Minuun iski äkkiä kateus. Kateus kaikkia niitä kohtaan, joilla on isovanhemmat vielä hengissä. Tajusin juuri taas välähdyksenomaisesti, että omani eivät ole, ja se ahdistaa minua paljon. Etenkin siksi, että menetin heidät juuri nyt, enkä vaikkapa liian nuorena muistamaan tai ymmärtämään heidän arvoaan, en teini-iän suvun häpeämisvuosina (joita en kyllä muista itselläni olleen koskaan.), vaan nyt kun opin juuri arvostamaan sukuani ja vertani yli hyvin monen muun asian tässä maailmassa. Se loputon geeniloton ja manipulaatiobingon ristiveto, jonka seurauksena minä satuin napsahtamaan maailmaan olemassaolevaksi ja tiedostavaksi olennoksi.... Huikaisevan eeppinen ajatus! Ihminen tai elämä ei yksinkertaisimpinakaan jumittamisen päivinä saa tulla minkäänlaisena itsestäänselvyytenä, koska täällä on aina enemmän varjoa kuin valoa. Siksi jokaisesta pienestä valonpilkahduksesta kuuluu nostaa järjetön meteli, ettei se jäisi huomaamatta edes pimeydessä.
No, ei minun kateuteni ole sentään katkeraa, korkeintaan haikeaa. Minulla on kymmenen vuotta vanhempia ystäviä, joilla on vielä isovanhemmat hengissä. Maailma ei ole olemassa ollakseen oikeudenmukainen tai järjestäytynyt. Se on aina vain kaoottinen, ja me yritämme antaa sille jonkin järjen, joka pitääkin paikkaansa tiettyyn rajaan asti, mutta pettääkin lopulta juuri kriittisellä hetkellä ja saa meidät halkomaan hiuksiamme ja ihmettelemään kaavojamme. Tottakai jokaiselle satunnaisuudellekin on laskettavissa jokin algoritmi, jonka varassa se pelaa, ja tässä ihmiskunta on mielestäni päässyt hämmentävän pitkälle. Kaoottisuus ei ehkä olekaan pelkkää satunnaisuutta, vaan erilaisen järjestelmällisyyden päällekkäisyyttä, sitä että ihmiset näkevät jonkin asian käyttäytyvän eri tavalla kuin oli odotettu, eivätkä he tajua katsovansa todellisuudessa täysin eri asiaa. Minun isovanhempani nyt vain sattuivat kuolemaan tällaiseen väliin, eikä siinä ole sen suurempia johdatuksia, vaikka koen pakostakin kasvaneen ihmisenä järjettömästi nimenomaan viimeisen puolen vuoden aikana. Siksi tahtoisinkin heidän olevan elossa, jotta voisin jakaa tämän kaiken sille ainoalle miehelle, joka niin monessa asiassa oli täsmälleen samanlainen kuin minä. Ja sille naiselle, joka opetti minut rakastamaan tulta ja vihaamaan henkistä laiskuutta.
Monet ikäiseni valittavat aina lapsista. Miten he eivät koskaan tahdo hankkia lapsia, eivätkä he voi käsittää miten joku voi tuoda lapsen tähän paskaan maailmaan. Ongelma on ennemmin siinä, että vaikka nämä hyvät ihmiset jättävät lisääntymättä, ne kusipääseparit eivät. Ja niin kauan kuin he saavat kasvattaa lapsiaan vapaasti, voimme olla varmoja siitä, että maailmassa tulee riittämään kusipääsepareita, jotka sortavat heikompiaan, oppivat kilpailemaan vain voittaakseen muut, ja äänestävät Kokoomusta vielä vuosikymmeniä teidän kuolemanne jälkeen. Ainao pelko, joka minulla on lasten suhteen on se, että mitä jos hänestä tuleekin samanlainen kuin minusta? Mitä jos hänen elämänsä suurin pelko tulee olemaan se, että hänen on pakko kuolla? Se pilasi tehokkaasti oman lapsuuteni, enkä tahdo samaa kenellekään muulle. Olemassaolo voi olla liian raskas taakka kantaa. Mitenpä voisin vastata lapselle joka syyttäisi minua siitä, että tiesin tämän kaiken hirveyden, ja päätin silti tuoda hänet tänne heräilemään omaan huutoonsa? Toki voi tyynnyttää itseään ajatuksella siitä, että minä olen varmasti rikki, mutta eivät kaikki ihmiset ole samanlaisia. Eivät tietenkään, mutta koskaan ei voi olla varma. Siltikin koen olevani suvulle ja kaikille genetiikan vakioveikkaajille minua ennen sen verran velkaa, että jatkan sukuani ja täytän tämän maan pienillä vittupäillä, jotka ovat piikkinä lestadiolaisten uskonnonopettajien ja Sekoomuslaisten kunnanjohtajien lihassa. Se on vähintä mitä voin tehdä, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti