maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kävely myrskyn jälkeen.

Tämä on taas ollut niitä merkillisiä uudelleenmäärittelyn, kuoriutumisen ja hyvän fiiliksen sunnuntaita, joita tuntuu olleen tässä melko paljon viime aikoina. Siivoiltiin Eetun kanssa tätä kämppää hullun lailla, vaihdettiin sohvien paikkaa, kerättiin kaikki pullot kolmeen muovipussiin ja kulutettiin kaikki sunnuntain valtavat tuhoisat voimat näihin pohjimmiltaan positiivisiin juttuihin. Sää oli vähintäänkin epävakaista, kunnes lopulta alkoi kunnolla ukostaa. Se tuntui todella voimakkaan vertauskuvalliselta, mentiin Antin kyydillä Raxille, kun bussiaseman kohdalla sade alkoi olla jo vähän liikaa. Siinä katselin asfaltin tanssia sateen kanssa, en tiedä kuinka paljon siitä tapahtui minun päässäni ja minkä verran siitä oli oikeasti nähtävissä, mutta se oli taas hyvin mielenkiintoisen näköistä. Autossa sade ei tietysti tuntunut enää yhtään. Kun kymmenen jälkeen olimme lähdössä pois, huomasin myrskyn jälkeisen vapautuneen ja raikkaan ilman heti ovesta ulos päästessäni, ja sanoin käveleväni kotiin. Se todellakin kannatti.

En ollut astunut ovelta kai sataa askeltakaan, kun jo katselin taivaalle, joka oli jo kirkas ja ilta erottui ainoastaan pilvien laitojen vaaleanpunaisista sävyistä. Aloin miettiä näitä uudelleen syntymisiä, ja sitä miten solukko uusii itseään koko ajan. Ehkä tänään jokin aivojeni osa vaihtui kokonaan uudeksi, ja kehitti jotakin ominaisuutta tai piirrettä tajunnassani minun tajuamatta siitä juuri mitään muuta, kuin pienen aavistuksen. Kuuntelin Danzigin neljättä levyä ja katselin keskeneräisiä taloja, miettien miten tuo mies saa kiviset pinnat näyttämään jotenkin merkityksellisemmiltä, kuin mitä ne ovat ilman sitä. Tulin pienelle tienpätkälle, joka kulkee omakotitalojen vierestä isomman tien varteen. Se oli pelkkää vihreää, sateesta raskaita lehtipuita, raikas tuoksu ja asfaltilla ryömiviä kotiloita. Näin niiden jättämistä limavanoista mistä ne olivat tulossa, ja niiden määrätietoisesta liikkeestä mihin ne olivat menossa. Joidenkin reitit ristesivät oman tieni kanssa, toisten eivät, osaa kykenin väistämään, osa taas jäi armottomasti epähuomiossa kenkäni alle. Se oli kaikelle elämälle mielestäni melko hieno vertauskuva. Jokainen kulkee määrätietoisesti omaa tietään kohti sen loppua, osan loppu on jonkin sattuman tai epähuomion oikusta aiemmin, kuin toisten. Kuolema ei ole koskaan kaukana, koska sitä on maailmankaikkeudessa aina enemmän, kuin elämää. Se on elämän poissaoloa, eikä siitä ole tyhjyydessä pulaa. Silti pitää kulkea eteenpäin, koska maailmalla ei ole aikaa pysähtyä odottelemaan jokaista pelokasta kotiloa. Tutkijat ovat miettineet elämän ja kuoleman, sekä ajan luonnetta neliulotteisen maailman kautta. Meille tyhmille asiaa on koitettu selittää niin, että aika on ikään kuin leipä pöydällä. Tätä leipää voi leikellä miten päin vaan, koko leipä on siinä, mutta me käsitämme siitä vain yhden siivun kerrallaan. Sitten he vielä miettivät, voisiko ulottuvuuksia todellakin olla neljää enempää. Minun ehkä vähän naivin ja epäolennaisuuksiin taipuvaisen mieleni mukaan vastaus on jo sisäänrakennettuna heidän esimerkkiinsä; jos meidän kaikkeutemme on leipänä pöydällä, täytyy olla olemassa jo jokin pöytä, jolla se on, sekä jokin huone, jossa pöytä sijaitsee.

Tulen sillalle, jossa vastaan tulee tien toisella puolen takaisin kasarmille palaava armeijaa käyvä nuori mies. Meidän todellisuutemme ovat luullakseni täsäs samassa maailmassa, mutta ne eivät koskaan tule kohtaamaan juuri mitenkään päin. Hänen näkemyksensä on väritetty öljyväreillä, minun akryyleillä. Hänen ajatuksensa eivät luultavasti tuolla paluun hetkellä pyörineet siinä, miten eristyksissä me todella olemme omassa päässämme, kuinka loputtoman yksinäistä elämä perimmiltään on. Pääsin sillalle ja näin jonkin varaston pihalla, junaradan vieressä valtavan lammikon, joka heijasti koko taivaasta sen pienen osan, jonka siitä sattui sillalta näkemään. Kuinka järjettömän hienoa sekin oli? Peilikuva taivaasta ja yhden pilven punertavasta laidasta. Kuva oli niin tyyni, että se todellakin näytti siltä, kuin maassa olevasta reijästä olisi auennut toinen avaruus. Se oli niin ylhäältä katsottuna itseisarvoista kauneutta. En voinut olla pohtimatta sitä, miten monta ajatusta pääni läpi on jo nyt kulkenut, kymmenen minuutin kävelyllä, kun vertaan sitä mahdolliseen viiden minuutin automatkaan. Hidastin tahtia ja kirjoitin ajatukset ylös puhelimeen yksittäisinä sanoina tai tavuina, että voisin palauttaa niistä mieleeni mahdollisimman paljon.

Katseeni siirtyi junarataan, ja ajattelin hieman lisää aikaa koko ajan olemassaolevana asiana. En tavallaan voi hyväksyä fatalistista maailmaa, koska tässä todellisessa maailmassa on niin paljon satunnaista. Siksi pohdin samaa, mitä olen monesti aiemminkin ajatellut, mutta junarata antoi sillekin asialle järkevämmän muodon. Kaikki tapahtuvat asiat ovat aina olemassa, ja juna tulee aina kulkemaan radan lankkujen yli. Sen sijaan loputtomissa määrissä kohtia rata voi vaihtua toiseksi, ja todellisuus muuttua sattuman kautta seuraamaan jotakin toista polkua. Kaikki kuviteltavissa olevat mahdollisuudet ovat olemassa, ja juna tulee aikanaan kulkemaan jokaisen mahdollisen lankun yli, riippuen siitä, miten paljon sille annetaan aikaa. Toki äärettömyydessä kaikki lankut tulevat ylittymään äärettömiä kertoja.

Pääsin sillalta lyhyeen metsään, vaihdoin levyn Melissa Auf Der Maurin Out Of Our Mindsiksi ja tajusin taas huomaamattanikin käveleväni musiikin tahtiin. Se tulee minulle aina luonnostaan, ja siksi kävelyyn tarvitaan juuri sopivan tempoista musiikkia, sellaista, jonka syke on rauhallinen, jonka rytmit ja harmoniat tuovat tapahtumille ja paikoille väriä. En voinut olla hymyilemättä. Kaikki oli niin helvetin hyvin. Vähitellen aloin laskeutua takaisin pakokaasujen ja koiranpaskan hajuiseen urbaaniin ihmisyyteen, ja kontrasti äskeiseen tuntui vahvalta. Ensimmäinen silmiini sattunut asia oli bussiaseman kello, joka tuomitsevasti kaiken yltä kertoo sinun olevan myöhässä jostain. Juuri kun olin syvimmällä kaupunkia vastaan tuntemassani inhossa, näin talojen välistä, Shellin yläpuolelta, kaiken urbaanin saasteen keskeltä taivaanrannan, oranssina ja vaaleanpunaisena, kirkkaana kaikkea harmaata vasten. Tajusin tämän tiedottoman, satunnaisen kaikkeuden näpäyttäneen minua ajatuksistani jälleen kerran. Se pisti nöyräksi, ja hymy palasi kasvoilleni.

Kävelin katuja rauhassa, hyvillä mielin. Public Cornerin edessä tupakoi eräs nainen, jolle yhtenä yönä soitin huuliharppua, kun oli kuulema ollut hänen valmistujaisensa. Musiikkini läpi tunkeutui kahden pyöräilevän aasialaisen korkeat äänet, sekä Dublinista kantautuva karaoken möly. Niiden jäätyä taakse sain keskittyä Melissaan vielä hetken aikaa, ennen kuin huomasin nousevani tuttuja rappusia ja kääntäväni avainta kotiovessa. Se oli ehkä vähän pettymyskin, ja pohdin vakavasti aamuun valvomista, ja uutta kävelyä. Eihän tässä toisaalta olisi kuin neljä tuntia siihenkään. Sitten voisi käydä suihkussa ja mennä nukkumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti