Tämän päivää olen lähinnä istunut junassa. Niin mukavaa kuin se onkin, on seitsemän tuntia sitä kyllä aika riittävä määrä yhdelle päivälle. Siinä kerkeää tehdä vaikka mitä, lukea kirjaa, soitella kitaraa, piirrellä ja turhautua junan epätasaiseen liikkeeseen jokaisessa mutkassa ja radan vaihdoksessa, sekä kirjoittaa tajunnan virtaa kaikesta tästä tuleville hypoteettisille lapsenlapsille, jotka penkovat meikäläisen ullakkokomeroa ja löytävät kaikki nuo paskavihot sieltä joskus:
Junat. Valtavat määrät voimaa, joka kuljettaa massiivisia rautavalaita eteenpäin. Jokainen juna on nielaissut vatsansa täyteen omalla odysseiallaan olevia matkustajia, seikkailijoita, juurettomia ja kotiinpalaajia. Kaikki ihmiset sekoittuvat täydellisen tasa-arvoisiksi. On tiistai. 5. kesäkuuta 2012, oletettavasti viimeisena vuotena maailmassa jonka tunnemme. Itse en jaksa uskoa maailman loppumiseen, koska kaikkeuden rakennelmat ovat niin massiivisia, ettei siinä juuri ihmisten keksimät päivämäärät paina. Ihminen kuvittelee itsestään muutenkin liikoja. Olen matkalla kotiin, Lahteen. Mikään ei avaa mieltä mietiskelylle, kuten 7 tunnin junamatka. Kello on tasan 14.30, ja olemme kohta Kokkolassa. Vaunussa on vain muutamia ihmisiä. Toisella puolen käytävää nukkuu vaaleahiuksinen, melko laiha lukiolaistyttö. Edessäni istuu silmälasipäinen, keski-ikäinen mies. Hänen edessään istuu musta, yhdysvaltalaissyntyinen mies, joka juttelee välillä iloisesti käytävän toisella puolella istuvalle naiselle, jota en ole nähnyt, mutta jonka vastaukset kertovat keskiluokkaisesta, keski-ikäistyvästä elämästä. Lukiolaistyttö valtaa vieressään olleen tyhjän penkin. Mustan miehen edessä istuu vielä yksi hiljainen nainen, ja jossain edempänä juttelee kaksi nuorempaa tyttöä. Suomalaiset sekametsät, vihreät pellot ja auki hakatut naarmut luonnossa vilisevät ohi sateisessa ikkunassa. Juna kulkee epätasaisesti käännöksissä nykien, mutta on suhteellisen hiljainen. Edessäni olevan miehen puhelin soi. Hänen soittoäänenään on vanha veivattava lankapuhelin. Musta mies rapistelee eväspapereita ja näppäilee läppäriään. Summeri soi ja mekaaninen täti kuuluttaa Kannuksen kolmella kielellä. Luen Esko Valtaojan Ihmeitä, tasapainottelen kitaralaukkua jalkojeni välissä, yrittäen pysyä hereillä. Tytön uni näyttää houkuttelevatla, mutta nyt täytyy keskittyä. Nyt täytyy olla ZEN.
15.46 Miten vähän hetkestä kertominen lopulta auttaa, kun tuo hetki jo kasvaa ulos kuorestaan, kokonaan toiseksi hetkeksi, uudeksi olemassaoloksi vanhan päälle.. Vaikka juna ja sen liike on sama, ihmiset tekevät siitä toisen. Sama, kun jaksat valvoa jotakin tylsää iltaa riittävän pitkälle, ja huomaat sen muuttuvan luonteeltaan täysin toiseksi. Kirjoittaessani tätä nyt, kuvittelen kirjoittavani lapsenlapsilleni, jotka eivät koskaan voi tietää, miltä tuntui istua junassa 5.6.2012, matkalla Oulusta Lahteen.
Lopulta olin Lahdessa, ja kävelin masentavan hiljaisuuden vallitessa kaupan kautta kohti kotia. Ihmiset ovat tuttuun tapaan humalassa, kadut ovat täynnä roskia ja lasia, on hiostavaa ja kaikkialla haisee lehmusten löyhkä. Sitäkään en ole tajunnut yhdistää Lahden ominaistuoksuksi koskaan ennen. Tiedän, ettei tämä kaupunki nyt aivan niin ankea ole, kuin mitä se esittää olevansa, mutta juuri nyt, verrattuna Ouluun, Kokkolaan tai Tornioon, se ei voisi olla likaisempi paikka. Toisaalta juuri se likaisuus on varmaan yksi niistä asioista, jotka pitävät minut täällä. Täytyy vain pitää huoli siitä, ettei tule itse likaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti