...Täytyy ihan halkaista kahtia!

Seuraavaksi tulee rytmi-musiikkia. Mielestäni rytmimusiikki on mennyt ihan väärään suuntaan. Ihmiset saavat kuunnella erilaisia clickejä ja koneita koko elämänsä, rytmimusiikin pitäisi olla luonnollista, nykivää, ihmisten soittaman kuuloista. En sano että vääntäisin rytmejä itsetarkoituksellisesti mutkalle, vaan että jokainen soitin on minun itseni soittama, ja koska olen niin paska soittamaan kaksikin minuuttia putkeen, mitä luultavimmin rytmi muuttuu ja laahaa. Toinen hyppy tuntemattomaan siinä on se, että teen sen kokonaan suomeksi. Siitä on tullut minulle aivan uudenlaista epävarmuuttaja itseluottamuspulaa, kun periaatteessa nämä tekstit voisivat yhtä hyvin olla Cut To Fitiäkin, eikä sellaista kai odoteta kevyemmältä musiikilta. Tuon nimeksi tulee Vihreät Kalat, koska minulla on siihen kanneksi maalaamani taulu, jossa on vihreitä kaloja oranssilla pohjalla. Siihen liittyy myös minun mielestäni hauska kosminen vitsi, jonka kerron jos lupaatte olla kertomatta sitä eteenpäin. Olimme tuossa keväämmällä luokan kanssa teatterifestivaaleilla, ja siellä oli yksi esitys, jonka nimi oli Vihreä Kala. Ajateltiin että tuo ei voi olla paha, mennään katsomaan sitä. WRONG! 50 minuuttia ylinäyteltyä ahdistusta, huutoa, vettä, peltiämpäreitä.. Siinä tuli hyvin vaivaantunut vittu mitä paskaa-olo. Sen jälkeen tulin kotiin ja maalasin sen taulun. Koska ajattelin eilen, että hyvin monelle voi tulla samanlainen fiilis näiden biisien äärellä, päätin ottaa heiltä sen ilon ja leimata ne jo etukäteen kasaksi tekotaiteellista ja ahdistavaa paskaa. Niille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Waitsia tai Beefheartia, tämä voi olla outoa. Minulle se on niin sanotusti Safe as milk.

Muutenkin tavallisesti vituttaa pyöriä muusikoiden seurassa, koska tavallisesti porukasta löytyy musiikkielitistihipsteri. Periaatteessa heitä on kahdenlaisia: hifistelijät ja outoilijat. Hifistelijät kuuntelevat kikkailuprogea, jonka pääpaino on siinä, että kaikki paska on hyvää, jos biisi kestää riittävän kauan ja siinä on miljoona osaa. Totta kai äänituotannollinen puoli pitää olla hiottu viimeisen päälle, kaikki tarkasti kontrollissa ja hallinnassa. Nämä ovat yleisempiä. Toinen porukka on kokenut lievän inflaation hipstereiden myötä, mutta vituttaa minua silti yhtä paljon. Ne, jotka kuuntelevat musiikkia vain siksi, että muut eivät. He etsivät oudointa mahdollista musiikkia, jotta voivat näyttää miten outoja ja mielenkiintoisia ja moniulotteisia tyyppejä he oikein ovat. Heillä on iPodissaan jotain buddhamunkkien kurkkulaulua, israelilaisen kanan munimisen ääniä 19 tuntisena soundtrackina, ja heillä on tietysti Neurosista ja jotain sellaista, jota minäkin kuuntelen. Sitten he suhtautuvat kaikkiin muihin, sitä musiikkia ymmärtämättömiin katsoen heitä, kuolevaisia, säälivästi alaspäin.

Se ei ole mennyt minulle ikinä kaaliin. Miten musiikkimakusi tekisi sinusta paremman ihmisen, jos olet muuten täysi mulkku? Minä voin suorilta myöntää, että pidin aluksi Beefheartiakin ihan paskana Tom Waitsin prototyyppinä, kunnes opin ymmärtämään tämän heidän sävyeronsa ja vivahteensa. En kuuntele musiikkia siksi että tahtoisin antaa itsestäni jonkin kuvan. Kuuntelen musiikkia, koska se kuvaa sitä, mitä minulla vilisee pään sisällä. Samaan tapaan kuin kirjoja lukiessa huomaat, että ei saatana, tämä Hermannihan on kelannut tämän saman jutun jo sata vuotta sitten! Tom Waits on minulle ehkä lähimpänä sitä yhdistelmää kuolemaa, multaa ja bluesia, mutta myös niitä melodioita. En miellä itseäni kovinkaan melodia-keskeisesti musiikkia kuuntelevaksi. Niillä ei muka ole minulle yhtään mitään väliä. En koskaan tunnusta, enkä tunnista sitä. En näe sitä tärkeänä. Silti, soittaessani pienenkin pohjan, tekosyyn biisille, ensimmäinen asia mitä teen on soittaa jonkinlainen "sooloraita", joka on vain melodioiden ja harmonioiden, riitasointujen ja väliäänten haistelua. Yleensä jätän sen jonnekin taustalle pyörimään myös, kulkien omia outoja teitään. Oikeastaan tajusin herätä ajattelemaan sitä vasta juuri viime viikolla tuon Sheriffin "vittu mikä melodiapää.." kommentin jälkeen, että tietyllä tapaa ne ovat aika keskeisessä osassa, vaikka en ole niitä sellaisiksi ymmärtänytkään.... Jaksaako kukaan muka lukea näin paljon? Enpä usko, kirjoittaminen vaan toimii tajunnanvirtana ja automaatiolla taas näemmä pitkästä aikaa melko hyvin. Jos joku jaksoi, lopussa seisoo kiitos ja arvostus. Yksikään luettu lause ei ole minulle itsestäänselvyys, koska sen kirjoittaminenkaan ei ole. Kiitos.