Köyhiä ei mielestäni tiedoteta riittävästi musiikin tekemisen vaaroista. Kukaan ei eilenkään ollut pitämässä kädestä ja lohduttamassa, kun viimeisillä rahoillani ostamani pakastepizza paloi mustaksi koppuraksi uunissa minun määkiessäni taustalauluja täällä olohuoneessa. Kuka vastaa tästä menetetystä rahasta? Teostolleko tässä pitää lähteä raivaaman? Missä on Karpo? Onko sillä liian kiire tehdä paskoja mainoksia? Raha on noussut päähän. Toinen esimerkki musiikin vaaroista oli, kun viime yönä otin siinä puoli viiden aikaan kitaran käteen ja aloin tehdä biisiä. Istuin koneella vielä aamu seitsemältä miksailemassa biisejä ja vääntämässä soundia kohdalleen, voitte arvata, että ei hymyilyttänyt kun lopulta tajusin että jossain välissä täytyy myös nukkua. Heräsin puoli kahden aikaan ja olin todella pihalla ajasta ja paikasta. Mielestäni tällaisista vaaroista täytyisi informoida ihmisiä paremmin: ÄLKÄÄ TEHKÖ MUSIIKKIA. Ikinä tai missään olosuhteissa, ellei ole aivan pakko. Bukowskilla oli helvetin hieno runo So You Want To Be A Writer, joka on aina ollut meikäläisen ohjenuorana kaikessa tekemisessä. Sitä voi soveltaa aivan kaikkeen. Jos ei se tule sinusta ulos luonnollisesti, väkisin ja pyytämättä, älä tee sitä. Maailmassa on riittävästi pakotettua paskaa.
Tekisi mieli laittaa ladattavaksi yksi räppibiisi. Haluaisin silti mieluummin odottaa, että ne on kaikki tulleet ulos, ja valitsen niistä muutamat, jotka laitan sitten jakoon. Hajonta niissä on melko suurta, ja pitää vaan katsoa mitä niistä tuli enemmän, ja laittaa niitä sitten nettiin. Monellakohan sadalla olisin rikastunut, jos olisin aina saanut tekemisistäni, tekstit, kuvat ja musiikki mukaan lukien, jonkun korvauksen? Enpä ole ennen tullut ajatelleeksi, kun ei ole kiinnostanut. Minun on kuitenkin vaikea pyytää ihmisiä maksamaan jostain sellaisesta, joka minun on kuitenkin pakko tehdä. Toki se aina lämmittää mieltä, jos joku maksaa meidän levystäkin vaikka vitosen, siitä tulee heti sellane "NO NY O ISOON MAAAALIMAN MEININKI" kun saa rahaa siitä mitä tykkää tehdä. Mutta ei niitä siksi tehdä, että niitä kukaan välittäisi kuunnella.
Juuri eilen keskustelin tästä yhden ystäväni kanssa vähän isommassa mittakaavassa, että kenelle musiikkia oikein tekee. Kenelle ihminen tekee kaiken mitä tekee. Koska jokainen tekee kaikki asiansa jollekin. Jokaikinen teos on omistus jollekin, itsekeskeisimmillä ja pahiten vaurioituneilla ihmisillä ehkä vain ja ainoastaan itselle. Jotkut asiat on omistettu aatteille, ajatuksille, jollekin abstraktimmalle, mutta silti ne on aina tehty jollekin. En tiedä kuinka paljon ajattelette sitä, mutta minä olen pohtinut sitä useinkin, ja tiedostan melko tarkkaan, kenelle minä teen näitä asioita. Toinen näistä kahdesta on tyttö. Tämän tytön kanssa koitin seurustella ehkä kaksi viikkoa, kun en oikein tiennyt mikä hänen funktionsa elämässäni oikein oli. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että hän on nimenomaan se ainoa ihminen, joka oikeasti pysähtyy näkemään vaivaa, istuu alas kuuntelemaan sen mitä jaksan tehdä, tai on ainakin toistaiseksi jaksanut. Ehkä sekin ihminen voi vaihtua useammin. En tiedä vielä. Toinen niistä henkilöistä, joille teen kaiken mitä teen, on hypoteettinen lapsenlapseni. Kaikki tämä on jonkinlaista aikakapselia tulevaisuuteen jollekin ihmiselle, jota toivottavasti kiinnostaa. Toivon kirjoittavani tulevaisuuden itselleni, lapselle, joka katsoo minua kuten minä katsoin omaa pappaani. Tiedän että se kuulostaa ehkä hölmöltä ja juustoiselta, eihän se voi mitään muuta ollakaan, mutta silti huomaan melko usein vaikka kirjoittaessani ajattelevani sitä juuri niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti