

The Shadow Will Engulf Me

Tämä biisi kasvoi isompiin mittasuhteisiin, kuin oli aluksi tarkoitus. Se on taas yhdenlainen nahan luomislaulu, ehkä tuo kiinalainen horoskooppi napsahtaa mun kohdalla paremmin maalitauluun, kuin nämä länsimaisen astrologian hommat. Eipä sillä että minkäänlainen astrologia olisi mielestäni koskaan ollut mitään muuta kuin arvauksia ja pitkävetoa. Käärme vaan merkitsee symbolina minulle paljon, ja vaikka pentuna aina olin kateellinen vuotta aiemmin syntyneille, jotka olivat kaikki lohikäärmeitä (ne sai lentää ja puhaltaa tulta, käärme nielee rottia ja makaa kivellä, kunnes joku kajauttaa sitä lapiolla päähän), olen ehkä oppinut ymmärtämään sen käärmeenkin merkityksen meikäläisen elämässä. Vastahan siitä novellinkin kirjoitin. Se on muuten minulta yhdenlainen masterpiece. Tunnen riman olevan kirjoitukseen nyt aika korkealla, ja siksi en ole ihan hetkeen yrittänytkään. Tulkoon kun on tullakseen. Tässä biisissä on kyse siitä, että vaikka tiedän asioiden nyt olevan hyvin, ja tiedän että viha kantaa vain tietyn matkaa, niin valon puutetta on maailmassa aina enemmän kuin valoa. Ja jokainen valo sammuu joskus.


Sitten huomattavasti kiinnostavampiin asioihin. Käytiin hakemassa postista Havoc Supremet. Jos niitä tahtoo tilata, laittaa sähköpostia osoitteeseen cuttofit@windowslive.com ja pyytää, hintana on 8 euroa ja postit, tarkoituksena rikastua niin helvetisti, että saadaan joskus tehtyä lisää noita levyjä, aiemmin niitä on myyty yhden painoksen omakustannehintaan, suurimman osan ajasta miinuksella, niin ei ole voinut tehdä enempää ja on levyt loppuneet vähän turhankin äkkiä. Mun soittimessa on varmaan vikaa, mutta säikähdin vitusti kun parissa biisissä tökkäsi, jos näiden kanssa on jotain ongelmia, niin ilmoittakaa, me koitetaan kuulostella vielä muutamalla eri soittimella. Himassa vaan on yksi ainut toimiva.

Siinä ne nyt sitten on. On niitä venattukin.

Se thävällinen thärina...

Kävelin taas Torvelta himaan pienenä selkeyden ja selväpäisyyden komeettana läpi sekakäyttävän ja ryyppäävän Lahden, kulkien omaa polkuani, välittämättä ympärillä heiluvista ihmisistä ja tilanteista, joiden kykenin näkemään jo ennalta eskaloituvan seuraavan viiden minuutin aikana myrskyiksi. Näin ennalta jokaisen sanan, jokaisen horjahtelevan liikeen, pään kallistuksen ja tulevan lyönnin liikeradan, kuinka se osuu vähän ohi kohteestaan, kuinka se hipaisee toisen silmäkulmaa ja saa tämän säikähtämään enemmän sitä, että hänen seksuualisuuttaan, minää, itseyttä on näin väkivaltaisesti tultu rikkomaan, kuin siitä, että häntä olisi mitenkään mainittavammin sattunut. Kun paikalla vielä on naaraita, ei tällaista toisen uroksen esittämää uhkaa vain voi sivuuttaa ilman vastausta. Jerusalemissa ehkä käännellään poskia, Lahdessa ei.

Miksikö tiedän tämän? En siksi, että kykenisin erityisemmin näkemään tulevaisuuteen kuunnellessani Neurosista, vaikka se siistiä olisikin. Näen tämän kaiken jo ennalta siksi, että olen nähnyt sen tapahtuvan niin monen monituista kertaa, aina uudestaan ja uudestaan. Tyhjästä eskaloituvan tilanteen, jossa jälkeen päin selitellään poliisille, että mä en tehnyt mitään, ja tuo löi. Entä jos he väistivätkin tämän kaiken, eikä välikohtausta syntynyt? Mitäpä sitten, viisi minuuttia ja jossain muualla voimme yrittää uudestaan. Voin varmuudella sanoa, että tänäkin torstaina joku lahtelainen saa turpaan, ja todennäköisyys on huomattavasti suurempi kuin loton oikean rivin napsahtaminen. Olen melko väsynyt tähän. Onhan se omalla tavallaan siistiä. Jee. Chicago. Jee. Väkivaltaa. On tässä kaupungissa oma, outo viehätyksensä, se viidakon laki, joka tuolla kaduilla vallitsee. Minun ei ole koskaan tässä kaupungissa tarvinnut pelätä oman terveyteni puolesta, en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa olisin voinut saada turpaani. Se johtuu siitä, että minä katson tätä kaikkea selvinpäin, ja osaan väistää ne tilanteet, tai ainakin ohjata ne karikkoon suhteellisen äkkiä.

Olisi se silti kiva asua jossain, missä ihmiset osaavat ottaa rennosti. Minun päässäni tuo rauhan ja rakkauden El Dorado on tällä hetkellä tietysti Oulu. Se on niin monelta kantilta plussan puolella, ettei se tuulikaan välttämättä jaksaisi vituttaa. Sitä paitsi se joki on riittävä syy sinne muuttamiseen. Tai johonkin siihen lähelle edes. Ei Muhoskaan niin paska paikka olisi, jos on auto. Jonnekin muualle täältä. Tämä lähinnä ikävstyttää ja tylsistyttää, ei siinä paljoa pelolla tai ahdistuksellakaan ole tilaa. Nyt istun tietokoneelle, kaveri tuli tuohon sohvalle sammumaan ja kiroilee tekevänsä rikosilmoituksen. Oli käyty paitaan kiinni, portsarin toimesta. Tuttu meininki.

Internet.

Google koittaa edelleen kovasti urkkia mun puhelinnumeroa, ihan kuin se nyt varsinaisesti tekisi sillä yhtään mitään. Tai ihan kuin minulle nyt olisi mitään hyötyä siitä, että Googlella olisi mun puhelinnumero. En osaa keksiä yhtään tilannetta, jossa se olisi minulle eduksi. Taas yksi turha salaliittoteoria- ja yksityisyyskuumotus lisää tavalliselle kansalaiselle. Viime yönä ajattelin ihmisiä, anarkiaa, ja internetiä lueskellessani jotain vanhaa lehtijuttua siitä, miten joku poliittinen työryhmä taas kerran koitti rakentaa muureja internetin ja ihmisten välille. Juttu koski toisiin ihmisiin liittyvää Facebook-kirjoittelua ja yksityisyyden suojaa, jos joku sanoo "Saken kanssa kaljalla" niin eikö se silloin loukkaa Saken yksityisyyden suojaa, ja Sakelle kaljat tarjonnut Masa voitaisiin vetää oikeuteen paranevan alkoholistin repsahtamisen paljastamisesta, mikäli tämä tieto osoittautuisi Sakelle jotenkin arkaluontoiseksi.

Minusta on aina niin hauskaa, kun jonkinlainen auktoriteetti yrittää sensuroida internettiä, tai rajoittaa sitä yhtään mitenkään päin. Elisa sulki Pirate Bayn itseltään, varmaan kolmen tunnin päästä luokkakaveri naureskeli ja näytti kännykästään ohjeet sen kiertämiseen. Vapaus ja anarkia on voittanut taas. Saat ladata pornoa aivan kuten ennenkin, vaikka operaattorisi ei siitä pidäkään. Tai porno on ihan sama, mutta jos lataat Sonyn tai Warnerin uusimman artistin uusimman albumin, olet saman tien raastuvassa ja kusessa maksamassa 20 euron CDstä kymmenkertaista summaa, plus tietenkin paljon sinua isomman koneiston oikeuskulut.

Ei internetiä voi kahlita. Ei sen ympärille voi rakentaa muureja. Sitä ei voi sulkea. Se on ihmisten vahingossa ja epätietoisuuttaan käynnistämä pilvi, se singulariteetti ihmisen ja koneen, todellisuuden ja virtuaalisen maailman välissä. Internet tekee itseään koko ajan enemmän ja enemmän lihaksi, ihmiset itse suodattuvat koko ajan enemmän ja enemmän biteiksi. Tässäkin, koko ajan kirjoitan omia ajatuksiani ja niiden luonnoksia virtuaaliseen todellisuuteen, josta ne voi hetkessä kuka tahansa lukea ja omaksua, jolloin he tietävät minä ajattelen paremmin, kuin välttämättä monet läheisenikään. Eikö se ole jo yhdenlainen vallankumous, ja osoitus siitä, että me olemme kehittäneet tässä itsellemme kollektiivisen tajunnan, joka on anarkistisen vapauden riemuvoitto? Toki tämä tuo mukanaan myös lieveilmiöitä, kuten Facebookin, joka mielestäni vie tätä kaikkea vähän taaksepäinkin. Se on järjestäytyneempi malli, kiltti versio, josta kaikki löytyvät parilla klikkauksella, arkisto ihmiselämistä, aakkosjärjestykseen laatikoituna. Se passivoi ihmisiä talossa ja puutarhassa, työpaikoilla ja busseissa. Se vie pois tarpeen tehdä asioita oikeasti, nousta perseeltään tekemään muutosta, kun riittää että painaa Likeä ja saa sillä itselleen synninpäästön.

Yksi loistavimmista osoituksista internetin anarkiasta on mielestäni Punk In Finland -foorumi. Aina, kun joku poliittisesti tai kulttuurillisesti "merkittävä" ihminen tulee valittamaan vaikkapa häneen kohdistuvasta pilkasta, on se sama kuin menisi sörkkimään hunajalla valellulla kyrvällä muurahaispesää. Se on hienoa. Lisäksi se synnyttää kasapäin kaikenlaista hienoa paskaa, jolla suurin osa ihmiskuntaa ei varmasti tee yhtään mitään, mutta joka viihdyttää ainakin minua melko paljon. Vaikka välillä sisäpiiri tuntuu vähän pieneltä, sen oppii kyllä ajan kanssa ottamaan huumorilla. Kunhan vain muistaa, että ennen kuin post count on 50 000, et ole yhtään mitään. Se pistää meikäläisenkin, tällä hetkellä muutaman vuoden aikana päälle 800 kirjoitetulla viestillä, melko nöyräksi.

Given To The Rising

Vaikka tämä kuva voi näyttää ystäväni Pohjasen Jussin lähimetsästä löytyneeltä abortilta, se on mielestäni melko hyvä kuva siitä, mitä Neurosis tekee mun aivoille. Kuuntelin siis Given To The Risingia ja aloin piirtää sen enempiä ajattelematta, tottakai kaikkea ohjasi musiikkiin liittyvät mielikuvat, joita kansitaiteet ja Youtubesta löytyvät livevisuaalit ovat syventäneet. Se on tuon yhden levyn synnyttämää tajunnanvirtaa, kaikki se mikä virtaa päänläpi ja laittaa kuivan maan vellomaan kuin meri. Se on mulle jo melkein jotakin spirituaalista, resonanssin, värähtelyn, jonkun maailmankaikkeuden perimmäisimmän voiman palvontaa kauneimmillaan. Ei mitään new age-hippipaskaa, vaan ihan puhtaasti fysiikkaan ja psykologiaan pohjaava homma. Olen vieläkin helvetin onnellinen siitä, että luin sen Aldous Huxleyn Doors of Perceptionin, koska se avarsi mun ymmärrystä tähän suuntaan todella paljon. Opin tunnistamaan ja nimeämään niitä asioita, jotka tekevät keikoista sellaisia katarsis-päissään reuhaamisen hetkiä, opin hahmottamaan taas jotain alitajunnastani ja työstämään sitä pitemmälle. Tämä on kuin löytöretkeilisi maailmassa, jossa ei ole aurinkoa, ja ainoa valo tulee siitä myrskylyhdystä, joka sulla kököttää laivan nokassa. Sitten välillä jossain horisontissa näkyy jonkinlainen majakka, jonkun muun ajatukset siitä samasta asiasta. Jos valo näkyy riittävän pitkälle, onnistut välttämään niitä karikoita, joissa monien muiden laivat makaavat unohdettuina ja vajonneina.

Jos jollain ei nuppi riitä tuon kanssa, niin koitan avat sitä sen verran, kuin mitä on itselleni ilmeistä ja selkeää. Siinä pestään ihmisyyttä pois, valutaan kaikki egon rippeet pois vähän kerrallaan, kaikki häpeä, traumat ja lihalliset huolet. "All my spirits come through me when I bleed" Ihminen tekee tilaa viettipohjalle, idille, puhtaalle olemiselle, ilman että sen tarvitsee olla mitään kellekään. Ilman olemassaolon vastuuta, pelkästään sen vapauden kanssa. Puhtaasta olemisesta täydelliseen kadotukseen, takaisin ihmisyyteen ja vastuun maailmaan. Se hetkellinen puhtaus, jonka tunsin tätäkin piirtäessä, on sitä samaa jota tunnen aina Neurosista kuunnellessani. Ne ovat pieniä parantumisen hetkiä, vapautumista kaikesta maallisesta, hetkellistä siirtymistä jonnekkin muualle. Transcending, kuten Huxleykin sanoi. Loppuun vielä viimeisimmän levyn viimeisimmän biisin sanat, jotka vääntävät tuon kuvan mielestäni ihan riittävän hyvin rautalangasta niillekin, jotka eivät ole niin orientoituneita tällaiseen.

 ORIGIN

All my spirits come through me
When I bleed
A fractured skull in a desert well
I leap
This disturbed, distraught child
Will follow you
A wild and wounded beast
I stand inside the sun

My heart lets memories flood my mind
All the fixed breathing strobes
In the waking hours
The clouds are looming to
Remind me of the judgment
Passed on my soul
Acid stars have scarred my mind
And left me as a ghost

I shattered my curse and spread it through the land
I wander guided, willing, and unclean
Project dark eyes sullen, drawn out and wicked
Nameless lights pull me into a reflected psychic black hole

Sateleepi ja on tylsää, voi siis kattoa leffoja.

Missä vaiheessa voisi olla korkea aika siivota treenis? Siinä vaiheessa, kun siirat kävelee ovelle vastaan kättelemään ja esittäytymään. Ei ne ehkä nyt ihan vielä, mutta onpa ne aika helvetin kuumottavan kokosia, melkein menisi pienestä torakasta. Nyt sitten vain muutama viikko jonkinlaista älykkyyden kehittymistä ja kulttuurievoluutiota, ja johan alkaa kuumottaa oman rodullisen valta-aseman puolesta. Koitin käydä soittamassa rumpulaa, mutta se on yksin ja ilman biisiä melko vaikeaa soittaa narulle jotain järkevää pohjaa. Lähtee koko ajan kikkailemaan kaikkea turhaa ja sotkee vaan kaiken.

Me ollaan tässä viimeisen viikon aikana katsottu Eetun kanssa varmaan päälle kymmenen Uuno-elokuvaa. Meikästä on aika hienoa, että Suomessakin on ollut niin pitkään ja niinkin laadukkaana jatkunut leffasarja, kun nykyään tuntuu että yhdenkin hyvän elokuvan tekeminen on ihan helvetin vaikeaa. Tai sitten pitää mennä todella ankeitten pohjavesien kautta, kuten Bad Luck Lovessa. Mutta Uunoissa on välistä jopa pientä Monty Python-fiilistä, itselleen nauramista, poliitikoille vittuilua ja sohvan takaa löytyviä karttoja ja kaavioita. Speden kaikkitietävä Härski Hartikainen hauska kertojan ja kaverin välimuoto, liimailee linkkejä kiinni sulavasti. Silti itselle kaikkein viihdyttävintä on Heikki Kinnusen sivuhahmot, mm. taideparsiva poliisi ja ryypiskelevä tarjoilija. Siinä on hauska mies, ja muistan lapsuudestani vieläkin jonkun kasetin, missä oli biisi nimeltä Eikö olekin mielenkiintoista. Kuka tietää, ehkä se oli juuri tuo biisi joka ajoi meikäläisen kasaamaan turhaa tietoa tiedon päälle, kun oikein väitettiin, että et varmasti tiennyt. Wikipedia kertoi miehen olevan vapaamuurari, mutta jos on noin hauska niin sietääkin päästä jonkun Uuden Maailmanjärjestyksen johtoportaaseen, jos se olisi vaikka sen meikäläisen orjuuttavan osaston vääpelinä, niin saattaisin kerrankin naureskella vääpeli Körmylle, joka ei mukelona ollut minusta kovinkaan hauska.

Toinen hauska piirre noissa Uunoissa on se, että sieltä saa kasvot monelle lapsuudesta tutuille äänille, jotka on olleet dubbaamassa luontodokkareita tai vaikka Alfred J. Kwakia (joka on myös aivan helvetin kova sarja, minkä vaikutusta mun nuppiin ei pidä vähätellä. Israelit, diktatuurit ja ilmastonmuutokset sun muut on käsitelty melko hyvin.). Siitä tulee melko hämmentävä olo, kun natsi-Korpin nauru rähähtää ilmoille jostain silmälasipäisestä äijästä. Äänet ovat muutenkin niitä asioita, joita muistan noista elokuvista parhaiten, yksittäisiä taustaääniä, katuja kuvatessa kuuluvaa kohinaa, niitä pieniä kitarafillejä siellä täällä, kaikki ne sellaiset ehkä epäolennaisimmat asiat tuntuu kaikkein tutuimmilta. Kannattaa pällistellä, jos ei kesällä ole muuta tekemistä, Youtubesta taitavat löytyä ainakin melkein kaikki niistä. Itse odotan, että Raxi palauttelisi Alfred J. Kwakin ensimmäisen kauden, jotta voin katsoa ne kokonaan, kun viimeksi olin melko kuumeessa ja se oli melko sekopäistä. Heräilin vaan välissä kuulemaan "..upotetaanko me tänäänkin valaanpyyntilaivoja?" ja ajattelin että nyt on liian raskasta kampetta, ei pysty tässä kuumeessa.

Neurosistakin on tullut tänään kuunneltua. Given To The Rising on soinut koko päivän, paitsi pihalla käydessä, jolloin piti "tyytyä" Through Silver in Bloodiin. On se vain käsittämätöntä, miten voi tehdä vain täydellisiä levyjä, tunnen oloni huoraksi kun aina jotain levyä kuunnellessa vakuuttelen sille että "ei kun sä ootkin paras näistä" ja sitten taas levyä vaihtaessa mieli muuttuu. Mutta jos nuo vanhat suomihardcoren fanit sattuvat opiskelemaan joskus suomea (ihan vaikka vain siksi että niiden bändi on mainittu tässä pienessä suomalaisessa blogissa aböyt joka päivä kolmen vuoden ajan), niin terveisiä vaan, täydellistä kamaa teette ja syksyllä ilmestyvää levyä odotellaan jo innolla! Kesäjaksamisia!

Tajunta

Tajunta

Mua on jo pitemmän aikaa vaivannut eräänlainen visio, se on pyörinyt päässä ehkä jo vuosienkin ajan, mutta hypännyt ilmoille aina silloin tällöin. En kuitenkaan ole osannut tehdä sitä pois sieltä ennen kuin vasta nyt. Kaverit kyselivät, että mikäs tässä on homman nimi. Naureskelin puoliksi vitsillä, että tältä tuntuu olla aina selvinpäin Lahdessa. Oli se osa totuutta ihan jo sellaisenaankin, mutta enemmän tuo on osaltaan sitä, millaisena näen ihmismielen.

Vaikka ihminen ei mitenkään päin ole maailmankaikkeuden mitta, eikä se ole tehty häntä varten, on mahdollista että tämä meidän tajuntamme on ainoa olemassaoleva tajunta, joka tätä maailmankaikkeutta on käsittämässä. Onko sen olemassaolosta mitään hyötyä, jos ei kukaan ole sitä ihmettelemässä, yksinäisyydessään tuijottelemassa tähtiin ja pohtimassa oman olemassaolonsa merkitystä? Totta kai planeetat ja galaksit jatkavat omia järjettömän suuria ympyröitään, vaikka meitä ei koskaan olisi ollutkaan, mutta kaikki se olemassaolo olisi turhaa. Kukaan ei koskaan tietäisi siitä, kukaan ei koskaan osaisi kertoa, josko jossain olisi sellainen maailmankaikkeus, jossa galaksit pyörivät omia hitaita ratojaan aina jonkin suuremman ja massiivisemman ympärillä. Toisaalta onhan se jo nyt melko järjetöntä, että me saamme 80 vuoden kiertoajelun olemassaolossa, pienen vilauksen siitä mitä kaikkea täällä oli, ennen kuin meidän päämme painetaan taas olemattomuuden ikuiseen pimeyteen. Mikäli näkee maailman niin kuin minä, ja uskoo, ettei kuoleman jälkeen ole olemassa mitään. Se on sitä samaa, mitä oli ennen syntymää. Ei mitään. Minua se on aina ahdistanut, ja se on aina ajanut minua luomaan asioita oleviksi, jotta ne eivät jäisi tekemättä. Se on ehkä se ainoa asia, missä minä koen olevani missään suhteessa hyödyllinen. Saan antaa näille jostain täältä pään sisältä tuleville asioille jonkinlaisen muodon, joka on kaikkien ulottuvilla mahdollisimman helposti.

Siitä tullaankin toiseen puoleen tätä. Mistä nämä visiot tulevat? Mistä tulee ihmiskunnan luovuus? Joku voisi sanoa että ne ovat viestejä kosmokselta, maailmankaikkeudesta. Valtaojan kirjassa pohdittiin pitkät pätkät radiosignaalien havainnoinnista, ja siitä että on myös mahdollista etteivät vieraat älyt käytä radiota viestintään. Mitäpä jos kaikki ihmiskunnan luovuus on ollut aina vain väärin tulkittua viestiä joltakin korkeammalta älykkyyden tasolta, ja me pienet papanat olemme vain innostuneet näistä visioista ja luulleet niitä omiksi hienoiksi ideoiksimme? Minä en ainakaan voi sanoa olevani niin kauhean fiksu, että voisin ottaa puoliakaan kaikesta tekemisestäni aivan varauksetta omalle kontolleni. Aitaa rakentaessa en osannut edes piirtää suoraa viivaa, saatika sahata sitä pitkin. Olin sentään ihan kohtalaisen hyvä sen aidan maalaamisessa. No, tuo taitaa nyt mennä ennemmin jonnekkin näiden meikäläisen pseudofilosofisten haihatusten puolelle.

Mutta se viimeinen, varsinainen, minun mukanani aina kulkeva ja raskain puoli tästä. Me kaikki olemme täällä oman päämme sisällä yksin. Jokaisen pään sisällä on oma, täydellinen maailmankaikkeutensa, joka laajenee jokaikisellä hetkellä jokaiseen mahdolliseen suuntaan, oppien, kehittyen. Se on meidän kaikkien olemassaolon lahja, mielikuvitus jolla ei ole olemassa rajoja, jolla on vapaus kulkea valoa nopeammin ja kauemmas, kysymään mitä on maailmankaikkeuden ulkopuolella. Me jokainen olemme yhdessä tässä todellisuudessa, mutta silti meistä jokainen on yksin omassaan. Me synnymme yksin, me elämme yksin, ja kannamme synkimmät salaisuutemme hautaamme yksin. Kukaan ei ole sinä, ja sinä olet ainutlaatuinen. Se on omalla tavallaan hieno, mutta myös masentava ajatus, koska vaikka joku voi olla melko samanlainen kuin sinä, kukaan ei koskaan tule ymmärtämään sinua täydellisesti. Sen takia olen monesti ollut taipuvainen yksinäisyyteen, koska vaikka nautin ihmisten seurasta, tuntuu heidän ymmärryksensä jossain vaiheessa kuitenkin loppuvan kesken. Me kökötämme omassa tyhjyydessämme, sen pienen elämää pursuavan saarekkeen päällä, joka on täynnä elämää. Saarella tyhjyydessä. Samalla me olemme se asia, joka antaa sille tyhjyydelle sen arvon, joka sille kuuluu.

Skannatessa hommat menivät taas vituiksi, kun A3-kokoinen aukeama on niin kauhean vaikea saada mahtumaan A4-skanneriin. Tussi alkoi kuolla alta kesken kaiken, mutta päätin että se saa olla nyt juuri tuollainen, se on tarkoittanut tulla olevaksi tänä iltana, joten parempi olisi tulla valmiiksi. Ja tulihan se.

XI Too Slow

Spending your time
In search of your own place
Educating yourself
To fit the world in constant change

How did it come to this?
We're getting old before we're even born
Technocratic society
Worshipping the god of economic growth

Kun nyt kerta kirjoitin päivemmällä samasta aiheesta, niin jatketaan sitten, saan tuon levynkin joskus sössötettyä läpi. Tämä biisi tuolta ilmeisesti torstaina perillä olevalta Havoc Supreme-levyltä siis kertoo nimenomaan siitä, miten kehitys ylittää käsityksen. Vaikka osa ihmisistä kykenee oppimaan uutta ja omaksumaan uusia toimintatapoja, on suurin osa ihmiskunnasta silti aina jumissa menneestä. Toki myös konkreettisesti kolmannen maailman kohdalta, mutta myös erittäin tehokkaasti tämän hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden keskelläkin. Sillä aikaa kun etsit omaa paikkaasi, jatkokouluttaudut päästäksesi työttömäksi, joku toinen on kerennyt laskeutua sinun silmissäsi kiiluneelle paikalle, ja saat tyytyä johonkin huonompaan vaihtoehtoon, harhautettuna pois omasta elämästäsi.

Tämä biisi oli aluksi jotenkin vaikea, sillä oli monta paskaa nimeä, mutta kun se lähti edellisen jälkeen todella nopeatempoisesti, naureskelin että eikö se nyt yhtään nopeammin vielä voi lähteä. Lähtihän se. Monesta se voi tuntua joltain väliinputoajalta, mutta se johtuu vain sen paikasta levyllä. Se on loppupäässä, mikä on aina haastava paikka biisille kuin biisille, ja se on Working Class Zeron perässä. Siinä on paska rako köllötellä. Mutta biisinä se on mielestäni hyvä, Eetu teki sen ja siinä on hassu temponvaihdos (tai en minä tiedä vaihtuuko siinä tempo, siinä vaan soitetaan ensin nopeammin ja sitten hitaammin) ja puoliksi vitsillä siihen ja sen yllättävyyteen viitaten huusin treeneissä että "how did it come to this?", miten tässä nyt näin kävi. Se jäi sitten ihan oikeaan biisiinkin ja se tavallaan teki sen koko biisin.

Kaikki on uhrattavissa taloudellisen kasvun nimissä, siitähän tässä maailmassa tuntuu tällä hetkellä olevan kysymys. Koko eurokriisikään ei ole mitään muuta, kuin yritys pitää huoli siitä että kasvu jatkuu, pitää huoli siitä ettei se tyrehdy, koska olemme pakottaneet itsemme jatkamaan kasvua. Lama ei kerennyt edes lähteä, ennen kuin se jo hiipii takaisin. Onko se koskaan pois mennytkään?  Kolmiulotteinen levittäytyminen on muuttunut jo neliulotteiseksi, kun nyt tehtävät päätökset sitovat meidän lapsemme ja heidänkin lapsensa maksamaan meidän isiemme velkoja. Siinähän maksavat. Onnea vaan, terveisiä täältä menneisyydestä, oli olemassa myös meitä, jotka eivät tahtoneet kaikkea tätä. Enkä tarkoita lyhytnäköisesti velkaa, lainatakauksia ja muuta, vaan kaikkea tästä paskasta.

Kehitys kehittyy, järki laahaa perässä.

Esko Valtaoja esitti tuossa kirjassaan (tosin 11 vuotta vanhassa) väitteen, että hyvinvointi ja rauhantahtoisuus kasvaa teknologian ja yltäkylläisyyyden myötä, koska ihminen on pohjimmiltaan mukavuuteen pyrkivä eläin. Tästä syystä Suomessa ei ole niin väkivaltaista kuin Ruandassa, kun ei ole niin montaa syytä lähteä tappamaan porukkaa ulos. Olen tästä osaltaan vähän samaa ja vähän eri mieltä. Se on niin kaksipiippuinen juttu, riippuen vähän miltä kannalta asiaa katsoo. Jos vaikka verrataan väkivaltaista Ruandaa kaoottiseen Liberiaan, niin voidaan sanoa, että väite pitää paikkansa. Ruanda on rauhallisempi, ja käsittääkseni siellä sentään on sähköt? Siinä suhteessa teknologinen kehitys näyttää toki tuovan hyvinvointia. Mutta etenkin viimevuosina tässä yltäkylläisyyden lintukodossa on ylletty mitä brutaalempeihin ja väkivaltaisempiin perhesurmiin ja naapurin teurastuksiin. Vaikka valtaosa ihmisistä voi hyvin, ja yleinen vellonta tyyntyy, ovat ne yksittäiset ylilyönnit aina vain suuremmassa kontrastissa tähän hyvinvointiin nähden.

Uskoisin yhden syyn tähän olevan juuri teknologia. Jos minä jo olen välillä hämmentynyt siitä, miten helvetin paljon koko maailma on minun elinaikanani muuttunut, voin vain kuvitella miten hukassa jonkun oikean aikuisen täytyy välillä olla. Minä kuuntelin lapsuudessani suhisevia C-kasetteja, en edes haaveillut internetistä, ja vielä yläasteellakin sain nauhoittaa kaikki iltakymmenen jälkeen tulevat ohjelmat VHSille, kuunnella sitä laitteen surinaa ja raksutusta ja jos kasetti loppui kesken, kiroilla kun se lähti kovaan ääneen kelaamaan nauhaa täysillä alkuun. Ei tämä nyt välttämättä ole kenellekään mitään uutta, mutta uskon olevani suunnilleen viimeinen sukupolvi, joka tuon analogisen maailman sellaisenaan koki. Ja nimenomaan tässä on ongelma. Vaikka teknologinen kehitys on helvetin hieno asia, koko ajan tehokkaammin ja voimakkaammin kehittyvää, me olemme vain ihmisiä, ja meidän aivomme eivät oikein kykene seuraamaan sen perässä. Olemme tulleet teknologisen kehityksen myötä entistä mukavuudenhaluisemmiksi, ja unohtaneet evoluution ja selviytymisen tärkeimmän taidon: sopeutumisen. Ja jos emme sopeudu tähän muutokseen, näemme sen vain aaltona, joka pyyhkäisee meidän ohitsemme ja vie meiltä duunin ja elämän. Se voi tehdä pahan tempun kenen hyvänsä päänupille.

Yksi suuresti muuttunut osa-alue on työ. Ei tarvitse mennä kauas taaksepäin, kun tehtailla ja verstailla tehtiin kaikki työt käsin. Lyhyessä ajassa se kaikki on vaihtunut koneiden vahtimiseen. Vaikka työ ei ole fyysisesti raskasta ja kuluttavaa, se voi tuntua monesta ihmisestä alentavalta. Siinä sinä kaiket päivät istut ja vahdit konetta, joka tekee kaiken sen minkä osasit tehdä paljon paremmin, nopeammin ja tehokkaammin tuottavuuden nimissä.  Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mm. Cut To Fitin Working Class Zeron kohdalla (pääsinkö edes niin pitkälle vielä?) ja varmasti hyvin monta kertaa aiemminkin. Työ on tässä yhteiskunnassa suhteellisen (tai suhteettoman) suuri osa ihmisen elämää, ja jos se Kataisesta on kiinni, se tulee olemaan sitä vielä seuraavat tuhat vuotta. Eikä siinä sinällään mitään, jos ihminen siitä työstä löytää omalle olemassaololleen tarkoituksen, tai kasvaa sen myötä paremmaksi ihmiseksi. Mutta tästä seuraa myös se syyllistäminen kaikkia niitä kohtaan, jotka tahtoisivat etsiä itselleen sellaisen työn, jossa voisi oikeasti tehdä parhaansa ja olla yhteiskunnalle enemmän hyödyksi. Monilla työpaikoilla on töissä sellaisia ihmisiä, joita ei kiinnosta hevon vittua olla töissä. Saan kuunnella valitusta siitä joka päivä. Eikö kaikkien kannalta olisi parempi, että nämäkin ihmiset olisivat sellaisissa töissä, jossa he pääsevät tekemään parasta mahdollista jälkeä, sen sijaan että kusevat kaikki hommat lennosta?

Valtaoja uskoi, että jos kohtaamme korkeampaa älyä, se on nimenomaan rauhallista, koska sen teknologiakin on kehittyneempää kuin meidän. He saavat meidät näyttämään Ruandalta. Luultavasti ihan todennäköinen skenario, koska luultavasti korkeampi äly on kehittyneempään teknologiaansakin hiukan paremmin sopeutunutta, kun me taas pitelemme kaksin käsin kiinni pysyäksemme edes tämän yksinkertaisen kuormavankkurin perässä.

Amok-juoksuja ja kulutusta.

Kävin tuossa taas yöllisellä amok-juoksulla Lahden syrjäisemmällä laidalla, ja huomasin taas ikäväkseni, ettei minusta tule urheilijaa.  Eikä vain siksi, että yleiskuntoni on oikeastaan ehkä vähän keskitason alapuolella (ainakin hien erityksen ja hajun perusteella, jälkimmäisestä voi kyllä ihan vähän syyttää myös hiuksia), vaan siksi että jokaikinen kerta, kun lähden ulos juoksemaan, minulla ei ole mitään muuta päämäärää, kuin näyttää keholleni, että jaksan juosta pitempään kuin se. Nytkin juoksin heti itseni loppuun, sitten juoksin vielä vähän lisää, kunnes jalat eivät kantaneet enää, ja sitten pidättelin vain oksennusta loppumatkan kotiin, nielaisin sen rappusissa ja vapisin tieni suihkuun. Onnistuin matkalla myös sylkäisemään itseäni silmään, mikä oli yllättävän paljon helpompaa, kuin voisi äkkiseltään luulla. Kävelin mäkeä alas ja syljeskelin siinä sitä paksua, verenmakuista ja varmaan myös veren sekaista limaa, joka ei sitten katkennutkaan niin helpolla kuin ajattelin, ja osui minua silmään. Totta kai ohi ajava bussikuski näki tämän kaiken ja ajoi suorilta kotiin kertomaan mitä näki. Ensimmäinen ajatus, joka suomalaisen päässä käy, kun jotain noloa tapahtuu.

Kuuntelin aluksi juostessani ja sitten ryömiessäni Danzigin Circle Of Snakes-lättyä, joka on neljännen levyn ohella ehkä parasta. Olen sanonut siitä ennenkin, mutta mielestäni sitä ei voi alleviivata tarpeeksi, koska se on täysin aliarvostettu levy, sillä on helvetin hyvä soundi ja hienoja biisejä. Kännykkän musiikkivalikoima on vielä suhteellisen suppea, se oli niin jumissa että oli pakko formatoida sekin välissä. Minkähän takia mikään firma ei voisi ottaa nyt kestävää kehitystäkin oikeasti sillä tavalla teemakseen, että tekisi värkkejä, jotka kestäisivät edes viisi vuotta? No joo, totta kai rahan takia, mutta onko kenelläkään käynyt mielessä, että joku saattaisi intoutua tukemaan sellaista firmaa, joka tekee oikeasti hyviä asioita, ihan vain siksi että se on hyvä? Veikkaan ettei se tällä internet-aktivismin ja kuluttajan harhaan perustuvan voiman aikakaudella olisi todellakaan mikään pieni porukka. Kyllä sillä yhden hippipuljun pyörimään saisi.

Tuosta kuluttajan harhasta se taas tulikin mieleeni nämä ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa tiedostavampia ja tekevänsä parempia ratkaisuja siksi, että syytävät järjettömiä määriä rahaa vaikka juuri Applen kamaan kuin Windowsin roinaan. Samaa vitun paskaa ne on kaikki, ja on aivan sama mihin rahasi työnnät, jotain kautta se kulkee kuitenkin amerikkaan, ja sieltä edelleen sotateollisuuteen ja ihmisten tappamiseen, että se siitä tiedostavasta ja fiksusta valinnasta. Se, että teet jonkin päätöksen ollaksesi tiedostavampi (=parempi) kuin kanssa ihmisesi, on aivan yhtä paska kriteeri tehdä mitään. Se on egoistista minän naamaan hinkkaamista, lapsellista vouhotusta hiekkalaatikolla. Päätökset tulisi tehdä mielestäni ennemmin niistä lähtökohdista, mikä sopii sinulle parhaiten, mille sinulla on käyttöä ja mitä voisit kuvitella käyttäväsi mahdollisimman pitkään. Minä olisin hyvin mielelläni ostamatta mitään uutta.

Enkä  kauhean usein ostakaan. Vaatteita ainakaan. Kengät saan tavallisimmin juuri sillä tavalla, että äiti siellä käydessä heittää edelliset roskiin ja iskee minulle uudet kulutettavaksi. Kaverit tuntuvat nykyään huolehtivan noilla bändibaidoilla tämän t-paita puolen, boksereista ja sukista on aina pulaa. Kerran sivarissa annettiin ihan omasta rahasta satanen, että käyppä ostamassa jotain vähän edustavampaa. Löysinkin yhdet farkut, jotka olivat niin hyvät, että ne olivat sitten seuraavana keväänä jo melkein loppuun kulutetut, rikki vähän joka paikasta. Eivät kestäneet ihan normaalia käyttöä sen pitempään. Ne jätin pois siinä vaiheessa kun sain harjoittelupaikan nuokulta, ja tajusin ihan itse ajatella, etteivät haaroista ja perseestä revenneet farkut ehkä ihan ole oikeita vaatteita niihin tehtäviin, museollahan ne nyt vielä meni. Keikkahousut, jotka ovat oikeastaan myös kesähousut (kesä alkaen huhtikuusta ja päättyen jonnekin syys-lokakuuhun) sain aikanaan entisen bändin rumpalilta, kun ne repesivät perseestä. Paikkasin ne, ja vaikka kaikki jatkaa näistä itkeä, niin ihan hyvin näillä vielä ehkä vuoden, toivottavasti kaksi tai kolmekin, jaksaa painaa. Enää ei vain jaksa paikkailla ihan samalla innolla kuin joskus ennen, oli niin skarppina heti kun tuli jonnekin reikä. Nykyään vaan peittää ne, mistä tuulee ikävimmin läpi.

Siinä se nyt on, ∞

http://j-kill.bandcamp.com/album/-

Siinä se murheenkryyni nyt sitten lopultakin on, selkä on kipeänä tässä tuolilla istumisesta, ja Saunalahti vei näin yhden päivän elämästäni. Päässäni mietin, että on se hienoa että parinkymmenen minuutin hommaan saa kulumaan lähemmäs 16 tuntia aikaa.  No, ei auta kuin itkeä, nielaista lautasellinen paskaa, ja katsoa ympärilleen. Tämä asunto olisi kai siivottava viimeistään huomenissa, Eetu tiskasi, joten nakki napsahti mulle.  Koitin viime yönä tehdä yhden biisin, latausta odotellessani, mutta se ei tahtonut tulla ulos. Tai siis tahtoi, nauhoitin sen alusta loppuun, olin juuri miksaamassa tasoja kohdalleen, kun kone päätti sammua alta. Kaikki tiedostot korruptoituivat ja homma meni niin sanotusti vituiksi. Tänään koitin sitten tuolla raiturilla tehdä sen uudestaan, mutta sen soittamisesta ei tullut yhtään mitään. Päätin että pysykään mulkku poissa, ei ole pakko olla olemassa jos noin paljon koittaa vängätä vastaan. Ja aivan varmasti joku tekee sen ensi viikolla ja vetää ihan hillittömät Teostot välistä. On mulla demo tuolla kuitenkin todisteena, sellainen jossa kuuluu melko nopeasti ensimmäisen kierron jälkeen "VITTU, MIKS MIKÄÄ EI TÄNÄÄ SUJU, SAATANA!"

Juuri kävin Eetun huoneessa kuulostelemassa tuota levyä, sillä on kunnon alapääbassomurhaboombox-kajarit, ja tuo kuulosti ihan saatanan kovalle. Mulla on itselläni vain tällaiset satunnaisista kaiuttimista yhteen kasaillut systeemit, yhdet on meidän ensimmäisestä Philipsin CD-soittimesta, josta ne sai irti, yhden dyykkasin sen reggae-Raappanan roskista silloin kun se vielä asui tuossa yläkerrassa, vissiin ensimmäisen levyn nauhoituksen aikoihin, kun ainakin laulujen nauhoittelu kuului hyvin tähän meille. Vinyylisoittimessa on sentään aidot 70-luvun radiotehnikat, jotka kyllä aukeaa vasta kun niitä alkaa luukuttaa täysillä. Mutta kylläpä se sitten pöriseekin, hyvin voi kuunnella grindiä ja bluesia, enempään niiden ei luultavasti tarvitse taipuakaan, mitä nyt joskus ehkä Miles Davisia tai Waitsin pianojazz-aikoja sattuu käyttämään. Jos tuon saisi soimaan tuosta vinyyliltä, se voisi kuulostaa aika hauskalta. Toisaalta rahat riittää ehkä C-kasettien tekemiseen. Ehkä sitä voisikin tehdä tuosta ja Cut To Fitin Fire Worksista sludgekasetin, olisihan siinä tunniksi kuunneltavaa, jos tuota paskaa jaksaa niin kauan kuulostella.

Tämän yön suunnitelmina voisi olla tuon Valtaojan kirjan loppuun lukeminen ja seuraavan aloittaminen. Ja jonkinlainen fiilistelykävely, en ole hetkeen tuolla pyörinytkään, kun on vain masentanut nähdä Lahtea ja nistejä. Ehkä voisi vielä kolmannen kerran koittaa tehdä sitä biisiä. Luoja kutsuu luokseen kolmasti ja jos ei sielu silloin vastaa, on hällä edessään ikuinen kadotus. Suoraan meikäläisen rippileiriltä, lestadiolaisen papin suusta. Saako lesta edes toimia evankeliluterisen kirkon pappina? käytännössähän se on eri uskontokuntaa. Vai onko tämä vähän samanlainen kysymys, kuin voiko hevari soittaa akustisella folkkikeikalla?

Paska Maanantai. Taas.

Tässä vaiheessa on pakko kiittää. Kiitos aivan helvetisti lahjoituksista, tekee oikeasti nöyräksi ja puskee jonkinlaista ihmetyksen hikeäkin pintaan. Mä ajattelin aivan tosissani, että joku kaveri käy vaan laittamassa mun tilille kaksi euroa ja laittaa selitteeksi jotain "Vituttaako kun sossut kattoo tän tulona, lällällää!". Ensi kuun lappuja ei tarvitse onneksi täyttää muutenkaan. Olisi vielä kiva, kun tämä helvetin Saunalahti ei koko ajan yrittäisi rampauttaa mun musiikki- ja kirjoitustouhuja olemalla niin vitun paska. Lähtee liittymä ainakin vaihtoon, tiesin ettei nettitikulla tee kauheasti, mutta en ihan oikeasti ajatellut sen olevan noin paska, DNA sentään pysyi koko ajan päällä ja teki jotain. Tuo on ihan säälittävää pyristelyä.

Ajattelin jo viime yönä, että saisin levyn ladattua nettiin. Olisin voinut kivasti sönköttää siitä jotain ennen nukkumaan menoa, vähän taas miettiä sitä alitajunnasta repimistä. Ensin yhteys katkeaa koko ajan, ja sitten kun olen vihdoin ja viimein 15 tunnin yhtäjaksoisen latausoperaation jälkeen saanut melkein koko paskan ladattua, koneeseen tulee joku ihme virtapiikki ja se sammuttaa itsensä. Siinä vaiheessa tajusin taas miten kätevä Save Draft -nappula onkaan olemassa. Jos sitä vain ymmärtäisi painaa. Nyt sitten aloitin kaiken taas alusta, kiehun ja pyörin vitutuspäissäni ja olen ihan helvetin valmis heittämään kiven Elisa kaupan ikkunasta sisään. Kuitenkin laittaisivat senkin laskun vaan mulle, joten eipä taida kannattaa. Eipä ole taas ihan hetkeen (eli en muista eilistä pitemmälle) ottanut näin paljon päähän. Laskujakin tulee joka paikasta koko ajan, palvelua vaan ei meinaa saada oikein mistään.

No kuitenkin, joskus ensi vuoden puolella internetistä löytyy tuolta soolosekoilusta eilen Eetun kanssa improvisoitu ∞-levy, joka on tuollainen vähän vajaa puolituntinen sludgejyräilytrippailu levy. Se oli siis yksi pitkä biisi, jonka taas jaoin jälkeen päin neljäksi. Iskin recin päälle ja aloin huutaa jotain, samalle raidalle soittelin ktiaralla jotain hypnoottista looppailua. Sitten toiselle raidalle huusin vähän taustoja ja soittelin lisää rumpuja loppuun, kaikki on siis taas minulle ominaisesti ykkösellä sisään-sössimistä, mistä syystä esimerkiksi tuo sanoituspuoli tässä on ehkä vähän ajattelematonta. Toisaalta siitä tuli monessa kohtaa itselleni mieleen Loinen, joka on todella hyvä bändi.

Siinä jossain loppuvaiheessa tuota pohjan soittamista sain päähäni, että hei, tästähän tulee osa sitä aurinkokuntalevyä, josta meillä oli Nistikon Eetun kanssa joskus puhe. Ainoa vaan, että akustinen piiloraita "pluto" jäi nyt uupumaan, mutta ehkä se tulee jollekin kakkososalle sitten. Tuo on soundeiltaan hyvinkin lo-fi, se on nauhoitettu kameralla ja noilla kasiraiturin stereomikeillä. Lisäksi heittelin sinne himassa sitten vähän Jupiterin, Saturnuksen ja mustan aukon ääniä. Miksausvaiheessa se alkoi olla itselle jo sellaista melusotaa, että oli vähän vaikea miettiä, mitä pitää jättää pois, että kone jaksaa pyörittää sitä, ja kyllähän se pari kertaa kyykkäilikin. Eikä tainnut olla kuin kymmenen raitaa, on meikäläisen koneet vähän eri kaliberia kuin jotkut Wintersunin levy-yhtiöiltä ruinaamat supermyllyt. Sitten niillä pyöritellään jotain midi-kuoroja ja miljoonaa raitaa softasynia, joista ihmiskorva kuulee ehkä 5, kun oikein skarppaa. Onko se nyt sitten musiikkia?

 Mielestäni tämä koko paska onnistui erittäin hyvin, ja jos Vili olisi ollut mestoilla, olisi tämä ulkona ehkä Cut To Fitin toisena sludge-levynä. Nyt tämä on vain minun ja Eetun homma, mutta jos tehdään Havocista C-kasetti, laitetaan tämä kyllä siihen toiselle puolelle. Ainoa ongelma on, että Havoc pyörähtää tuossa ajassa läpi kaksi kertaa, mutta ehkä pitää laittaa joku toinen levy siihen rinnalle. Tai sitten vaan Havoc Supreme kahdesti. Itselleni tämä on juuri niin meditatiivista, kuin jumittelun pitää ollakin, ja se kulkee hyvin hitaasti ja pakottamatta asiasta toiseen. Kitaralle voisi ehkä jatkossa olla oma mikrofoninsa, mutta aina oppii uutta. Kahden mikin hommaksi tuo kuitenkin kuulostaa hyvälle. No, kolmen jos laskee lauluille käytetyn raidan.

Vieläkin jumitan. Koko maanantai on mennyt tässä. Nyt voi jo lainata sitä Viljamin Paskaa Maanantaita, ja lauleskella itsekseen tässä että tää kaikki kiinnostaa mua juuri nyt niin kovin vähän. Meikästä se on kyllä yksi nerokkaimpia lauseita suomalaisessa musiikissa....

....Missä välissä tästä maailmasta oikeasti tuli tällainen perseenreikä? Kaikki on pelkkää byrokratiaa ja teknologiaa, ja sen takia mikään ei toimi. Aldous Huxley sanoi jo siinä aiemmin linkittämässäni haastattelussa, että mitä enemmän ja mitä monimutkaisempia systeemeitä ihmiset tulevat tekemään, sitä enemmän tarviteen myös turhia rakenteita niiden systeemien ylläpitämiseksi, ja tämä oli hänen mukaansa osaltaan yksi suurimmista uhkatekijöistä ihmisten vapautta ja elämää ajatellen. Nyt kun tuokin kaikki on tullut lihaksi ja vereksi, ei voi olla miettimättä, että kenen mielestä tämä on muka hyvä homma? Sen puolen, joka istuu rahakasan päällä rakenteiden huipulla? Onko siellä edes ketään? Tuntuu että kaikki tämä ulottuu jo helvetin syvälle yksinkertaisimpiinkin rakenteisiin, ja se joka istuu yhden rakennelman huipulla, on kuitenkin jonkun toisen pohjalla. Esimerkkinä vaikkapa juuri nettipankit, sekä tietysti kaikkien erilaisten liittymien ja vaikka Kelan netissä hoidettava asiointi. Enemmän sarakkeita, enemmän täytettäviä valikoita, vähemmän vaihtoehtoja. Missään ei ole vapaita kenttiä, joihin selostaa ongelmaa tai pyytää yhteydenottoa, ja kun täyttelet ja valikoit tiesi tuon viidakon läpi, huomaat että niitä harmaita alueita olisi melko paljon. Sain seilata Saunalahdenkin sivuilla pitkälle yli puoli tuntia, ennen kuin löysin sen oikean asiakaspalvelulinkin, ja senkin yläpuolella luki jotain, joka käytännössä sanoi "No jos sun nyt on ihan pakko, ni käytä täätä, mut me ei vastata kuitenkaan ainakaan viikkoon, ku ei meitä huvita."

Kaikki on muka niin paljon helpompaa sähköisellä digidigiajalla, mutta en sanoisi että mikään oikeastaan helpottuu. Mikään ei toimi, kaikki on rakennettu yhden systeemin varaan, ja kun se kyykkää, ollaan syvästi kusessa. Ja voi olla varma, että systeemihän kyykkää. Ainoa mikä tuntuu helpottuneen todella paljon on ihmisen huomiotta jättäminen, valituksesi on hukkunut jonnekin bittiavaruuteen, hakemus ei ole saapunut perille tai sitä ei voi käsitellä koska näissä meidän valikoissa ei ollutkaan sulle oikeaa kohtaa. En usko että kukaan oikeastaan nauttii tästä mitenkään erityisen kovasti, mutta minussa se herättää vain sen fiiliksen, että lähden kohta jonnekin Afrikkaan pelaamaan kehitysmaiden lasten kanssa jalkapalloa.

Kappas. Lataaminenkin alkoi uudestaan noin neljättätoista kertaa, seuraavan biisin pitäisi olla internetissä noin tunnin ja kolmentoista minuutin kuluttua. Ehkä nyt sitten vain laitan linkin sinne kun se on valmis. Menen lukemaan lisää kirjoja tällä aikaa, ei taas nappaa mikään, saatana.

Naisista ja rakkaudesta

Välillä kun vilkaisee tuota lukijat-kohtaa, tai vilkaisee epämääräisinä yön tunteina blogin tilastoja (lähinnä teen tätä kyllä mielenkiintoisten hakusanojen toivossa, tämä löydetään mitä ihmeellisimmillä tavoilla: "kivesten sitominen, vesikidutus, olen ollut juomatta ja sitten, peniksen menetys.) ei voi olla miettimättä että mistä näitä oikein tulee. Juuri viime yönä internetin kanssa taistellessani kuuntelin The Hauntedin Versus levyä, ja Trenches biisin alkaessa sanoilla "Who are these people, where did they come from?" en voinut olla hymähtämättä itsekseni. Se oli siihen hetkelliseen ihmetykseen hyvinkin kuvaava pätkä. Jos tahdotte saada paljon hypoteettisia naisia, alkakaa kirjoittaa. Hypoteettisia siksi, ettei sinulla ole niihin mitään mahdollisuuksia. Eikä välttämättä juuri kiinnostustakaan, jos olet yhtä sulkeutunut ihminen kuin minä.

Lopetin pitkän parisuhteeni viime marraskuussa, ja mietin jo silloin, kuinka kauan mahtaa mennä ennen kuin edes huomaan naisihmiset seuraavan kerran. Muutamia yksittäisiä kertoja lukuunottamatta näköjään noin 8 kuukautta. Eikä tämäkään varsinaisesti tarkoita seksiä, vaan ihan sellaisia yleisiä, evoluutiollisia piirteitä, joita koiraissa taitaa olla ensimmäisistä suvullisesti lisääntyvistä eläimistä lähtien. Esimerkiksi eilen tulin treenikämpältä kotiin. Juuri kun pääsin sen kellarin ovesta, huomasin ihan suhteellisen viehättävän oloisen naisihmisen kävelevän tavallaan vähän väärään suuntaan. Ennen kuin oikeastaan tajusin mitä tapahtuu, olin kävellyt jo noin kymmenisen sekuntia tämän niasen perässä. Se tuntui vitun hölmöltä. Olin aivan varma että se ajatteli minun olevan joku raiskaaja tai muu hyypiö, koska sillä kadulla ei ollut yhtään ketään muita. Yritin siinä miettiä jotain huonoa tekosyytä kävelysuunnalleni samalla kun katselin miten tyttö koitti vähän salaa muka nähdä meikäläisen heijastuksen kauppakeskuksen isoista ikkunoista kuullessaan askeleet perässään. Mietin että onpa hölmö tilanne, miksi minä edes kävelen tuon ihmisen perässä? Se oli jokin alkukantainen vietti, koska ei minun mitenkään erityisemmin tehnyt mieli edes ajatella harrastavani seksiä hänen kanssaan. Hyvä etten ruvennut nauramaan ääneen tajutessani miten tyhmä tilanne se oli. Sitten mietin, että jos minulla olisi nyt ollut jäätelö, olisin hyvin voinut antaa sen hänelle, mutta eipä ollut, joten vaikutin sitten vain joltain epämääräiseltä hyypiöltä.

Koska Valtaojakin puhuu koko ajan paljon rakkaudesta kirjassaan, olen sitä lukiessani joutunut pohtimaan omaakin suhtautumistani asiaan. Epäilen vahvasti, että olen ollut elämässäni RAKASTUNUT vain ja ainoastaan yhden kerran. Sen jälkeen kaikki minusta lähtevä rakkaus on ollut kaikkea elämää ja ihmisyyttä kohtaan tunnettua lähimmäisen rakkautta, sellaista jota on ystävien ja sukulaisten välillä. Sellaista, jota tunnen kissojani kohtaan. Vaikka olen seurustellutkin, tuntuu sekin olleen vain yritys sopeutua muiden, tavallisten ihmisen joukkoon, olla jotain sellaista, jota en luonnostani ole. Ja olen huomannut sen niin monta kertaa omalta kohdaltani täysin vääräksi valinnaksi. Mitä enemmän yritän leikkiä normaalia ihmistä (työn, parisuhteen tai aikoinaan alkoholin käytön kautta), sitä kauemmas huomaan ajautuvani tästä mystisestä normaalista. Ei siksi että tahtoisin olla vastarannan kiiski, vaan siksi että se ei ole minulle normaalia tai luonnollista. Alkoholia juomalla yritin olla kuten ystäväni, pari kertaa sitä paskaa riitti, koska huomasin etten ole enää itseni. Monessa työssä olen koittanut olla oma itseni, ja tavallisesti se johtaa sitten ongelmiin toimintamalleihinsa luutuneiden luupäitten kanssa, jotka mieluummin ohjaavat laivansa karille, kuin uskovat, että muutaman merimailin päässä olisi majakka jonka valossa näkisi ohjata jollan rantaan. Mitä seurusteluun ja rakkauteen taas tulee... En oikein osaa hahmottaa sitä asiaa. En osaa nyt löytää sille tarvetta tai paikkaa elämässä. Mitä iloa on oikeasti seurustella sellaisen ihmisen kanssa, joka tahtoo kuitenkin että pysyt helvetin kaukana koko ajan, ja annat minun tehdä omia asioitani yksin? Se oli omassakin suhteessani jatkuva solmukohta. Tunsin sen rajoittavan kaikkea ilmaisun vapauttani, en tutustunut enää uusiin ihmisiin, ja olin vankina pääni sisällä, kun jokaista ajatusta seurasi jonkinlainen syyllisyys. Miksi ihminen tarvitsisi toista ihmistä tunteakseen olonsa kokonaiseksi?

Ainoa puoli on se, että tahdon joskus lisääntyä, mutta ihmisten keskuudessa taidetaan pitää vastuuttomana touhuna sitä, että joku käy vaan tekemässä mukeloita ja lähtee huitelemaan. Ei tästä ole kauhean kauaa, kun jonkun illan päätteeksi istuimme parvekkeella kuuntelemassa musiikkia ja keskustelemassa isyydestä ja lapsista. Sanoin, että minusta voisi tulla helvetin hyvä faija, mutta aivan paska isä. Ja siksi en ehkä lapsia tahtoisikaan. En todellakaan ainakaan tässä vaiheessa, tai toistaisin vain samat virheet kuin oma isäni, ja kasvattaisin kai huolimattomuuttani toisen meikäläisen tänne. Paitsi että se varmaan dokailisi, koska minä en. Entiselle työkaverille naureskelin että tämä on tarkkaa hommaa, pitää valita joku fiksu nainen, jotta minun lapsestani tulee älyllisesti ylivertainen kaikkiin muihin kuolevaisiin nähden. Ei sovi lisääntyä ihan kenen hyvänsä kanssa. Se on tarkkaa puuhaa, tuo mystinen geenilotto. Eipä tämäkään asia kai märehtimällä parane, sen keskeinen sisältö taisi kuitenkin olla se, etten usko rakastuvani enää, vaikka samaan aikaan kuitenkin rakastan elämää, musiikkia ja ihmisiä ympärilläni enemmän kuin he voivat luultavasti käsittää. Huomaa, että nämä sunnuntait ovat selväpäisemmillekin hajoilun ja darrailun päiviä. Kunhan liskot pysyvät poissa, olen tyytyväinen.

Missä olet, oi Minttu-Vesseli?

Onko nyt menossa joku helvetin kosminen magneettimyrsky, joka raiskaa koko ajan internet-yhteyttäni? Viimeisen kahden päivän aikana tämä on toiminut yhteensä ehkä tunnin, minkä lisäksi kaikki kaiuttimet tuntuvat kokoajan ottavan häiriötä jostain yhteydestä, vaikka mitään aktiviteettia vaikkapa kännykän suunnalta ei ole ollut. Tuntuu todella hölmöltä istua koneella oikeasti 12 tuntia tekemässä yhtä asiaa, joka ei ota onnistuakseen. Nämä on kuitenkin sellaisia hommia, joiden ei kuuluisi hidastaa itse tekemistä, niillä kuuluisi olla  vain välineellistä arvoa. Musiikin kuuntelukin on ollut lähes jäissä, kun Youtube ei ole toiminut ja levyhyllylle on ainakin kahden metrin matka. Pitäisi järjestää niitä jotenkin, siellä on kaikki taas niin vitun sekaisin etten kuitenkaan löydä yhtään mitään. Taidanpa laittaa Hendrixit vinyyliltä soimaan, pääsen helpommalla.

Noin. Kuppi kahvia, pari minttudominoa, ja eiköhän se sunnuntai tästä lähde käyntiin. En tiedä kuinka paljon tämä vähentää miehisiä heterous-pisteitäni (ne nyt on blogia kirjoittavalla miehellä muutenkin miinuksen puolella, että eikai tässä hätää ole. Niin ja kun ei viinakaan kelpaa niin ne on tosi paljon miinuksella.), mutta minttukaakao on mielestäni kaikista maailman mauista ihan vain yksinkertaisesti paras. Monet nuoremmista eivät yleensä muista, mutta silloin kun minä olin pieni, oli Minttu-Vesseliä, joka oli maailman parasta kaakaota. Luultavasti siinä oli jotain helvetin myrkyllistä, kun sen valmistaminen sitten lopetettiin, mutta sitä pitäisi todellakin tehdä taas. Olen kirjoittanut nimeni kai neljään adressiin, jotka sitä vaativat. Tässä suhteessa meitä alkoholista kieltäytyviä syrjitään todella paljon. Jos tahdot minttukaakaon, tulee siihen lähes poikkeuksetta viinaa. Siihen laitetaan sitä jotain minttuliköörilitkua, jota kyllä saa Alkosta. Olen miettinyt, että viitsisinkö ihan käydä ostamassa sellaisen, jotta saan tehtyä aina silloin tällöin iltaisin minttukaakaon, mutta koska en vain pidä siitä viinan mausta (minä olen sen verta nynny, että maistan sen siitä kyllä), on pullokin jäänyt Alkon hyllylle. Toki hätäensiapuna kaupassa on joku helvetin kallis pikkuputeli minttukaakaota, sellaisia käyn pahana päivänä ostamassa pari kerrallaan ja sitten istun jossain kaupan takana rappusilla vetämässä päiväkännejä. Mutta ei sekään ole kuitenkaan sama asia, kuin tuo lapsuuden menetetty ystävä, Minttu-Vesseli. Muistelen yhä kaiholla yhteisiä kesiämme mummolan tuvassa, pitkiä kävelyitä joen rannalla ja kaikkea muuta yhteistä aikaa. Missä olet, oi Minttu-Vesseli?

Nykyään sitten korvaan sen vain juomalla ihan käsittämättömiä määriä kahvia. Toisaalta voin olla päiviäkin ilman, vailla mitään ihmeempiä sivuoireita, mutta kyllä se sitten taas on hienoa päästä kahvikupin ääreen fiilistelemään ja tekemään musiikkia. Tämä tuntuu vaihteeksi ihan jopa melkein hyvältä päivältä. Ei ota päähän mitenkään järjettömän paljon, Hendrix soittaa hyvin ja aurinko paistelee. Voisi käydä vaikka nauhoittamassa Verisiä Varpaita jossain välissä, kun Ohtonenkin on kerta tulossa visiitille pitkästä aikaa.