maanantai 25. kesäkuuta 2012

Tyhjien kuvien näyttely

Kävelin taas tuolla ulkona ja ajattelin pitää jonkinlaisen Tyhjien Kuvien näyttelyn, eli siis ottaa vanhalla ja suttuisella kamerakännykällä kuvia, joissa parasta on juuri se, ettei niissä ole mitään hienoa. Ei yhtään ihmistä häiritsemässä, Lahti sellaisena, kuin minä näen sen aina aamuyöllä pyöriessäni tuolla musiikkiin uppoutuneena ja omaan elämääni hautautuneena. Sitä varten pitää kyllä kaivaa arkistoista pari vähän vanhempaakin kuvaa, koska ne ovat mielestäni onnistuneita kuvia tyhjästä kaupungista, jostain äkillisestä zombiapokalypsistä, jonka jäljiltä vain minä olen jäänyt tuonne kaduille heilumaan luurit päässä, kun en kuunnellut uutisia.

 Taivaskuva pelloista ja teistä

 Tyhjää, ei ihmisiä missään!

 Lokin paska ja ruusun terälehdet näyttää ihan samalta.


 Tyhjää betonia

 Niin tyyntä että asfaltissa on reikä jossa on katulamppu

 Ankat yöpuulla
 Hiljaista ja tyhjää ja valoisaa.

 JOKU ON HEREILLÄ!

Terveiset Lahdesta.

Noin niinkuin muuten kävely oli ehkä tavanomainen, mutta loppupuolella laitoin sitten ihan kokonaisuuden mielessä nuo Burnt To Ashesin ja Torn Apartin soimaan. Mä en moneen tekemääni asiaan ole täydellisen tyytyväinen, enkä täydellisen tyytyväinen ole kyllä noihinkaan, mutta kun mä kävelin tuosta puiston läpi himaan päin ja Gravity alkoi lähestyä loppuaan, niin kyllä mä aika helvetin ihmeissäni olin. Miten vitussa nuo on voineet lähteä mun päästä? Mitä vittua mä olen kelannut, kun mä olen tehnyt niitä? Mitä mä olen ajatellut niitä soittaessa? Soitto nykii ja venyy, niin sen kuuluukin, mutta melodioita ja muita kuunnellessani mietin että en mä vittu oikeasti koskaan soita noinkaan hyvin kitaraa, mitä mun päässä tapahtuu siinä vaiheessa kun mä painan recin päälle ja alan vaan soittaa "jotain"- sillä niin kaikki noista jutuista on tehty. Tajusin myös, että noita on kyllä varmaan todella vaikea kuunnella, jos ei ymmärrä mistä on kysymys. 

Miksi siellä on se Reinhardt-tribuutti ylipäätään, mitä linkki johonkin novelliin muka selventää? Sen kirjoittamisen aikaan satuin kuuntelemaan Djangoa ja mustalaismusiikkia vähän enemmänkin, veikkaisin sen johtuneen vähän siitä, että mummon kuoleman vuosipäivä läheni, ja hänen kuolemansa jälkeen kuuntelin ja tutkin vähän enemmänkin noita mustalaishommia. Sitten kirjoitin novellin, jossa vanha, kuolemaa pelkäävä mies kuuntelee kuollutta miestä levyltä, tietämättä, mutta peläten, että kuolee juuri sinä päivänä. Pari viikkoa myöhemmin pappa kuoli, ja kun ajoimme viimeisen Famine Yearin tuurauskeikan jälkeen Lahteen papan hautajaispäivänä, kuuntelimme sattumalta Djangoa Reinhardtia jälleen. En edes tajunnut sitä sillä hetkellä, olin vain ihan helvetin kiitollinen siitä, että koko päivä alkoi olla takana, ja kohta pääsee kotiin lepäämään. Kitara on ehdottomasti se soitin, joka rakentaa minussa sillan kaikkiin minua edeltäneisiin ihmisiin, luo jonkinlaisen yhteyden juuriin ja menneisyyteen minun ja kaikkien näiden hömelöiden savolais-karjalais-minkälien välille. Siksi tunnen, että tavallaan nuo tietyt äänet kulkevat minulla verissä, joka paikassa mukana. Siksi niitä täytyy soittaa, etteivät ne unohdu ja jää soittamatta. Viimeisessä biisissä tremolo-kitara taas on ihan suoraa terapiaa minulle itselleni. Eräs ystävä kysyi pitäisiköhän minun mennä terapiaan tämän asian tiimoilta. Totta kai pitäisi. Ehdottomasti. Sitä minä vähän niin kuin odotan, mutta en tiedä laittoiko kukaan minua koulusta mihinkään jonoonkaan. Ilman huumeongelmia niihinkin on kuitenkin vähän vaikea päästä.  Siihen asti, sen aikana ja siitä huolimatta musiikki ja kirjoittaminen tulevat olemaan minun terapiani, tapa tehdä haavoista arpia. Sitä varten ne taidot on mielestäni ihmiskunnalle kehittyneetkin, reflektioksi ja jakamiseksi..



2 kommenttia:

  1. "Lokin paska ja ruusun terälehdet näyttää ihan samalta."

    Diipein ajatus hetkeen!

    VastaaPoista
  2. No pitäähän sitä nyt välillä väläyttää.. :)

    VastaaPoista