On helvetin hämmentävää ajatella, millaisia muistikuvia ihmisen tajuntaan tavallaan palaa puhki. Sellaisia muistoja, jotka eivät ole välttämättä mitenkään merkittäviä, ja joita ei kykene palauttamaan mieleensä käskystä, mutta jotka aina pomppaavat jostain esiin selkeinä uudestaan ja uudestaan. Koska tiedän miten vaikea niitä on saada kiinni, kirjoitin tänään muutaman niistä ylös ihan tämän ajatuksen pohtimista varten. Yksi tällainen muisto on viisivuotissynttäreiltä, kun Eetun kummi tuli käymään ja kysyi että paljonkos sitä nyt sitten täytetään, nostin ensin neljä sormea, ja sitten tajusin että siinä on yksi liian vähän. Muistan tämän hetken melko tarkkaan valaistusta ja kellon nakutuksia myöten. Saatiin lahjaksi Asterix-kasetti, joka sitten katottiin aika monta kertaa. Toinen, vielä järjettömämpi ja merkityksettömämpi, on joskus satunnaisella kanavasurffailulla sattunut hetki Kauniissa ja Rohkeissa, en edes muista missä olen sen katsonut, mutta muistan kuinka Brooke itkee Ridgelle, että hänet lavastettiin syylliseksi johonkin, kynttilät paloivat huoneessa ja akka hoki "it was a set-up!".
Kolmas aina välillä mieleen palaava juttu on minun mielestäni aika hieno. Asuttiin vielä Vehkosuontiellä Pertunmaalla, joten olen pakosta ollut alle kahdeksan. Naapurissa asuvien Güntherien, Benjaminin ja Harrin kanssa tuli leikittyä takapihalla aina Mortal Kombatia, mutta se mikä minulle tulee mieleen, on jotain muuta. Niillä oli nimittäin helvetin hieno, styroksista tehty lautta, jolla kelluskeltiin siinä lähellä virtaavassa pienessä joessa yhtenä kesänä. Sitä pystyi ohjailemaan pitkillä nuorilla haavan rungoilla, joita siinä oli molemmilla puolin jokea. Fillaroitiin joelle, ja sohlailtiin sen lautan kanssa aikamme, kunnes se meni ympäri ja piti päästä äkkiä rantaan. Tajuttiin, että Eetulta lähti toinen sandaali jalasta, ja ajateltiin ettei äiti tykkää hyvää kun on sandaali hukassa. En tiedä oliko juuri tämän episodin takia, vaiko jostain muusta tuntemattomasta syystä, mutta ei tainnut lautta hirveästi vesillä uida enää tuon jälkeen.
Yksi aika selkeä traumaattisuudessaan on ilta, jona faija räjähti. Siitä muistan lähestulkoon kaiken, humalaisen riehumisen, syytökset, huutamisen, koiran haukkumisen, äidin itkun, kaiken. Sen tapahtuman tulen muistamaan aina, ja se on varmasti yksi niitä keskeisiä asioita, jotka ovat olleet muokkaamassa vaikkapa minun käsitystäni siitä, miten helvetin hauskaa se viinan kanssa heiluminen voi olla. Olen melko nuoresta kyennyt näkemään asioiden kaksipiippuisuuden, ja siksi en oikein osaa tuohonkaan traumaan suhtautua pelkästään negatiivisena asiana, vaikka se ei 6-vuotiaana kauheasti naurattanutkaan. Ne ovat kuitenkin aina verkko satunnaisuuksia, jotka kutovat meidän persoonaamme juuri siksi vaurioituneeksi ja vajavaiseksi ihmiseksi, joka meistä lopulta tulee. Voisin myös uskoa tämän aloittaneen jonkinlaisen alitajuisen ohjautumisen empaattisuuden ja psyykkisen auttamisen tiellä, koska kun Eetun kummitkin erosivat vähän myöhemmin, olin kuulema käynyt ihan suvereenisti jututtamassa äidin parasta ystävää avioerosta.
Vittu miten hienoa on herätä kaikesta tällaisesta takaisin maan pinnalle, kun pikkukissa istuu kusella hupparin päällä. Minä kun luulin, että se jo olisi lopettanut nuo hommat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti