tiistai 12. kesäkuuta 2012

Sólstafirin lopullinen iskeytyminen tajuntaan

Miksi mä olen niin monta vuotta luullut, että Sólstafir olisi vain täysin yhdentekevä black metal -bändi? Muutamia viikkoja sitten kuuntelin Fjaran ensimmäisen kerran, ja silmään pisti lähinnä Gojiran Vacuityn idean jakava musiikkivideo, joskin hieman eri tavalla toteutettuna, mikä sopi musiikkiin paljon paremmin. Se jäi kumminkin vielä hautumaan parempaa hetkeä, kuten tavallisesti musiikki jää. Se ensimmäinen kosketus ei juuri koskaan ole se suurin. Viime yönä latasin laittomasti sitten Svartir Sandar-levyn, kuuntelin sitä valvoessani ja kuuntelin sitä kävellessäni aamulla kuuden jälkeen ympäri Lahtea. Se oli aivan järjettömän hienoa, vaikka ajattelin olevani vähän liiankin väsynyt tällaisiin tajunta-kokeisiin, jotka vaativat tarkkaavaisuutta ja pienten sävyjen havaitsemista. Eetu sanoi herätessään, että olen ihan pälli, kun teen tuollaista. Join sen kanssa pari kuppia kahvia, ja kun se lähti sitten töihin, lähdin vähän ajan päästä kävelylle. Muuten en voinut ajatella juuri muuta kuin musiikkia, avaria tiloja, suuria rakennuksia ja pieniä ihmisiä, jotka kiirehtivät töihinsä. Niin ne kai luulivat minunkin tekevän. Kukaan ei tiennyt, että olin valvonut koko yön vain voidakseni kävellä heidän seassaan. Katsoin auringon valoa lehmusten lehtien läpi, ja ajattelin ettei ole olemassa mitään lahtelaisempaa, kuin minun äitini, vaikka hän koittaa pertunmaalaistua. Jos sukunimi tarkoittaa lehmusta, on aina lahtelainen. Ei ole mitään lahtelaisempaa.

Ajattelin tätä kaikkea hetken, kävelin kotiin ja menin suihkuun ja nukkumaan muutamaksi tunniksi. Ensin taisi soittaa äiti, en muista puhelusta juuri mitään, mutta varmistin myöhemmin, että hän tulee huomenna käymään. Sitten soitti samasta numerosta lehtimyyjä varmaan viidettä kertaa kuluvan viikon aikana, osaan jo jättää vastaamatta siihen numeroon. Seuraavana soi herätys, ja päätin ottaa päivän missioksi osoittaa, kuinka piratismi oikeasti toimii musiikin ja muusikoiden hyväksi, eikä päin vastoin. Lataan levyn, kuuntelen sitä kävellessäni ajatusteni kanssa, ja totean että ei saatana, pakko käydä ostamassa tämä levy. Lähes poikkeuksetta homma menee näin. Ja niiden kohdalla, joissa ei mene, on efekti aivan sama kuin olisin kuullut levyä jonkun kaverin luona bileissä. Olen kuullut sen kerran, enkä ostaisi sitä muutenkaan, joten siinä ei tule vahinkoa juuri kellekään, artisti on saanut ainakin yhden ajatuksella musiikkiaan kuunnelleen ihmisen lisää.

Lähdin levykauppaan ostamaan Svartir Sandar-levyä. Eipä löytynyt. Onko se silloin piratismin vika? En tahdo missään nimessä sanoa pahaa sanaa varsinaisesti Levykauppa Xstä, työntekijät ovat mukavia ja tietävät mitä tekevät, levyjä on tarjolla suhteellisen hyvin ja inhimmilliseen hintaan, mutta tässä silti tulee vastaan se ongelma, joka levykaupoilla on. Pieneen tilaan ei saa tungettua rajatonta määrää levyä, etenkään sellaista hivenen marginaalisempaa, jota ei myydä joka päivä. Juuri tällaisen musiikin kohdalla lataaminen tekee mahdolliseksi ainakin sen, että musiikki tulee kuulluksi, ja ihminen voi ilmaantua keikalle katsomaan bändiä. Musiikki ajaa aina formaatin tai rahan ohi, mutta itselleni on tunnelman kannalta keskeistä, että saan katsella kansitaidetta muualtakin, kuin suttuiselta kuvalta näyttöpäätteestä. Lisäksi koko levy itsessään on se teos, jonka vääntämiseen yhtye tai artisti on nähnyt vaivaa. Sitä kohtaan minulla on syvä kunnioitus, siitä olen valmis maksamaan. Kyse ei ole artistin tukemisesta, koska se tukee vain musiikkibisneksen ahneita ja luutuneita koneistoja. Jos mahdollista, ostan levyni aina suoraan artistilta itseltään, jolloin ainakin mahdollisimman suuri osa rahasta menee oikeaan osoitteeseen. Useimmiten se ei ole mahdollista, mutta silloinkin mieluiten pyrin tilaamaan levyjä levykauppaan. Kyllähän tuonkin levyn sinne saa, mutta pitää nyt sitten odotella rahatilanteen parantumista, kun päätin tänään valita sipsipussin (2€) ravinnokseni, ja rahat eivät riitä levyyn nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti