Nistit... FUCK!

Mikä vittu siinä on, että aina kun käy Helsingissä katsomassa nistejä,saa kotimatkalla Lahden läpikin pällistellä niitä enemmän kuin tavallisesti? Nistit ylipäätään ovat mielestäni helvetin raskas ihmisrymä, ja näiden suhteen Helsinki, ja etenkin bussimatka Kallion läpi on kuin turisteille järjestetty kiertoajelu apinahäkissä. Toki siellä ajatellaan, etteivät ulkopuoliset vaan kässää sitä raffii striit laiffii jota siellä joutuu elämään, mutta kun ei se ole edes mikään oikea ghetto. Sisäsuomesta löytyy ghettoutuneita kaupunginosia, jostain Joensuusta voi hyvinkin löytyä jotain ghettoa, ja Lahdessa on Liipola ja Mukkula. Helsingissä nistitkin ovat jotenkin pinnallisen oloisia, ne ovat tarkkaan pukeutuneet nistiuniformuun, urheilullisiin verkkareihin ja aurinkolaseihin, lippikseen, sekä tietysti kauluspaitoihin. Tatuoinnit keskittyvät lähinnä sormiin ja silmien ympärille, kuosi on kova kellonajasta riippumatta. Kun tulin Lahteen, heti kaupungintalon puiston kohdalla vastaan tepsutteli ensimmäinen porukka epäilyttävästi E.Tn näköisiä kavereita, joilla oli huput vedetty tiukalle niin, että vain aurinkolasit ja nenät olivat näkyvillä, ruudullisen kauluspaidan liepeet lepattivat hupparin helman alta.

Eilen koko Helsinki tuntui kaupungilta, joka vain odottaa jännittyneenä pääsevänsä ryyppäämään, mutta ei baariin päästessäänkään ole oikein innoissaan mistään, kuin korkeintaan näön vuoksi. Lähdettiin jo ennen yhtä Espooseen lepäilemään, mutta en nukkunut koko yönä. Päivällä sitten vähän lattialla ja patjalla sen vapautuessa.  Kun tulin Lahteen, tämä vaikutti kaupungilta, joka bailaa ilman mitään syytä, ihan vain sekoilemisen ilosta. No, sellainenhan tämä nyt onkin. Sekopäitä riehumassa omissa piireissään, omissa lähiöissään omille kavereilleen, ja kaikilla on enemmän tai vähemmän hauskaa, kunhan eivät törmää keskenään. Ja sitten on Ahtiala. Lahtea tuntemattomille pitänee kertoa vähän Ahtialasta. Lahdessa on näitä huonommin pärjääviä asuinalueita, ja sitten on Ahtiala. Ahtialassa eivät Suomen tai gravitaation lait juurikaan päde, ja etenkin lauantaisin erinäiset objektit saattavat levitoida Siwan ikkunan läpi. Samanaikaisesti mystisesti on huomattu alkoholin ja tupakan levitoivan ulos ikkunasta. Ahtiala ja Nastola yksin ovat varmaan nostaneet Päijät-Hämeen henkirikostilastojen mustaan kärkeen. On siellä toki omakotitalojakin, perheellisiä ihmisiä, mutta missäpä ei olisi? Tavallisesti nämä perheet taitavat kyllä duunailla monenlaisia hämärähommia päivätyönsä sivussa.

Kävin vähän istahdettuani Siwassa tuossa vieressä, ja siellä oli joku nahkatakkijätkä, pöhinöissä kuin Jason Statham Crankeissä, kokeilemassa karatemuuveja ilmaan ja laskemassa pullokolikoita. Kaiken jälkeen osti kuitenkin sitten vain yhden jäätelön, mutta nätisti esitteli kassalla takkinsa sisällön pyytämättä, ettei vain ollut pöllinyt mitään. Pihalle astuessani joku toinen nisti siinä kerjäsi paria euroa, heitin 50 senttiä joka sattui olemaan kädessä, ei KELAkaan sulle täyttä vuokraa maksa. Eikä sitä rahaa sitä paitsi ollutkaan enempää, kai minä olisin muuten vielä taluttanut sen kotiinsa ja tehnyt sille hernekeittoakin. Saatana. Nyt ajattelin väsyä, käydä suihkussa, miksailla ehkä vähän biisejä ja mennä nukkumaan. Tulipa taas nähtyä liikaa kaikenmaailman hapentuhlaajia ja muita sieluttomia muoviämpäreitä. Vittu.

Taas vähän absolutistin turhautumista.

Viime aikoina olen saanut taas keskustella päihdepolitiikastani enemmän ja vähemmän, mikä on mielestäni ollut lähinnä vaivaannuttavaa. Tuntuu, että aina kun jostain putkahtaa joku uusi ihminen, tai elämässäni aiemmin ollut vanha ihminen, jota en ole nähnyt vuosiin, joku tuttu nappaa sen ensimmäiseksi keskustelunaiheeksi. "Jere on absolutistihomo" tai "meikästä on aika siistiä et Jere ei vedä mitää, ei sitä kyllä päältä uskois." Sanalla sanottuna lähipiirini on erittäin päihdemyönteinen, ja nämä uudet, tuntemattomat ja vanhat tuntemattomat kyselevät aina samat asiat. En pidä itseni toistamisesta, ja kun heitän asiasta jonkun huonon vitsin, tajuan liian myöhään että näille ihmisille tämä on ensimmäinen keskustelu aiheesta, ei viidessadaskahdeksaskymmenesneljäs.  Riippuen onko puhe kannabiksesta vai alkoholista, kysymykset ovat nämä:
Kannabis

• "ei sulla olis poistaa mitää?"
• "oikeesti!?"
• "Miten sä jaksat kattoo näitä?"

Viina

• "Kauan sä oot ollu juomatta?"
• "no käytäksä jotain muuta?"
• Tähän väliin aina sama selitys siitä miten kunnioitettavaa se ko. ihmisen mielestä on.
• "Miten sä jaksat kattoo ku kaikki sekoilee kännissä?"

Tuntemattomat lähestyvät minua luultavasti siksi, että minulla on rastat, likaiset vaatteet ja näytän poissaolevalta kuunnellessani musiikkia. Minun on siis pakko olla nisti. Tämä on ymmärrettävä väärinkäsitys, enkä jaksa siitä erityisemmin pahoittaa mieltäni. Kukaan ei usko pitkään aikaan etten polttele mitään kirkkoja pienempää. Sitten ihmiset kysyvät miten jaksan katsoa pajapäitä. Riippuu aivan ihmisistä. Kaikki riippuu aina ihmisistä. Kannabis on joillekin stimulantti, joka auttaa heitä saamaan perspektiiviä itseensä ja ajatuksiinsa, mikä kirvoittaa heidät yleensä syvällisemmälle tuulelle. Tällaisten ihmisten kanssa tulen toimeen hyvin, koska he nauttivat musiikista, he nauttivat ajattelusta ja  vaikka piirtämisestä. Heille voi soittaa musiikkiaan, heidän kanssaan voi keskustella asioista, yrittää olla avuksi mikäli he jotain sen suuntaista kuuntelijaa tarvitsevat. Sen kanssa minulla ei ole mitään ongelmaa. Kannabiksen väärinkäyttäjät, omaa passiivisuuttansa päänjumauttajilla lääkitsevät tyypit taas ovat minusta aivan vitun kaukana. Heidän kanssaan minulla ei ole mitään yhteistä. Maailmanparantajahipeissä on valitettavan paljon näitä.  Maailmassa on paljon paskaa ja pahaa ja oottekste jäbät koskaa kelannu et tää systeemi on niinku babylon ja me kaikki ollaa niinku rottia. Yleensä vetäydyn nurkkaan ja olen hiljaa itsessäni, koska olen oppinut, ettei ole minun tehtäväni syventää jonkun ymmärrystä pyytämättä. Jos joku tahtoo oikeasti käydä syvälle keskusteluun, I'm your guy. Minä en kovin monesta asiasta nauti niin paljon kuin keskustelemisesta ihmisten kanssa. Usein käy niinkin, että saan piiskata itseäni jälkeen päin siksi, että olen niputtanut ihmisiä ennakkoluulojeni ja ensikäsitysteni pohjalta vähän turhan rankalla kädellä. Se ei haittaa minua, koska olen mielelläni väärässä, jos se auttaa oppimaan, tai voin tutustua uusiin ihmisiin joiden kanssa olisi suunnilleen samalla aaltopituudella.

Viinan kanssa homma on vähän eri sävyistä. Ensimmäinen kuva absolutistista on joku kirkonpenkissä istuva nuorisotyöntekijä, tai entinen alkoholisti. Ihmiset kyselevät, kauan mä olen ollut juomatta, ja sitten kun kerron, että olen ollut kahdesti oikeasti humalassa, oletus on että käytän jotakin muuta, jonka jälkeen saa yleensä ehkä siirtyä tuohon ylempään keskusteluun taas hetkeksi. Ihmiset selittävät minulle miten kunnioitettavaa on ettei käytä päihteitä, vaikka nyt itse ovatkin ihan päissään. Sitä mantraa en ole jaksanut ottaa itseeni mitenkään kauheasti, en mä näe siinä sillä tavalla mitään erityisen kunnioitettavaa, kun se ei vaadi minulta minkäänlaista itsehillintää. Jos tahtoisin turruttaa mieleni ja hukuttaa tajuntani, voisin aivan hyvin tehdä niin. Tajunta on mielestäni vain niin saatanan hieno asia, etten tahdo hukata sitä hetkeksikään. Toki sillä voi tehdä joitakin kokeita, katsella miten se toimii vaikka erilaisissa väsymyksen tiloissa tai muissa vastaavissa, mutta alkoholin koen liian turruttavaksi. Suomalaisten suhtautuminen sen käyttöön on mielestäni aivan helvetin tulehtunut, mutta en minä siitä ala saarnaamaan. Joitakin se auttaa vapautumaan omista estoistaan, joistakin se tekee vain vitun idiootteja. Minä en tarvitse sitä, koska minulla ei juuri ole estoja. Tanssiminen on ehkä ainoa asia, joka tuntuu vaikealta sisäistää, lähinnä siksi ettei siitä touhusta ole mitään käryä. Tuoppiin itkijöitä en jaksa katsoa. Se on rasittavaa kuunneltavaa, jos ihminen tulee itkemään nämä samat asiat selvinpäin, kuuntelen enemmän kuin mielelläni.

Silti kaikessa tässä on minulle olemassa yksi poikkeus. Isäni juomiseen en osaa suhtautua mitenkään päin. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. En kyllä oikein tiedä, miten koko ihmiseen pitäisi suhtautua, se on helvetin hämmentävää. Eetu on tässä suhteessa varmasti monella tapaa parempi lapsi, kuin minä. Heillä on ainakin sen verta yhteistä, että voivat ottaa pari kaljaa yhdessä ja keskustella siinä sitten kaikenlaista. Minä en oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Olen aina ajatellut päässäni, että joskus menen sinne muutamaksi päiväksi tai viikoksi ja keskustellaan kaikki halki. Mutta tiedän, ettei "sitten joskus"- ajattelu tässä elämässä oikein kannata, koska se "sitten joskus" ei välttämättä koskaan sitten tulekaan. Juuri kaikki tämä ja sen pohtiminen on viimeaikoina saanut minut suhtautumaan vähän nihkeästi kaikkiin päihteisiin, kaikkiin niihin mieliin, joiden näen vetävän viinaa ja aineita täysin vääristä syistä, lääkkeeksi täysin vääriin vaivoihin. Siitä tulee vaivautunut olo, kun ei tarvitse olla minkään sortin psykiatri voidakseen nähdä, mihin kukakin niitä vetää. Ihmiset huutavat milloin freudilaisia kompleksejaan, milloin muuten vain eksistentialistista tyhjyyttään, sitä ettei oikein saa mitään aikaiseksi kun on niin kiire juoda viinaa. Kaiken tämän näkeminen saa minut vain eristäytymään syvemmälle tänne kämppään, kun ulkomaailma tuntuu olevan pelkkää pään sekoittamista, seksiä ja väkivaltaa. Kaikki asioita, joiden näkeminen ei juuri nyt kiinnosta yhtään.

Nyt tulee niin paljon paskaa, että....

Eetu tuli tänään himaan, eikä sillä mennyt montaa tuntia että se oli taas päissää ku tsompi. Vaikka on ihan mukavaa, että asunnossa on toinen ihminen jolle puhua, tajuan nyt että yleensä se, joka on tästä kämpästä pois, olen minä. Vaikka Eetu valittaa minun olevan aina täällä, niin todellisuudessa se itse ei ole kuuden vuoden aikana tainnut itse olla kahta viikkoa poissa, jossain muualla. Nyt se oli kolme päivää poissa, ja kun tiesin että tämä kämppä on minun käytössäni, pystyin luomaan asioita vapaana ja ilman stressiä. Viisi biisiä puhuu nyt melko vahvasti tämän puolesta. Toivottavasti huomenna voin jatkaa vielä tekemistä, ja saan duunailtua sellaisen puolisen tuntia tätä musiikkia. Yhden vanhan biisin aion laittaa, koska vihdoin ja viimein pitkään minun henkistä kasvuani edellä ollut Kummitusjuna on löytänyt kaltaisiaan lajitovereita. Laulujen miksaaminen on minulle todella vaikeaa, niinkuin miksailu nyt ylipäätään. Onneksi teen niin paljon juttuja, että saan opiskella sitä siinä sivussa. Yhden biisin kohdalla opin jo, että vähemmän on enemmän. Piti ottaa aika paljon tavaraa pois ihan jo ilmavuuden takia, mutta toisaalta myös siksi, että Cubase pyörisi tällä koneella jotenkin inhimmillisesti. Joskus elämän realiteetit iskevät taiteellisia visioita vasten kasvoja. Myös nämä euron kirpparikaiuttimet paljastivat petollisuutensa stereoäänikuvan kanssa, kun asiat, joita luulin kuulevani ihan hyvin, eivät erottuneetkaan yhtään mihinkään. Sossuista pitää ostaa ihan oikeat kaiuttimet, mikä tietää 40 euroa vähemmän maksettuja laskuja, ja suunnitellun Kuopio-Jyväskylä-Minnelie-tutkimusmatkan lykkäämistä.

Olisi mukava tehdä jonkinlaista yhteistyötä myös jonkun muun kanssa, kun yksin tehty musiikki on mielestäni kuitenkin aina vähän kuin näyteikkunassa masturbointia. Kukaan ei ole kyseenalaistamassa visioittesi perverssiyttä ja päädyt vain tyydyttämään itseäsi, ja se mikä on normaalia, hienoa ja kaunista sinulle, ei välttämättä ole sitä kenellekään muulle, ja internet on se näyteikkuna, jossa sinä tätä hämmentävää autofellaatiosi harjoitat. Kun kaksi erillistä ihmistä harrastaa seksiä näyteikkunassa, se on kai aina vähän kiinnostavaa, vaikka ne molemmat olisivat siinä ihan vitun huonoja.

Eilen ja tänään olen tutustunut paremmin Frank Zappaan, jonka olen vain aina tiennyt meidän Vilin näköiseksi kovaksi jätkäksi, joka on melkein yhtä kova muusikko kuin Vili ja melkein yhtä kova jätkä kuin Vili. Mutta sen nimi on Frank Zappa. Kyllähän tuota touhua on pakko arvostaa ihan jo sen silkassa monipuolisuudessa ja visuaalisuudessa, se on tehnyt kaikkea ja vielä aika paljon enemmän. Ja ennen kaikkea paljon sellaista, mitä on omana aikana pidetty ihan paskana, mutta joka on saanut arvonsa vasta myöhemmin, kun jotkut omaa statustaan pönkittää tahtovat journalistit ovat kaivaneet jollain eka-levy-oli-paras-mantralla niitä kuudensiatoista levyjä sieltä ja kuunnelleet niitä uudestaan tajuten, että se paskuushan taisi taas olla omien korvien välissä. Eilen pitkästä aikaa pällistelemässäni Beefhear -dokkarissa Matt Groening kertoi miten ensimmäisillä kuunteluilla tahtoi hakata Trout Mask Replican paskaksi, mutta kuunteli sen kuitenkin uudelleen, kun siinä oli Zappan nimi kannessa, että kai se nyt on jonkun suodattimen läpi kulkenut ennen kuin se on ulos laitettu. Kuudennen kerran jälkeen se oli miehen mielestä maailman paras levy. Tänä päivänä levy, joka ei ole heviä tai räppiä ja saa kuusi kuuntelua armonaikaa taitaa olla jo harvinaisuus. Etenkin internetissä. Se harmittaa itseänikin, koska en osaa ajatella, että minulla olisi minkäänlaista levyä kasassa, vaikka biisejä olisi jo aika monellekin. Eilen fiilistelin päässäni, että jos minulla olisi 2000 euroa rahaa, laittaisin heti Cut To Fitit painoon, painaisin kirjan näistä paskoista ja duunaisin tupla-7" Torn Apart & Burnt To Ashes, silläkin uhalla että minulla olisi sitä vielä 40 vuoden päästä täysi varasto. Siinä on sellainen kahden pienen levyn kokonaisuus, joka tietyllä tapaa tuntuu pelottavankin rehelliseltä ja suoralta.

...Täytyy ihan halkaista kahtia!

Seuraavaksi tulee rytmi-musiikkia. Mielestäni rytmimusiikki on mennyt ihan väärään suuntaan. Ihmiset saavat kuunnella erilaisia clickejä ja koneita koko elämänsä, rytmimusiikin pitäisi olla luonnollista, nykivää, ihmisten soittaman kuuloista. En sano että vääntäisin rytmejä itsetarkoituksellisesti mutkalle, vaan että jokainen soitin on minun itseni soittama, ja koska olen niin paska soittamaan kaksikin minuuttia putkeen, mitä luultavimmin rytmi muuttuu ja laahaa. Toinen hyppy tuntemattomaan siinä on se, että teen sen kokonaan suomeksi. Siitä on tullut minulle aivan uudenlaista epävarmuuttaja itseluottamuspulaa, kun periaatteessa nämä tekstit voisivat yhtä hyvin olla Cut To Fitiäkin, eikä sellaista kai odoteta kevyemmältä musiikilta. Tuon nimeksi tulee Vihreät Kalat, koska minulla on siihen kanneksi maalaamani taulu, jossa on vihreitä kaloja oranssilla pohjalla. Siihen liittyy myös minun mielestäni hauska kosminen vitsi, jonka kerron jos lupaatte olla kertomatta sitä eteenpäin. Olimme tuossa keväämmällä luokan kanssa teatterifestivaaleilla, ja siellä oli yksi esitys, jonka nimi oli Vihreä Kala. Ajateltiin että tuo ei voi olla paha, mennään katsomaan sitä. WRONG! 50 minuuttia ylinäyteltyä ahdistusta, huutoa, vettä, peltiämpäreitä.. Siinä tuli hyvin vaivaantunut vittu mitä paskaa-olo. Sen jälkeen tulin kotiin ja maalasin sen taulun. Koska ajattelin eilen, että hyvin monelle voi tulla samanlainen fiilis näiden biisien äärellä, päätin ottaa heiltä sen ilon ja leimata ne jo etukäteen kasaksi tekotaiteellista ja ahdistavaa paskaa. Niille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Waitsia tai Beefheartia, tämä voi olla outoa. Minulle se on niin sanotusti Safe as milk.

Muutenkin tavallisesti vituttaa pyöriä muusikoiden seurassa, koska tavallisesti porukasta löytyy musiikkielitistihipsteri. Periaatteessa heitä on kahdenlaisia: hifistelijät ja outoilijat. Hifistelijät kuuntelevat kikkailuprogea, jonka pääpaino on siinä, että kaikki paska on hyvää, jos biisi kestää riittävän kauan ja siinä on miljoona osaa. Totta kai äänituotannollinen puoli pitää olla hiottu viimeisen päälle, kaikki tarkasti kontrollissa ja hallinnassa. Nämä ovat yleisempiä. Toinen porukka on kokenut lievän inflaation hipstereiden myötä, mutta vituttaa minua silti yhtä paljon. Ne, jotka kuuntelevat musiikkia vain siksi, että muut eivät. He etsivät oudointa mahdollista musiikkia, jotta voivat näyttää miten outoja ja mielenkiintoisia ja moniulotteisia tyyppejä he oikein ovat. Heillä on iPodissaan jotain buddhamunkkien kurkkulaulua, israelilaisen kanan munimisen ääniä 19 tuntisena soundtrackina, ja heillä on tietysti Neurosista ja jotain sellaista, jota minäkin kuuntelen. Sitten he suhtautuvat kaikkiin muihin, sitä musiikkia ymmärtämättömiin katsoen heitä, kuolevaisia, säälivästi alaspäin.

Se ei ole mennyt minulle ikinä kaaliin. Miten musiikkimakusi tekisi sinusta paremman ihmisen, jos olet muuten täysi mulkku? Minä voin suorilta myöntää, että pidin aluksi Beefheartiakin ihan paskana Tom Waitsin prototyyppinä, kunnes opin ymmärtämään tämän heidän sävyeronsa ja vivahteensa. En kuuntele musiikkia siksi että tahtoisin antaa itsestäni jonkin kuvan. Kuuntelen musiikkia, koska se kuvaa sitä, mitä minulla vilisee pään sisällä. Samaan tapaan kuin kirjoja lukiessa huomaat, että ei saatana, tämä Hermannihan on kelannut tämän saman jutun jo sata vuotta sitten! Tom Waits on minulle ehkä lähimpänä sitä yhdistelmää kuolemaa, multaa ja bluesia, mutta myös niitä melodioita. En miellä itseäni kovinkaan melodia-keskeisesti musiikkia kuuntelevaksi. Niillä ei muka ole minulle yhtään mitään väliä. En koskaan tunnusta, enkä tunnista sitä. En näe sitä tärkeänä. Silti, soittaessani pienenkin pohjan, tekosyyn biisille, ensimmäinen asia mitä teen on soittaa jonkinlainen "sooloraita", joka on vain melodioiden ja harmonioiden, riitasointujen ja väliäänten haistelua. Yleensä jätän sen jonnekin taustalle pyörimään myös, kulkien omia outoja teitään. Oikeastaan tajusin herätä ajattelemaan sitä vasta juuri viime viikolla tuon Sheriffin "vittu mikä melodiapää.." kommentin jälkeen, että tietyllä tapaa ne ovat aika keskeisessä osassa, vaikka en ole niitä sellaisiksi ymmärtänytkään.... Jaksaako kukaan muka lukea näin paljon? Enpä usko, kirjoittaminen vaan toimii tajunnanvirtana ja automaatiolla taas näemmä pitkästä aikaa melko hyvin. Jos joku jaksoi, lopussa seisoo kiitos ja arvostus. Yksikään luettu lause ei ole minulle itsestäänselvyys, koska sen kirjoittaminenkaan ei ole. Kiitos.

Koe meni vituiksi, vaikka en luntannutkaan.

Tämä mun koe menee vähän reippaasti vituiksi, kun olen tehnyt nyt jo kaksi biisiä. Toisaalta juuri tuossa pohdin, että ehkä niitä on pakko tehdä, koska se on minulle tietynkaltaista psykologista työtä, oman alitajunnan toiminnan kartoittamista. Myös siitä syystä en koskaan "sävellä" yhtään mitään. Voin päättää, että nyt istutaan alas ja tehdään biisi, ja tavallisimmin lopputuloksena on biisi, mutta se ei välttämättä ole ollenkaan sama, kuin se, joka minulla soi päässä.  Se biisi saattaa tulla tehdyksi joskus toiste, tai sitten ei ikinä. Olen miettinyt toisinaan, että miten joku voi säveltää yhtä biisiä viikkoja, se tuntuu ajatuksena todella vieraalta ja oudolta, mutta toisaalta nämä kaverit eivät yleensä keskusteltaessa asiasta pidäkään minua todellisena, oikeana muusikkona tai biisin tekijänä. Se vaatii koulutuksen ja ymmärryksen siitä mitä on tekemässä. Koulutusta en voi koskaan enää luultavasti saada, koska en tahdo kaikkea sitä jäykkää ja rajoittavaa, joka musiikin opetukseen kuuluu, mutta ymmärryksen kohdalta voin sanoa, että minulla on kyllä täysi ymmärrys siitä mitä olen tekemässä. En tiedä mitä soitan seuraavaksi, mutta ymmärrän täydellisesti, miksi teen niin. Jossakin tuolla olemattomien asioiden seassa lilluu kaikessa tietämättömyydessään ja olemassaolemattomuudessaan biisi, joka pitää soittaa juuri tällä sekunnilla nauhalle, ja koska kukaan muu ei kerkeä kaikelta sävellystyöltään sitä hoitaa, minun pitää ottaa se sitten talteen. Minulle tulevat ne biisit, joita muut eivät huoli. Yhden paska on toisen timantti.

Torvia olisi vain hienoa saada käyttöönsä, kun menneisyydestä nyt on viime aikoina hyppinyt mitä hämärämpiä ihmisiä, niin sieltä voisi pompata joku torvikaveri, joka sattumalta olisi kyllästynyt kaikkeen valmiiseen, paskaan musiikkiin ja tahtoisi tehdä jotain vapaata ja mielenkiintoista. Pliis? Menneisyyden ihmisistä, eilen tässä kävi sellainen kaveri, joka asui pienenä meidän mummon naapurissa. Leikittiin sen kanssa aina kun olin Lahdessa, varmaan johonkin 9-vuotiaaksi asti. Oli aika siistiä huomata, että sekin on kuitenkin kasvanut melko samanlaiseksi hippiäiseksi, joka tuskailee samojen vapauden ja ymmärryksen ongelmien kanssa, vaikka ei päihteettömäksi ole päätynytkään. Seura tekee kaltaisekseen, ja muutaman kesän altistus meikäläisen vaikutukselle saattaa aiheuttaa vakavia seurauksia loppuelämää ajatellen. Muitakin ihmisiä monien vuosien takaa tässä on törmäillyt omaan elämääni, ja se pistää miettimään taas kaikkea. Se on satunnaista, mutta olen jo aikaa sitten tottunut ajatukseen, että ihmiset elämässä eivät ole pysyviä. Niitä tulee ja menee, ne tulevat takaisin ja menevät taas pois ilmestyäkseen jossain muualla. Se on mielenkiintoista.

Kuukausi vapautta ja mun elämä alkaa toimia taas normaalitavalla. Tunnen oloni paremmaksi kuin kovin montaa kertaa kouluun herätessä, nautin elämästäni, luon enemmän, luen enemmän, opin enemmän kuin koulussa ollessani. Muut ihmiset vain harhauttavat, saavat minut puhumaan kakasta ja supistamaan omaa ymmärrystäni, koska tavallisia ihmisiä ei oikeasti kiinnosta jutella niistä asioista, joista minä tavallisesti ihmisten kanssa tahdon keskustella. Ihmiset ylipäätään eivät välttämättä tahdo keskustella, he haluavat jutella mukavia. Siitä syystä internet on mielestäni hieno asia, että se antaa jokaiselle aikaa jäsennellä omia ajatuksiaan, ja vaikuttaa älykkäämmältä, kuin mitä ehkä arkielämässään jaksaa vaivautua olemaankaan. Se antaa jokaiselle mahdollisuuden olla älykäs, ja siksi onkin niin murskaavaa nähdä, miten vitun hölmösti ihmiset tätä mahdollisuutta käyttävät. Jos tahdotte vaikuttaa älykkäältä, tarvitsette vähän muutakin, kuin kirjakieltä. Se vaatii ymmärrystä, eikä hölmöjä lauserakenteita ja väärin käytettyjä sivistyssanoja.

Teinpä kuitenkin biisin

  Ha, mun tekemättömyys-koetta ei ole mennyt vielä kauhean montaa tuntia, kun jo tein uuden biisin ja laitoin sen mikseriin. Olen tähän melko tyytyväinen, huomaa että kuuntelin tänään Captain Beefheartia päivällä, mutta ei se haittaa. Ihan mukavan rennoissa merkeissä tuli koko biisi ulos, sen kun vain teki sen valmiiksi ilman sen suurempia luomisen tuskia. Koko homma lähti siitä, että täytin huvikseni Rainbown jaffa-tölkkejä vedellä ja koitin niitä ääniä. Aika äkkiä oli sitten "rummut" kasassa, hain vessasta ämpärin, vaikka olisihan se ollut kiva jos piuhat olisivat sinne asti yltäneet, kun siellä on paras soundi kun vetää ämpäriä lattiaa pitkin, tässä olkkarissa se ei kuulosta ihan samalta. Harjakin jää vähän piiloon, sitä pitää etsimällä etsiä tuolta. Huomenna, kun saa kolistella enemmän, voisin tehdä lisää biisejä, nyt tämä riittää tälle illalle.. Ei, vaan piti alunperin oikeasti sanoa, että nyt aloitan tästä neljä päivää tekemättömyyttä ja katson miten se vaikuttaa tekemisiin ja fiilikseen.Tämä oli kuitenkin ihan mukava välihomma. Huomenna sitten nitkutellaan..

rummut on tässä

Huone tässä.

Heti kun kieltää itseään...

..unohdin tän jo ja nauhotin viis minuuttia ämpäriä ja peltistä keksipaketin kantta..

Vanhaa ja uutta.

Välillä löytää aina itsestään jotain uutta, ja jotain vanhaa. Jotain vanhaa, eli vihaa, olen löytänyt tänään taas enemmän kuin pitkään aikaan. Olen niin väsynyt, että keittiöön kävely on tuntunut jo ihan vitun raskaalta suoritukselta, mikä vaikeutti kahvinkeittelyhommia huomattavasti. Kun huomasin antaneeni viimeisen suodatinpussin eilen pois, hakematta uusia tilalle, vitutus kasvoi toiseen potenssiin, kunnes jakautui taas kahdesti itsellään huomatessani, että koulun metsäleiriltä jäänyttä pikakahvia oli vielä, ja selvisin operaatiosta pelkällä veden keittämisellä. Seuraava suuri vitutus iski ruokakaupassa, jossa joku läski täti ankkuroi puolityhjät kärrynsä poikittain kahden kassan väliin, varaten kumpaakin ja nähdäkseen kumpi kulkee nopeammin. Kun hän näytti valitsevan toisen, menin siihen mihin hän ei mennyt, jolloin hän kiilasi nimenomaan sille kassalle, ihan kuin olisin koittanut kusettaa itselleni nopeammin kulkevan. Vittu että muuten kiinnosti olla inhimmillinen ihminen sillä hetkellä. Meinasi saada lähimmäinen pleksiin rajattoman rakkauden sijaan, mikä ei ollut kauhean kypsää, mutta yllättävänkin lähellä. Tokaisin huomaamattani kovaan ääneen "Aha." ja siirryin toiselle, jolloin täti aloitti pahan kyräilyn. Olisi tehnyt mieli myllyttää vähän asian tiimoilta, mutta olin liian väsynyt välittääkseni enää mistään muiden ihmisten keksimästä. Ihmiset eivät ansaitse reaktiota, jos ovat itse lähempänä kalaa kuin ihmistä. Ei ylimielisyyttä, vaan realismiaa, kaikki se vähän mitä minulla on annettavana menee täysin hukkaan ihmisissä, joita ei kiinnosta kehittää itselleen sielua, omaa harkintaa, ymmärrystä ja tajuntaa. Toki jokaisen voi herättää väkisin ymmärtämään omaa ihmisyyttään, mutta onko siitäkään lopulta hyötyä kenellekään? Minkäänlainen käännyttäminen ei ole minulle kutsumus, eikä palvele kenenkään etua tehdä tänne taas yksi onneton tuoppiin itkijä lisää.

Uutta löysin itsestäni tajutessani tulleeni vanhaksi ja saamattomaksi paskapääksi. Meidän kämpillä toisessa bändissä soittava kaveri on jo pitemmän aikaa soitellut minulle siitä että pitäisi käydä juttelemassa lukkojen vaihdosta treeniksellä, ja tänään kun hän oli käynyt hoitamassa asian itse ja soitti minulle, tajusin miten vammaiselta sönkötykseni sekaisin olevasta unirytmistä ja kesälomailusta kuulostaa. Miksi en voinut sitten alunperinkin sanoa, että en hoida asiaa, kun en luultavasti ole hereillä? Se olisi säästänyt kaikkien aikaa ja vaivaa. No, ehkä alan vähän oikoa tätä rytmiä, ottaa itsekuria ja jonkinlaista tahdonvoimaa takaisin mukaan tähän lomaankin. On nyt vain melko vahvasti sellainen tunne, että kouluun palaaminen tulee syksyllä olemaan todella vaikeaa, kun tunnen kehittyväni ihmisenä tehokkaammin sen ulkopuolella.. Minulla on liian vähän tekemistä ja seuraa juuri nyt. Voisin suorittaa kokeen. Neljä päivää koskematta kitaraan, piirtämättä, kirjoittamatta mitään muuta, kuin korkeintaan fiiliksiä tekemättömyydestä. Tämä on erityisen vaikeaa, koska juuri nytkin minulla on ajatus biisistä, jolle en vain saa muotoa. Tarkoitus on kokeilla, miten se neljän päivän tekemättömyys vaikuttaa tuohon biisiin sitten. Toki pitäisi ehkä tehdä nty ensin yksi, johon voisi verrata tuota neljä päivää haudottua, mutta se tavallaan vesittää idean koko hommalta. Joten valmiina, paikoillanne, lopettakaa!

ÄÄÄÄÄÄ

http://elisa.net/uutiset/ulkomaat/?id=95748442

Tämä on mielestäni yksi vituttavimpia piirteitä siinä miten maailma oikein toimii. Ensin tehdään paskoja ratkaisuja, ja sitten jälkikäteen haetaan siihen oikeutusta jostain nollatutkimuksesta ja arveluista. Olihan toinen maailmansotakin aivan helvetin hieno asia ihmiskunnalle, kun se kehitti kaikkea teknologiaa ja etenkin tuota ydinvoiman käyttöä ihan uusiin sfääreihin, mitä nyt tapettiin aivan saatanasti toisiamme ja luotiin maailmaan jatkuva pelote sen äkillisestä lopusta, mentiin henkisesti takapakkia taas joku sata vuotta villiin länteen, jossa jokainen kyttää toista pyssy kourassa Eastwood-hymy kasvoillaan. Sikainfluenssa oli tottakai vittumainen siinä kuin mikä tahansa pandemia, mutta ei se globaalirokotuskampanjakaan kyllä mikään helvetin hyvä juttu ollut. En usko että sekään ihan vielä on haudattu juttu, kunhan rokotetut alkavat tulla siihen tauti-ikään niin katsotaan kuinka nopeasti niitä alkaa putoilla.

Nukuin vaan muutaman tunnin, ja sen kyllä huomaa, kun ihan keittiöön käveleminenkin tuntuu vituttavan ihan järkyttävän paljon. Kissaa saa viskoa koko ajan näppäimistöltä, eikä sen ylpeys oikein anna sitä periksi, vaan pitää tulla posettamaan tuohon ja vähän järsimään meikäläisen sormia pienemmiksi. Mitä enemmän se suuttuu, sitä kömpelömpi siitä tulee, tavarat putoilee ja pöytä hytkyy kun se painaa raivolla takaisin heti, kun olen nostanut sen lattialle. Kahvi, maito ja suodatinpussit alkavat kaikki olla loppu, mutta onneksi oli vielä vanhaa pikakahvia hyllyssä, niin pärjäsi ihan veden keittämisellä ja maitokin riitti kahteen kuppiin. Saapa nähdä, mitä tämä päivä pudottelee niskaan, kun sitä jaksaa riittävän pitkälle katsella..

Some stupid tomorrow..

Mä en oikeasti tajua, miksi niin monet ihmiset tahtoo nukkua juuri näiden aamutuntien yli, nämä ovat ehkä maallisen olemassaolon kauneimpia hetkiä. Lähdin Raxilta joskus ehkä viiden aikaan, kun oli vielä synkkää, kävelin sumujen ja usvien läpi ja kuuntelin musiikkia. Yhtäkkiä taivas alkaa aueta ja valo laskeutuu pehmeästi ja vähitellen joka puolelle, kaikki on aivan helvetin hienoa ja hehkuvaa. Vaikka vähän väsyttikin, päätin kävellä maisemareittiä Radiomäen metsän kautta ja katsella sieltä ylhäältä alas heräilevään Babyloniin, olo oli aivan käsittämätön. Se kaikki tuntui vain niin hienolta. Kokonainen auringon esiin kaivautuminen sateiden ja pilvien keskeltä, aivan korvaamatonta. Juuri tämän takia en tahdo olla töissä tai sovittaa elämääni johonkin oman mieleni kannalta täysin yhdentekevään ja keinotekoiseen rytmiin, jota minun odotettaisiin elävän.  Se sulkee niin paljon elämää ulkopuolelleen, pakottaa sinut keskittymään johonkin joka ei ole sinua varten, ja jonka joku muu tekee paljon sinua paremmin. Ja ennen kaikkea rakastaa sen tekemistä. Mieluummin annan paikkani jollekin sellaiselle ihmiselle.

Mietin taas paljon kaikenlaista, muun muassa sitä, että jos kastemadot ovat kaksineuvoisia, niin kumpi niistä tulee raskaaksi, vai voivatko ne tulla molemmat, vai tulevatko ne raskaaksi omasta itsestään? Pystyvätkö ne lisääntymään ilman toista osapuolta? Synnyttävätkö ne eläviä poikasia? Ei kai ne nyt munimaankaan ala! Lisäksi mietin perhettäni, kaikkea sitä mitä se on saanut käydä läpi, ja kaikkea sitä mitä se joutuu vielä käymään läpi. Itselläni ei ole mitenkään ihan älyttömän helppoa henkisesti juuri nyt, mutta ei voi sanoa, että olisin varsinaisessa hajoamisvaarassakaan. Ennemmin yritän tehdä korjaavia liikkeitä kurssiini, ennen kuin ajaudun karikkoon. Yritän vaihtaa suuntaa, uudelleen määrittää ja rakentaa itseni. Siihen tarvitsen tätä kesää, yöttömiä öitä ja yksinäisiä tunteja, muutamia kirjoitettuja itsestäänselvyyksiä ja paljon musiikkia.

Ehkä pitäisi vain mennä nukkumaan, katsomaan mitä tarjottavaa alitajunnalla olisi tälle aamulle. Erittäin vähän on ollut seksiä viime aikoina, kuukausi takaperin sitä tuntui olevan vähän turhankin paljon. Hämähäkkejä sen sijaan tuntuu olevan jostain syystä aina piilossa jossain päin unta, sen muistaa vasta kun kohtaa niitä valveilla. Tulee sellainen "hei, taisin nähdä susta unta viimeyönä"-momentti.

Tyhjien kuvien näyttely

Kävelin taas tuolla ulkona ja ajattelin pitää jonkinlaisen Tyhjien Kuvien näyttelyn, eli siis ottaa vanhalla ja suttuisella kamerakännykällä kuvia, joissa parasta on juuri se, ettei niissä ole mitään hienoa. Ei yhtään ihmistä häiritsemässä, Lahti sellaisena, kuin minä näen sen aina aamuyöllä pyöriessäni tuolla musiikkiin uppoutuneena ja omaan elämääni hautautuneena. Sitä varten pitää kyllä kaivaa arkistoista pari vähän vanhempaakin kuvaa, koska ne ovat mielestäni onnistuneita kuvia tyhjästä kaupungista, jostain äkillisestä zombiapokalypsistä, jonka jäljiltä vain minä olen jäänyt tuonne kaduille heilumaan luurit päässä, kun en kuunnellut uutisia.

 Taivaskuva pelloista ja teistä

 Tyhjää, ei ihmisiä missään!

 Lokin paska ja ruusun terälehdet näyttää ihan samalta.

 Tyhjää betonia

 Niin tyyntä että asfaltissa on reikä jossa on katulamppu

 Ankat yöpuulla

 

 Hiljaista ja tyhjää ja valoisaa.

 JOKU ON HEREILLÄ!

Terveiset Lahdesta.

Noin niinkuin muuten kävely oli ehkä tavanomainen, mutta loppupuolella laitoin sitten ihan kokonaisuuden mielessä nuo Burnt To Ashesin ja Torn Apartin soimaan. Mä en moneen tekemääni asiaan ole täydellisen tyytyväinen, enkä täydellisen tyytyväinen ole kyllä noihinkaan, mutta kun mä kävelin tuosta puiston läpi himaan päin ja Gravity alkoi lähestyä loppuaan, niin kyllä mä aika helvetin ihmeissäni olin. Miten vitussa nuo on voineet lähteä mun päästä? Mitä vittua mä olen kelannut, kun mä olen tehnyt niitä? Mitä mä olen ajatellut niitä soittaessa? Soitto nykii ja venyy, niin sen kuuluukin, mutta melodioita ja muita kuunnellessani mietin että en mä vittu oikeasti koskaan soita noinkaan hyvin kitaraa, mitä mun päässä tapahtuu siinä vaiheessa kun mä painan recin päälle ja alan vaan soittaa "jotain"- sillä niin kaikki noista jutuista on tehty. Tajusin myös, että noita on kyllä varmaan todella vaikea kuunnella, jos ei ymmärrä mistä on kysymys. 

Miksi siellä on se Reinhardt-tribuutti ylipäätään, mitä linkki johonkin novelliin muka selventää? Sen kirjoittamisen aikaan satuin kuuntelemaan Djangoa ja mustalaismusiikkia vähän enemmänkin, veikkaisin sen johtuneen vähän siitä, että mummon kuoleman vuosipäivä läheni, ja hänen kuolemansa jälkeen kuuntelin ja tutkin vähän enemmänkin noita mustalaishommia. Sitten kirjoitin novellin, jossa vanha, kuolemaa pelkäävä mies kuuntelee kuollutta miestä levyltä, tietämättä, mutta peläten, että kuolee juuri sinä päivänä. Pari viikkoa myöhemmin pappa kuoli, ja kun ajoimme viimeisen Famine Yearin tuurauskeikan jälkeen Lahteen papan hautajaispäivänä, kuuntelimme sattumalta Djangoa Reinhardtia jälleen. En edes tajunnut sitä sillä hetkellä, olin vain ihan helvetin kiitollinen siitä, että koko päivä alkoi olla takana, ja kohta pääsee kotiin lepäämään. Kitara on ehdottomasti se soitin, joka rakentaa minussa sillan kaikkiin minua edeltäneisiin ihmisiin, luo jonkinlaisen yhteyden juuriin ja menneisyyteen minun ja kaikkien näiden hömelöiden savolais-karjalais-minkälien välille. Siksi tunnen, että tavallaan nuo tietyt äänet kulkevat minulla verissä, joka paikassa mukana. Siksi niitä täytyy soittaa, etteivät ne unohdu ja jää soittamatta. Viimeisessä biisissä tremolo-kitara taas on ihan suoraa terapiaa minulle itselleni. Eräs ystävä kysyi pitäisiköhän minun mennä terapiaan tämän asian tiimoilta. Totta kai pitäisi. Ehdottomasti. Sitä minä vähän niin kuin odotan, mutta en tiedä laittoiko kukaan minua koulusta mihinkään jonoonkaan. Ilman huumeongelmia niihinkin on kuitenkin vähän vaikea päästä.  Siihen asti, sen aikana ja siitä huolimatta musiikki ja kirjoittaminen tulevat olemaan minun terapiani, tapa tehdä haavoista arpia. Sitä varten ne taidot on mielestäni ihmiskunnalle kehittyneetkin, reflektioksi ja jakamiseksi..

Sunnuntain nurkkien siivoilut käynnissä..

Kyllähän se alkoi taas tämänkin sunnuntain osalta se henkinen puhdistautuminen ja positiivinen tuhoaminen. Piti siivota pöytä puhtaaksi, viedä osa roskista, tiskata, venytellä ja varmaan vielä putsata kitaroista kielet ja  tehdä vähän musiikkia. Papan levyjen seasta löytyi vielä päivään sopivasti Loiri/Leino-levy, joten sehän se sitten luonnollisesti lähti soimaankin. Eetu sai oman tietokoneen ja kiroilee Vistan ja asennusten kanssa tuolla, huomenna se lähtee Pertunmaalle, minä en. Se on vähän mietityttänyt tämän iltaa, mutta pitää varmaan jäsennellä ajatuksia ennen kuin siitä uskaltaa yhtään mitään sanoa. Sanon vain, että tänä päivänä olen oppinut ymmärtämään isääni paremmin, kuin mitä olen ymmärtänyt kuluneen 17 vuoden aikana, mutta eipä se vielä mihinkään johda. Ajattelin vain, että mitä jos minun pitäisi nyt perustaa perhe, hypätä äkkiä naimisiin ja kahden lapsen isäksi. Ei siitä mitään tulisi, en kestäisi kuukauttakaan...

Nyt vaihdoin Nick Caven Abattoir Bluesin soimaan. Loistavan enteellinen ja apokalyptinen THERE IS A WAR COMING... Soi hienosti tässä huoneessa. Muutenkin tämä levy on koko ajan sellaista tykittelyä, ettei paremmasta väliä. Katsellaan.

Vesku

Katselin eilen kaverilla istuessa Vesku-dokkaria taas, olen nähnyt sen kerran aiemminkin Areenalta, mutta en edes muistanut siitä muutamia hommia. Vesa-Matti Loiri on mielestäni aina ollut yksi hienoimpia suomalaisia, sellaisia harvoja ihmisiä, jotka ovat aidosti ja kiihkotta tajunneet, mistä suomalaisuudessa oikeasti on kysymys. Juuri toissayönä sattumalta katseltiin yhtä Uuno-leffaa, ja senkin tuomassa perspektiivissä oli dokumenttia katsellessa helppo tajuta miten vitun vaikeaa niin isosta (haha) miehestä on tehdä toimivaa elokuvaa. Siltikin, koko paskan keskeinen ydin ja pointti löytyy mielestäni viimeisestä kymmenestä minuutista, joissa Loiri istuu nuotion ääressä jakamassa kokemuksiaan poikansa kuolemasta, omista rajakokemuksistaan ja trippailuistaan. Se on aivan vitun hienoa. Ensinnäkin siinä tuodaan syvyys kansakunnan pellenä vuosia pyörineeseen kaveriin, jonka elämä on ollut kaikkea muuta kuin helppo, ja joka on siitä huolimatta painanut eteenpäin, tehnyt kaikkea ja vielä enemmänkin, ollut mukana monenlaisissa jutuissa ja taistellut oikeudestaan ilmaista itseään. Toisekseen, minusta on aivan helvetin kutkuttavan hienoa, että kaikkien lenkkimakkaraa sohvallaan järsivien junttien ja minkkiturkkejaan silitellen punaviiniä siemailevien kukkahattutätien idoli jakaa kokemuksiaan ruumiista irtautumisista, trippisammakoista ja sielunrauhasta. Voin kuvitella miten kumpikaan porukka ei todellisuudessa tajunnut kyseisestä kohtauksesta hevonvittua, ja korvat punottaen kotonaan katseli dokumenttia yrittäen sivuuttaa pienen vian siinä hauskassa miehessä: Hän ei ole tyhmä ja hänellä on sielu. Siinä oli jotain järjettömän hienoa.

Entinen tyttöystäväni oli Sibbetalolla narikassa Veskun keikalla, ja puolessa välissä keikkaa joku täti oli tullut vaatimaan rahojaan takaisin, koska "ei maksanut päästäkseen katsomaan kun joku humalainen örisee tuolla lavalla!" Kun kuulin tästä, olin aivan saatanan vihainen. Totta kai se oli vain yksi ainoa täti, jolla sattui olemaan hiekkaa vaginassa, mutta sen ihmisen varjolla olin valmis polttamaan jokaisen minkkiturkkitädin joka ei ymmärrä sen sisäisen tulen päälle. En ollut paikalla, enkä tiedä kuinka viinoissaan Loiri on keikkaa heittänyt, mutta se ei ole mielestäni edes olennaista. Minulle ei ainakaan tule yllätyksenä, jos "viihdetaiteilijoille" päihtyminen maistuu. Jotkut ihmiset vain eivät tajua, miten hienoja asioita heillä on käsissään. Yksi hieno hetki elämässäni oli, kun olin ensimmäisten The Undivine treenien jälkeen Mixun luona Lohjalla, kuunneltiin siellä Loirin Ivaloa ja fiilisteltiin Iiron kanssa maailmaa. Se on yksi niitä hetkiä, jotka pysyvät tajunnassa aina, ja siinä Loirilla oli varmasti iso rooli.

En tiedä, minkä verran mies itseään googlailee, mutta jos joskus sattuu kompuroimaan tähän tekstiin ja löytämään tämän yhden turhan kaverin mielipiteen, joka ei ole millään tavalla merkittävä, niin terveiset Lahdesta, täydet supportit kaikelle mitä päätät elämässäsi tehdä, aivan vitun sama minkä kokoisena tai kuntoisena sen teet, koska elämässä on tärkeintä painaa eteenpäin ja tehdä mahdollisimman paljon, meillä jokaisella on ikuisuus aikaa maata kuolleena.  

Juttui

Maailmankaikkeus on tänään ollut minulle taas hyvä, vaikka sää on ollut sateinen ja ihmiset tuntuvat edelleen olevan jossain ihan muualla kuin Lahdessa. Käytiin taas soittelemassa, mistä laitan jotain pätkää interverkkoon sitten myöhemmin kun jaksan ja kykenen leikkelemään sitä vähän pienemmäksi rauhassa. Pääsin tuossa Antillakin saunaan ensimmäistä kertaa joulun jälkeen, ja naureskelin että olen aika helvetin hyvä suomalainen kun en käynyt armeijaa ja käyn saunassa vain kahdesti vuodessa, vaikka siitä pidänkin. Rajojen puolustus tai niiden ylittäminen toisten poliittisten intressien takia ei vain kiinnosta ja saunassa ei tule käytyä, kuin yleensä Pertunmaalla käydessä tai kavereitten bileissä, eli harvemmin.  Huomasi kyllä, ettei ole ihan hetkeen noin heikossa hapessa ollut, pää oli saman tien vitun kipee, punoitin kuin retiisi ja tuntui että taju menee millä hetkellä hyvänsä.

Silti taas siinä puolipsykedeelisessä olotilassa yritin takertua siihen olemassaolon laitaan ja ymmärtää mitä päässäni tapahtuu siinä tilassa. Se vastaa vähän sitä väsymystä, kun aivot ovat melkein unessa, mutta keholla on jotain pientä tekemistä, joka yrittää ja tavallaan myös pakottaa pitämään aivot hereillä. Kun oikein keskittyy, voi kuvitella tuntevansa kuinka aivoissa erittyy melatoniinia ja muita jänniä yhdisteitä, jotka yrittävät kertoa sinulle, että olisi aika kallistaa pää tyynyyn ja sammuttaa aivot. Saunassa se johtuu luultavimmin vain samasta syystä kuin migreeni ja sientenkin vaikutus, eli aivoverenkierto tietyillä alueilla vähenee, ja käytät niitä osia aivoista, joihin et normaalisti ole tottunut. Ja se on vähän niinkuin hyppäisit äänimiehenä vieraassa tilassa puikkoihin miksailemaan bändiä, et tiedä miten patchaukset menee ja kuinka asiat täällä päin hoidetaan.

Olen monesti lähes pyörtynyt, menettänyt kehoni hallinnan ja voimat, pudonnut lähes maahan, mutta tajuntani olen menettänyt vain kerran elämässäni. Se on viimeinen asia, joka tässä kehossa sammuu missään olosuhteissa, siitä olen niin kiitollinen ja katkera, että pidän siitä kiinni viimeiseen asti. Silti pitäisi olla sen verran rahaa, että voisi syödä vähän tasaisemmin, ja voisi vähän paremmin. Tänään olen syönyt kaksi lohivoileipää, toisen aamupalaksi, toisen iltapalaksi, ja nyt loppui leipä vaikka lohta vielä vähän olisikin. Huomisen ruoka pitää kikkailla pöytään taas jostain sitten. Onneksi kaupat sentään ovat auki normaalisti, niin ei tarvitse jonottaa tuntitolkulla siksi, että suomalaiset pelkäävät kaljan loppuvan maitokaupasta. Meikästä on melko kuvaavaa, että tänäänkin jonossa kaikkein ystävällisin ja parhaiten käyttäytyvä ihminen oli yleisen pilkan kohteena tässä kaupungissa oleva spurgu. Muutenkin minä arvostan sitä miestä tietyllä tapaa, se ei ole mikään vitun idiootti. Se oli ostanut kirpparilta kitaran tuossa viikko takaperin, toivottavasti ei vielä pantannut sitä viinaan, koska puhuttiin että se kannattaa opetella soittamaan niin voi saada edes viinansa maksettua sillä hommalla.

Muut lähtivät baariin supistamaan tajuntaansa, minä jäin tänne kissojen kanssa kuivattelemaan tuon kevyen kesäsateen jäljiltä, jos olisi oikein tomerana niin siivota pitäisi, pikkukissa kusi sotkuprotestina lattialla olleen pizzalaatikon päälle, eikä sitä siitä oikein voinut syyttääkään, vaikka vituttihan se. Saisi kyllä opetella istumaan tuolla vessassa, niin kuin kaikki muutkin meistä joutuvat tekemään..

Jumijamijuhannus

http://www.youtube.com/watch?v=q-988IT-tTo&feature=youtu.be

Tahdon näyttää mitä soittaminen muiden ihmisten kanssa mielestäni parhaimmillaan on. Se on puhdasta johdatusta, kenenkään ei tarvitse sanoa sanaakaan, ja yhtäkkiä jostain ihan eri jutusta tuleekin jotain ihan muuta, jota sitten soitellaankin niin kauan että kamerasta täyttyy muistikortti, ja vielä vartti sen jälkeenkin. Tuossa oli jotain siistiä, vaikka se perustuukin yksinkertaisiin juttuihin, mutta silti eilen pääsin soittelemaan sitä pseudoNeurosista rummuilla, joten olen kaikin puolin enemmän kuin tyytyväinen juhannukseen. Tänään pääsee uudestaan, ja saadaan lainata laulukamojakin. En malta odottaa. Soittaminen olikin sitten parasta eilisessä, kun muuten kaupunki oli melko tyhjä. Missään ei tapahtunut oikein mitään, ja Viliä lukuunottamatta vastaan ei tullut yhtään tuttua missään vaiheessa. Oli vähän outoa sitten aina vain vaihtaa baaria, jumittaa siinä pöydässä sen aikaa että pojat saa yhden kaljan juotua, ja siirtyä seuraavaan. Ei oikein ollut sellaista juhannusfiilistä missään välissä.

Näin unta siitä että himaan tullessa ovi oli selällään, ja joku oli levitellyt kaikki kengät ja kenkätelineen hajalleen rappukäytävään. Oli melko hämärää, sellaista kuin nyt on ehkä kolmen aikaa yöllä. Sain lapata niitä kenkiä takaisin kaksin käsin ja vahtia ettei kissat karkaa. Sitten vähän ajan päästä tänne tuli Eetun mukana joku isompi porukka ja ihmettelin että oliko joku niistä heitellyt kaikki eteiseen, vai oliko joku murtautunut tänne. Sen verran suunnilleen muistan unesta, mutta jokin pieni kuumottelu-elementti siinä kuitenkin oli. Se että joku oli murtautunut meille, ja saattoi olla siellä vieläkin. Luultavasti siksi, että laitoin tuon Burnt To Ashesin eilen nettiin ja tuntuu siltä että päästän tuntemattomia sisään. Tuntuisi aika selkeältä Jungilaiselta reaktiolta.

Nälkähän tässä vähän vaivaa, kuivaa ruisleipää ja graavilohta menuussa tänään, ja mikäs sen parempaa voisi oikeastaan ollakaan. Jos maitotilanne antaa periksi, niin voisi ottaa kaakaon vielä siihen kylkeen, päivä on suunnilleen täydellinen jo heti lähdössä. Tuosta soittelusta vielä, on hienoa että Eetukin tykkää soittaa tuollaista. Aina kun ollaan oltu katsomassa jotain sludgebändiä, se sanoo niitä vitun tylsiksi, nyt se oli onnessaan kun voisi mahdollisesti ryypätä keikalla samalla kun soittaa, kun ei tarvitse koko ajan olla sahaamassa. Ehkä nyt vähän aikaa käydään soittelemassa ennen kuin keikkoja aletaan hoitaa, mutta ideana olisi vihdoin saada se bändi, jossa kaikki voi vaihdella soittimia lennosta, ja eri juttuihin saa eri fiilistä eri soittajien kautta. Jos joku osaa soittaa trumpettia, niin mun puolesta saisi tulla soittelemaan. Kaikilla oli eri nimi tälle jutulle, meikän oli Neurosis läppänä Narcosis, Eetu ehdotti Heidin Stronbows vitsiä Bongstrokesia ja Antti halusi että oltaisiin Stubborn Bastards. Päädyttiin kompromissiratkaisuun ja ollaan
NARCOTICBONGSTROKESFORSTUBBORNBASTARDS

Burnt To Ashes

Bandcampista löytyy yksi uusi pieni levy, Burnt To Ashes. Tässä on jotain sellaista mistä tykkään ihan vitusti. Tuotannollisesti se on hyvin lo-fi, halusin siihen sellaista pehmeän lämmintä suhinaa, jota sain tuosta mun keikkailu Shuresta paremmin, kuin Carollin instrumenttimikrofonista.  Se tuo mukavan analogista fiilistä kylmään digitaalimiksaukseen, toisaalta se tekee noiden digikompuroiden käytöstä vähän vaikeampaa, kun ne meinaa leikellä vääriä ääniä pois. Mutta taistelemalla siitä selvisi. Halusin tehdä jotain epävireistä selkeästi, koska se on kantava teema tuossa läjässä biisejä. Näistä Starstruck ja Spinelight olivat säilyneet kovalevytuhosta, kun olinkin tallentanut ne epähuomiossa tietokoneelle, joten otin ne pohjat sitten miksattavaksi tähän mukaan. Kolme muuta biisiä on tehty toissapäivänä.

See Through My Skin

Toissapäivänä niiden räppijuttujen nauhoittamisen välissä päätin vaan soittaa kitaralla jotain muuta välillä, ja tämä biisi sieltä tuli ensimmäisenä ulos. Soittelin sen sisään, ja aloin vähän miettiä sanoituspuolta, sitä kaikkea mitä sitä ihmisille aina itsestään näyttää ja miten paljon muut näkevät tahtomattasi läpi. Olen läpinäkyvyyden nimissä aina ollut kaikesta helvetin avoin, ja joku vähänkin pitempään näitä lukenut tuntee meikäläisen pään sisällön jo varmaan paremmin kuin minä. Siksi tuntuu siltä, että kun huomaa jonkin olevan paikaltaan, rikki tai kadoksissa, on jotenkin voimaton itse sitä etsimään. Luulee kaivaneensa joka nurkan jo valmiiksi, pitäneensä kaikki paikat siistinä, ei se voi täällä missään olla.  Toisaalta minä en myöskään tunne häpeää sen vertaa, että pitäisin mitään oikeastaan sisällänikään, joten välillä ulkopuolisten suorittamat korjausliikkeet ja muistutukset siitä, että kaikki muut eivät pelaa yhtä avoimilla korteilla, voi olla ihan paikallaan. Ei tämä nyt onneksi kuitenkaan mitään Jippu-tason paskaa ole.

5.30 a.m.

Tämän biisin tein edellisen jälkeisenä yönä, kun tässä Raxin ja Sheriffin kanssa puhuttiin kaikkea suhteellisen diippiä. Sheriffi oli tekemässä lähtöä, ja kun Cubase oli kerta auki, ajattelin että teenpä tässä samalla biisin. Nauhoittelin sen ykkösillä ja Sheriffi, joka oli jumittunut sohvalle kuuntelemaan tokaisi että "vittu mikä melodiapää jäbäl o!" Se jäi nauhalle joten jätin sen sinne, ja laitoin siihen perään vielä Cut To Fitin Edustuksellisessa Byrokratiassakin käytetyn kasetin puolen vaihtosamplen, jota selitän tuossa kohta. Koko biisi jatkaa tuon ensimmäisen ideaa pitemmälle. Jos sisällä on jotain mikä on vähän vinksallaan, se luultavasti odottelee heikkoa hetkeä ja ottaa vallan.

Starstruck

Kasettisample on tässä välissä, koska tähän biisiin sai mielestäni aivan loistavan C-kasettivonkumisen. Lisää sellaisia lo-fi-hommia, jotka tuo mieleen oman lapsuuden ja nauhoitetut C-kasetit ja niiden edessä tuntitolkulla istumisen. Pertunmaalle 90-luku taisi tulla oikeastaan vasta milleniumin vaihtumisen jälkeen. Tämä biisi kertoo universumin laajentumisesta, siitä miten kaikki kasvaa suuremmaksi, ja kaikki siinä olevat asiat jäävät merkityksettömän pieniksi, äärimmäisen olemattomiksi. Niin käy niin universumille, kuin ihmismielelle. Mitä vanhemmaksi elät ja mitä enemmän näet asioita, sitä isommaksi kasvaa perspektiivi, ja ennen niin suuret asiat jäävät pienemmiksi ja menettävät merkitystään siinä mittakaavassa, jonka tajunta saa. Se on vähän pelottavaa. Lopulta me olemme yksin jossain valtavassa tyhjyydessä, jossa sitten menetämme elämänilon ja luovutamme. Ellemme ole niitä "onnekkaita", jotka kuolevat ensin, vielä vakuuttuneina omista aatteistaan ja merkityksistään.

Spinelight

Oma tribuutti Djangolle, joka liittyy ehkä enemmän siihen yhteen vanhaan novelliin. Enhän mä nyt samalla tavalla osaa soittaa, enkä yrittänytkään, ennemmin tahdoin jonkin sopivan väliosan noiden erilaisten juttujen väliin, ja tämä on toisaalta ihan erilainen kuin kumpikaan, mutta samaa mollikuolemista tässäkin on. Tekosyy vaihtaa 12-kielisestä 6-kieliseen kitaraan.

Kun Mä Kuolen


Tämänkin tein siinä vähän ennen seitsemää aamulla, kun jäin yksin ajatusteni kanssa. Surutyötähän tämäkin selkeästi vielä on. Kuunnelkaa koko paska ajatuksen kanssa, lukekaa noita sanoja, keskittykää siihen ja haukkukaa sitten paskaksi. Ei kai sillä ole mitään arvoa kenellekään muulle kuin minulle, mutta se on sitten tehty taas vaikka niille hypoteettisille lapsenlapsille, jotka saa tuosta kuunnella mitä kaikkea se pappa oikein duunasi ennen kuin sitten asettui johonkin rivitalokaksioon ja rauhoittui... Not.

Tripping..

Kävin tuossa taas puistossa kuuntelemassa Neurosista ja trippailemassa, Katselin siinä pienen sillan alta virtaavaa vettä ja siinä killuvia asioita, ja ajattelin sitä isommassa mittakaavassa. Luonnosta on helppo kaivaa vertauskuvia, koska kaikki siellä etenee luonnon lakien mukaan, ja jos laki on luonnossa kaikille ja kaikelle sama, sen täytyy mahdollisesti toimia ja koskea kaikkea muutakin vastaavalla tavalla toimivaa. Vaikeinta on vain löytää oikeat lait osumaan yksiin oikeiden tapahtumien kanssa. Kun katselin, miten vesi virtasi nopeasti, mutta siinä lilluvat hyönteiset, siitepöly, oksat, lehdet, kaikki kulkivat erilaisella nopeudella, riippuen koostaan ja painostaan, en voinut olla miettimättä sitä jonain ajan vertauskuvana.. Aika pommittaa meitä koko ajan järjettömällä nopeudella, mutta me kaikki olemme siinä toisistamme riippumatta eri tavalla kulkevia kappaleita. Meidän liikkeeseemme ei vaikuta mikään muu, kuin meidän ominaisuutemme. Jos liikut nopeammin, aika tuntuu kulkevan hitaammin ympärillä. Niinhän se on käsittääkseni todistettukin olevan.

Fiilistelin siinä aikani, ja säpsähdin hereille, kun takanani jyrähti valtavan suuri koiran murahdus, se oli ehkä matalin ääni jonka olen koskaan kuullut tulevan ulos koirasta, ja olin enemmän ihmeissäni siitä äkillisestä äänestä, kuin siitä että päätä kääntäessäni näin minulle murisevan tanskansdogin. Ojensin käteni sille ja se haistoi ja rauhoittuikin saman tien. Se kävi viereen makoilemaan ja vähän ajan päästä jostain tuli sellainen ihan nätt tyttö joka vihelsi koiran takaisin ja hymyili anteeksipyyntönä. Koira oli ainakin kaksi kertaa tyttöä isompi, mitähän helvettiä se olisi tehnyt jos se koira olisikin repinyt multa käden irti? Ei sillä että se olisi edes käynyt mielessä, ei eläimet meikälle pahaa tee. Enkä minä olisi tehnyt sille vaikka se olisi repinytkin kädet irti. Eihän sille olisi mitään mahtanutkaan. On aina hauskaa, kun jossain keskusteluissa ihmiset ottavat esiin hypoteettisen "kyllä mä tappaisin eläimen jos se uhkaisi mun henkeä" keskustelun. Mitähän eläintä ne mahtavat tarkoittaa? Jos metsässä vastaan tulee eläin, joka on sinua pienempi, se ei luultavasti yritä tappaa sinua. Jos se taas on sinua isompi, tai pienempi eläin jolla on kyky tappaa sinut, sinulla luultavasti ei siinä välissä ole paljoakaan sanottavaa. Toisaalta jos siinä taas halutaan vaan leikkiä ajatuksella tappamisesta ja omista henkisistä kyvyistä siihen, niin voin sanoa että monet tappavat helpommin kuin luulevatkaan, ja ne jotka luulevat tappavansa mitä vaan, voivatkin olla niitä, joilla ei kantti kestäkään.

Itse en tiedä pystyisinkö tappamaan mitään ampiaista isompaa, ellei se olisi täysi mulkku kaikkea muuta elävää kohtaan. Tällä argumentilla saisi mielestäni  antaa jokaisella vastaantulijalle vaikka yhden vapaatapon johonkin snägärikaratekaan, joka vaan tahtoo aiheuttaa pahennusta hakkaamalla pienempiään. Henkipattous, mikäli ko. ihminen käyttäytyy toistuvasti muita ihmisiä kohtaan paskamaisesti. Sillä saataisiin nämä ihmistorpedot parantamaan tapansa, tai sitten niistä pääsisi eroon, ja yhteiskunta voittaa.

Musiikin vaaroista ja tekemisestä.

Köyhiä ei mielestäni tiedoteta riittävästi musiikin tekemisen vaaroista. Kukaan ei eilenkään ollut pitämässä kädestä ja lohduttamassa, kun viimeisillä rahoillani ostamani pakastepizza paloi mustaksi koppuraksi uunissa minun määkiessäni taustalauluja täällä olohuoneessa.  Kuka vastaa tästä menetetystä rahasta? Teostolleko tässä pitää lähteä raivaaman? Missä on Karpo? Onko sillä liian kiire tehdä paskoja mainoksia? Raha on noussut päähän. Toinen esimerkki musiikin vaaroista oli, kun viime yönä otin siinä puoli viiden aikaan kitaran käteen ja aloin tehdä biisiä. Istuin koneella vielä aamu seitsemältä miksailemassa biisejä ja vääntämässä soundia kohdalleen, voitte arvata, että ei hymyilyttänyt kun lopulta tajusin että jossain välissä täytyy myös nukkua. Heräsin puoli kahden aikaan ja olin todella pihalla ajasta ja paikasta. Mielestäni tällaisista vaaroista täytyisi informoida ihmisiä paremmin: ÄLKÄÄ TEHKÖ MUSIIKKIA. Ikinä tai missään olosuhteissa, ellei ole aivan pakko. Bukowskilla oli helvetin hieno runo So You Want To Be A Writer, joka on aina ollut meikäläisen ohjenuorana kaikessa tekemisessä. Sitä voi soveltaa aivan kaikkeen. Jos ei se tule sinusta ulos luonnollisesti, väkisin ja pyytämättä, älä tee sitä. Maailmassa on riittävästi pakotettua paskaa.

Tekisi mieli laittaa ladattavaksi yksi räppibiisi. Haluaisin silti mieluummin odottaa, että ne on kaikki tulleet ulos, ja valitsen niistä muutamat, jotka laitan sitten jakoon. Hajonta niissä on melko suurta, ja pitää vaan katsoa mitä niistä tuli enemmän, ja laittaa niitä sitten nettiin. Monellakohan sadalla olisin rikastunut, jos olisin aina saanut tekemisistäni, tekstit, kuvat ja musiikki mukaan lukien, jonkun korvauksen? Enpä ole ennen tullut ajatelleeksi, kun ei ole kiinnostanut. Minun on kuitenkin vaikea pyytää ihmisiä maksamaan jostain sellaisesta, joka minun on kuitenkin pakko tehdä. Toki se aina lämmittää mieltä, jos joku maksaa meidän levystäkin vaikka vitosen, siitä tulee heti sellane "NO NY O ISOON MAAAALIMAN MEININKI" kun saa rahaa siitä mitä tykkää tehdä. Mutta ei niitä siksi tehdä, että niitä kukaan välittäisi kuunnella.

Juuri eilen keskustelin tästä yhden ystäväni kanssa vähän isommassa mittakaavassa, että kenelle musiikkia oikein tekee. Kenelle ihminen tekee kaiken mitä tekee. Koska jokainen tekee kaikki asiansa jollekin. Jokaikinen teos on omistus jollekin, itsekeskeisimmillä ja pahiten vaurioituneilla ihmisillä ehkä vain ja ainoastaan itselle. Jotkut asiat on omistettu aatteille, ajatuksille, jollekin abstraktimmalle, mutta silti ne on aina tehty jollekin. En tiedä kuinka paljon ajattelette sitä, mutta minä olen pohtinut sitä useinkin, ja tiedostan melko tarkkaan, kenelle minä teen näitä asioita. Toinen näistä kahdesta on tyttö. Tämän tytön kanssa koitin seurustella ehkä kaksi viikkoa, kun en oikein tiennyt mikä hänen funktionsa elämässäni oikein oli. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että hän on nimenomaan se ainoa ihminen, joka oikeasti pysähtyy näkemään vaivaa, istuu alas kuuntelemaan sen mitä jaksan tehdä, tai on ainakin toistaiseksi jaksanut. Ehkä sekin ihminen voi vaihtua useammin. En tiedä vielä. Toinen niistä henkilöistä, joille teen kaiken mitä teen, on hypoteettinen lapsenlapseni. Kaikki tämä on jonkinlaista aikakapselia tulevaisuuteen jollekin ihmiselle, jota toivottavasti kiinnostaa. Toivon kirjoittavani tulevaisuuden itselleni, lapselle, joka katsoo minua kuten minä katsoin omaa pappaani.  Tiedän että se kuulostaa ehkä hölmöltä ja juustoiselta, eihän se voi mitään muuta ollakaan, mutta silti huomaan melko usein vaikka kirjoittaessani ajattelevani sitä juuri niin.

"Mul on kiva iltapäivä menee tunti lujaa, 23 tuntii onki sit umpikujaa."

Tänään on ollut kiva päivä. Tässä on rampannut kavereita vaikka kuinka paljon, tein kaksi biisiä joihin olen oikeasti tyytyväinen, ja olen kuunnellut lähinnä tätä biisiä elämääni sopivan kertosäkeen vuoksi:

Kaiken tekeminen on tänään tuntunut onnistuvan vähintäänkin hyvin, on ollut ihan hillitön flow riesana koko illan ja tuntuu vain siltä ettei vuorokausissa tunnit oikein riitä. Ja muiden ihmisten tulojen ja menojen odottamiseen menee aina liian monta minuuttia vuorokaudesta, se tuntuu vähän turhalta. Kuitenkin voin olla ihan hyvillä mielin, ei vituta enää yhtään että kone tyhjeni kaikista tekeleistä, kun on alkanut oppia jo sen, että kaikki häviää ja menee joskus kuitenkin, sama se on sitten vain mennä virran mukana ja fiilistellä tekemisiään sen aikaa kun ne ovat olemassa. Sitten voi tehdä taas lisää, mennyt on mennyttä eikä sillä ole merkitystä ellet pysty pysymään jotenkin järkevästi elossa tässä hetkessä. Olen nähnyt liian monta entistä kovaa jätkää elämäni aikana. Vaikka mitä tarinoita, tämä jätkä oli vitun kova tyyppi punkkipiireissä 80-luvulla. Luultavasti se sama pallomaha silloinkin vain pölli kaljoja bäkkäreiltä ja sammui ennen kuin näki yhtään bändiä. Soittamisesta puhumattakaan. Mielestäni Inferian Hude on tässä suhteessa siisti tyyppi, ja minusta on hienoa että Vili pääsi soittamaan kitaraa bändissä, joka on ollut olemassa pitempään kuin hän itse. Inferia perustettiin 1989, ja Hude on painanut sitä eteenpäin koko ajan vaikka muilta on loppunut usko tai toivo kesken. Rakkaudesta nyt on pornogrindin kanssa tarpeetonta jauhaakaan, totta kai ne naisia rakastavat. Kaikki taitavat olla parisuhteittensa kanssa melkoisen pallot jalassa, mikä on hauska yksityiskohta.

On melko mielenkiintoista nyt tehdä noita räppihommia. Ensinnäkin siksi, että mun lähipiirissä on paljon enemmän ihmisiä, jotka ymmärtää tuollaisen musiikin päälle, kuin minkään muun meikäläisen tekemän musiikin päälle. Siksi niitten soittaminen ihmisille on melko jännää. Yksin kuunnellessa ei korvat punota, mutta kun soittaa niitä muille, pitää äkkiä "mennä hakemaan vettä" tai "käymään kusella". Ujostuttaa melko paljon enemmän, kuin jonkin grindin soittaminen, ehkä siinä toisaalta on sekin, ettei tässä ole muita tekemässä niistä jutuista parempia, se on kaikki omalla vastuulla. Ei pääse pakoon mihinkään. Kivempaa se on siinä, että kirjoitan niitä kuitenkin suomeksi, ja saa tavallaan enemmän tilaa sille teksti ja fiilistelypuolelle.

Rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan

Minuun iski äkkiä kateus. Kateus kaikkia niitä kohtaan, joilla on isovanhemmat vielä hengissä. Tajusin juuri taas välähdyksenomaisesti, että omani eivät ole, ja se ahdistaa minua paljon. Etenkin siksi, että menetin heidät juuri nyt, enkä vaikkapa liian nuorena muistamaan tai ymmärtämään heidän arvoaan, en teini-iän suvun häpeämisvuosina (joita en kyllä muista itselläni olleen koskaan.), vaan nyt kun opin juuri arvostamaan sukuani ja vertani yli hyvin monen muun asian tässä maailmassa. Se loputon geeniloton ja manipulaatiobingon ristiveto, jonka seurauksena minä satuin napsahtamaan maailmaan olemassaolevaksi ja tiedostavaksi olennoksi.... Huikaisevan eeppinen ajatus! Ihminen tai elämä ei yksinkertaisimpinakaan jumittamisen päivinä saa tulla minkäänlaisena itsestäänselvyytenä, koska täällä on aina enemmän varjoa kuin valoa. Siksi jokaisesta pienestä valonpilkahduksesta kuuluu nostaa järjetön meteli, ettei se jäisi huomaamatta edes pimeydessä.

No, ei minun kateuteni ole sentään katkeraa, korkeintaan haikeaa. Minulla on kymmenen vuotta vanhempia ystäviä, joilla on vielä isovanhemmat hengissä. Maailma ei ole olemassa ollakseen oikeudenmukainen tai järjestäytynyt. Se on aina vain kaoottinen, ja me yritämme antaa sille jonkin järjen, joka pitääkin paikkaansa tiettyyn rajaan asti, mutta pettääkin lopulta juuri kriittisellä hetkellä ja saa meidät halkomaan hiuksiamme ja ihmettelemään kaavojamme. Tottakai jokaiselle satunnaisuudellekin on laskettavissa jokin algoritmi, jonka varassa se pelaa, ja tässä ihmiskunta on mielestäni päässyt hämmentävän pitkälle. Kaoottisuus ei ehkä olekaan pelkkää satunnaisuutta, vaan erilaisen järjestelmällisyyden päällekkäisyyttä, sitä että ihmiset näkevät jonkin asian käyttäytyvän eri tavalla kuin oli odotettu, eivätkä he tajua katsovansa todellisuudessa täysin eri asiaa. Minun isovanhempani nyt vain sattuivat kuolemaan tällaiseen väliin, eikä siinä ole sen suurempia johdatuksia, vaikka koen pakostakin kasvaneen ihmisenä järjettömästi nimenomaan viimeisen puolen vuoden aikana. Siksi tahtoisinkin heidän olevan elossa, jotta voisin jakaa tämän kaiken sille ainoalle miehelle, joka niin monessa asiassa oli täsmälleen samanlainen kuin minä. Ja sille naiselle, joka opetti minut rakastamaan tulta ja vihaamaan henkistä laiskuutta.

Monet ikäiseni valittavat aina lapsista. Miten he eivät koskaan tahdo hankkia lapsia, eivätkä he voi käsittää miten joku voi tuoda lapsen tähän paskaan maailmaan. Ongelma on ennemmin siinä, että vaikka nämä hyvät ihmiset jättävät lisääntymättä, ne kusipääseparit eivät. Ja niin kauan kuin he saavat kasvattaa lapsiaan vapaasti, voimme olla varmoja siitä, että maailmassa tulee riittämään kusipääsepareita, jotka sortavat heikompiaan, oppivat kilpailemaan vain voittaakseen muut, ja äänestävät Kokoomusta vielä vuosikymmeniä teidän kuolemanne jälkeen. Ainao pelko, joka minulla on lasten suhteen on se, että mitä jos hänestä tuleekin samanlainen kuin minusta? Mitä jos hänen elämänsä suurin pelko tulee olemaan se, että hänen on pakko kuolla? Se pilasi tehokkaasti oman lapsuuteni, enkä tahdo samaa kenellekään muulle. Olemassaolo voi olla liian raskas taakka kantaa. Mitenpä voisin vastata lapselle joka syyttäisi minua siitä, että tiesin tämän kaiken hirveyden, ja päätin silti tuoda hänet tänne heräilemään omaan huutoonsa? Toki voi tyynnyttää itseään ajatuksella siitä, että minä olen varmasti rikki, mutta eivät kaikki ihmiset ole samanlaisia. Eivät tietenkään, mutta koskaan ei voi olla varma. Siltikin koen olevani suvulle ja kaikille genetiikan vakioveikkaajille minua ennen sen verran velkaa, että jatkan sukuani ja täytän tämän maan pienillä vittupäillä, jotka ovat piikkinä lestadiolaisten uskonnonopettajien ja Sekoomuslaisten kunnanjohtajien lihassa. Se on vähintä mitä voin tehdä, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.

This one is abysmal...

Tämä on taas ollut niitä päiviä, jotka ovat menneet suhinalla ohi, ja jättävät jälkeensä ainoastaan hämmentyneen kohinan korvien väliin. Käytiin sentään Tompan kanssa kirpparilta hoitamassa meikäläiselle stereokuuntelu miksaushommiin, eurolla löytyi tietokonekaiuttimet ja olihan tuossa vääntäessä hymy herkässä kun tavaraa kuuluu oikealla ja vasemmalla.Vaikka se äänikuva ei ehkä muuten ole kauhean todellinen, niin ainakin stereopuoli on kunnossa...

Vähän on sellainen fiilis, että tässä voisi keitellä iltasumpit ja käydä pihalla kävelemässä ja kuuntelemassa vähän musiikkia, on pää sen verran lukossa ettei mikään tunnu oikein kulkevan yhtenäisenä ajatuksena sen läpi. Jokainen ajatus halkeaa ja muodostaa vääristä palasista uusia ajatuksia, enkä jaksa keskittyä oikein mihinkään. Koitan kuunnella The Hauntedin rEVOLVEria, mutta sekin tuntuu vain pilkkoutuvan erillisiksi rumpujen iskuiksi, niiden päällä soiviksi kitaroiksi, alla möyryäväksi bassoksi ja kaiken päällä raivoavaksi Dolvingiksi, en saa kiinni itse biisistä, vaikka olen kuunnellut sen elämäni aikana helposti tuhansia kertoja. Toisaalta ihan mielenkiintoinen olotila tämäkin, mutta mieluummin soittaisin ilmakitaraa, takoisin nyrkillä ilmaa ja laulaisin mukana, kuten tavallisesti.

Olisi ollut mahdollisuus soittaa perjantaina keikka Lepakkomiehessä, mutta Vilillä oli jotain muita suunnitelmia, niin sitten ei mennä. Harmi, olisi ollut kiva mesota, ja mietinkin että pitäisi saada yksi keikka vielä tälle kuulle. Mutta nyt on kai kehitettävä jotain muuta musiikkitoimintaa sitten tähän ympärille. Jos joku tahtoo lähteä huomenna soittelemaan mun kanssa, hän luultavasti asuu tässä kaupungissa, tietää miten minuun saa yhteyden ja voi käyttää näitä ominaisuuksia saadakseen minut treenikämpälle avainten kanssa ennalta sovittuna ajankohtana. Olisi mukava soitella välillä ihmisten kanssa jotain epävireistä, kun nuo koneet ei osaa soittaa riittävästi päin vittua.

Okei, kyllä tämä The Haunted alkaa taas Abysmalin kohdalla lähteä, ja alkaa tässä elämä muutenkin saada jonkinlaisen kolmiulotteisen hahmon, kun vaan kirjoittaa kaiken ulos.

Kertokaas jotain hämmentävää...

Puhdistumista ilmassa.

Puhdistavin ja hienoin tapa käyttää puoli tuntia sunnuntaista:

On ollut taas tuhoamisen ja kanavoinnin päivä. Sää on ollut fiiliksiin sopiva, on tullut väännettyä biittiä Fruity Loopsilla ja piirreltyä outoja kuvia, Neurosis ja Notkea Rotta ovat soineet vuoron perään ja olo on ollut kuin metsäpalolla. Tuntuu kuin minut olisi rakennettu niin kuin vanhoissa maantiedon kirjoissa vuoret niissä läpileikkauskuvissa, erilaisia kerrostumia eri aineita, ja sisältä jokin puskee raskaasti, valtavalla paineella kaikkea tätä materiaalia ulospäin. Välillä pitää vaan purkautua täydellisesti, räjähtää ja sylkeä laavaa, joka polttaa kaiken ylimääräisen tieltä, raivaa tilaa sille uudelle kasvulle, jonka voi aikanaan taas hukuttaa laavaan. Nyt löytyi kyllä jotain vielä hienompaa, kuin Cleanse, nimittäin sen live-versio. Mietinkin, että onkohan nuo koskaan soittaneet tuota livenä, ja miten se on voinut olla mahdollista, mutta sehän käy kun on vaan noin vitun täydellinen bändi kuin Neurosis.

 

Tänään saan luultavasti tehtyä melko paljon kaiken näköistä, kun jäin yksin kotiin. Juuri oikea päivä. Nyt vain hengittelen sisään ja ulos, fiilistelen sadetta parvekkeella, pyörittelen Cleansea uudestaan ja uudestaan ja teen asioita. En osaa kuvailla kauhean hyvin näitä fiiliksiä nyt, helvetin ristiriitainen olo, valtavat määrät energiaa. Menen tekemään jotain siistiä.

the fix is in.

On ollut ihan vitun mukava päivä, käytiin ensin Hollolassa uimarannalla, jolla pitkälti meidän ansiosta taisi olla enemmän lahtelaisia kuin hollolalaisia, sitten mentiin tuohon Möysään ja nauhoiteltiin kaikenlaista hämärää biittikamaa jollain Casion kirpparikiipparilla ja meikän kitaralla. Noista jutuista innostuneena asentelen kyllä itsekin Fruity Loopsin koneelle ja alan väsäillä pohjia, joiden päälle on kiva soitella kitaraa. Tutustuin myös paremmin Dougaliin, jolla mahtaa olla melko kumma fiilis jos se käy Loosessa, kun sen enon lärvi on maalattu siihen aulan seinään ihan vitun isolla. Naureskelin sitä jo Eetulle, kun käytiin siellä soittamassa, että mahtaisi olla outoa ajatella sitä asiaa siltä kantilta. Muutenkin siisti jätkä, samanlainen musiikille omistautunut luolassaan pönöttävä rastapää, kuin meikäkin.

Tämä päivä on ollut musiikillisesti inspiroiva ja avartava, toivottavasti sitä saisi taas omaa luovuuttakin potkittua vähän tehokkaammaksi. Enimmäkseenhän on vituttanut se, miten laitteet rampauttavat kaiken tekemisen olemalla niin saatanan monimutkaisia, mutta eiköhän se tästä lähde taas helpottumaan. Toivottavasti ainakin. Tänä yönä ajattelin vain duunailla musiikkia, pyhittää sille ainakin seuraavat viisi tuntia, keskittyä ja antaa sen viedä. Katsotaan mitä tästä seuraa.

Paska maanantai

Tässä on nyt miksattuna se ykkösellä purkkiin yhtenä maanantaiyönä vedelty biisi, josta aina silloin tällöin olen jauhanut. Oli hauska olla mukana tässä, ja tuollaista ölinää olisi kiva duunailla lisää. Taustalla lauleskelee käsittääkseni vielä Willmanin Panu, mutta ainakaan tällä yksipuoleisella kuuntelullani en kauheasti sitä kuule.

Tanka-runo

Oksensin äsken
suuhuni ihan vähän.
Maistui hassulta,
appelsiinimehulta
ja myös murekkeelta.

Grindibisnes kannattaa

Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Kävin palauttamassa grindibileitten ja lauantain örvellyksen pullot, ja niistä kolmesta muovikassillisesta tulikin 13,55 euroa, vaikka Tornion pojat koittivat kovasti rampauttaa tätä juomalla Haaparannan tuliaisia. Siltikin, ihan kunnioitettava summa 15-senttisistä. Ajattelin päässäni, että hiphophurraa, näillähän tekee saatana lihamurekkeen ja ostaa uudet perunat ja kaikki. Vaivalla kaupassa katselin halvimpia mahdollisia vaihtoehtoja, ja ostin kissoille vielä ruokaakin. Kassalla sitten alkoikin paukkua jo 16 euron korville, kissanruokaakaan ei oikein voinut jättää pois, joten tiskille jäivät uudet potut ja voi, sekä kerma. Sain ostettua murekkeen, mutta sitten meillä on pelkkää lihamureketta, joka menee varmasti taas jo tähän ensimmäiseen parin päivän nälkään, eikä siitä taas jää huomisellekaan yhtään mitään. Tässä on köyhyyden ongelma. Kaikki ruoka pakataan nykyään jenkkimallisesti vitunmoisiin bulkkipäkkeihin. Ei osata ajatella, että vaikkapa yksin syövät eivät tarvitse jotain 300 gramman pekonipaketteja, 24 kananmunaa, tai mitä lie. Halvin paketti kananmunia oli kyllä onneksi neljän paketti, mutta sekin oli sitten "vitun onnellisen kanan munia", jonka varjolla hinta on saatu hilattua päälle euroon. Millä sä kanankin onnellisuuden todistat? Entä jos se nimenomainen kana pitäisikin alistuksesta, ja olisi kaikkein onnellisimmillaan kahleissa? Mitä jos se olisi sille jatkuvaa orgasmia, ja tämä vapaana kulkeminen vain masentaa sitä, kun se tajuaa oman merkityksettömän roolinsa tässä äärettömän suuressa kosmoksessa?

Lisäksi se, mitä kaikki hokevat: tehkää ruokaa enemmän, ja pakastakaa se. Ei toimi tässä taloudessa. Jos mä teen ruokaa enemmän, sitä vaan kuluu enemmän. Ensinnäkin täällä pyörii niin paljon ihmisiä, jotka "maistaa vaan ihan vähän", ettei siitä meinaa riittää kahdelle muutenkaan, toisekseen mä olen tehnyt kaksi makaroonilaatikkoa ja ajatellut, että siinä on pariksi päiväksi, ja nähnyt miten me Eetun kanssa vedetään ne molemmat samana iltana.

No, jospa sitä improvisoi sitten jotain. Heittää vaikka vaniljajogurttia kerman tilalta ja syö leivän loppujen kanssa. Sekin on harvinaista, että meillä on alettu syödä leipää, pitkälti siksi että Eetu kantaa sitä duunista. Onpa taas ensimmäisen maailman ongelmia meikäläisekin. Melkein naurattaa. Sen sijaan Neurosiksen Enemy of the Sun tuntuu parantuvan joka kuuntelulla, olenhan minä kuunnellut sen tuhansia kertoja aiemmin, mutta nyt vinyylin tultua ei ole juuri mikään muu soinutkaan. Jokainen puoli on oma kokonaisuutensa, eikä viimeiselle puolelle mahdu mitään muuta kuin täydellinen Cleanse. Oli vähän urbaani zen-fiilis kanniskellessa pullosäkkejä staattisella voimalla ja kuunnellessa rumpujen pauketta ja didgeridoota. Nyt voisin mennä kiroilemaan sen lihamurekkeen kanssa...

Vitun hipit.

Kesä on tuonut jostain koloistaan esiin myös hipit. Toki joku tarkkanenäinen lukija saattaa haistaa, että päätteen toisella puolenkin haisee likainen tukka ja hiki, taitaa kirjoittaja itsekin olla ihan ehta hippi! Tavallaan olette kai oikeassa, mutta mikäli hipin aiheuttama mielleyhtymä on tämä nykyinen vastine ko. termille, en tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä. Siis nämä maailmanpelastajat, jotka laskettelevat suuria totuuksia maailmasta ja kapitalismista helvetin laiskalla nuotilla, eivätkä oikein meinaa koko iltapäivänkään maailmanparannuksen jälkeen saada keskusteluilleen minkäänlaista konsensusta. Yleensä keskusteluseura on valittu tarkkaan niin, että kaikki ovat jokaisesta asiasta täsmälleen samaa mieltä, jolloin rauha ja rakkaus pysyvät rikkumattomina, eikä hyödyllistä spliffin kääntelyaikaa tarvitse tuhlata riitelyyn. Marijuanan polttelussa en näe mitään pahaa, siitä ei pidä käsittää tätä tekstiä väärin. En myöskään sen paremmin tahdo ylistää tai nostaa sitä jalustalle, se on vaan aika vitun sama. Tehkää mitä tahdotte.

Se, missä minulla hirttää kiinni näiden hippiäisten kanssa, on se ristiriita sanojen ja tekojen välillä. Mitä enemmän puhutaan rauhasta ja solidaarisuudesta, sen tarkemmin kynitään kavereilta velkoja, sen enemmän niillä toisarvoisilla asioilla tuntuu olevan väliä. Kunhan vaatteet on orgaanista materiaalia, maailma on jo pelastettu. Kahden markan psykan luentoja voi käydä kuuntelemassa tuossa viereisessä Kirkkopuistossa täysin ilmaisiksi. Vituttaa, kun tavallaan tietää olevansa aivan samalla puolella näiden ihmisten kanssa, täällä köyhien ja päähän potkittujen asialla, mutta nämä peittelevät jutuillaan vain muita ongelmiaan, joilla ei ole mitään tekemistä minkään muun, kuin subjektiivisen pahan olon kanssa. Huonoa oloa ja heikkoa psyykettä lääkitään jatkuvalla eskapismilla, ja sälytetään se maailman viaksi, "ei tät kaikkee pysty ees kelaa selvinpäin, tää on niin vitun diippii!" Pystyy. Kaiken voi ajatella selvin päin, kaiken voi kohdata sellaisena kuin se on, kylmänä, epämukavana, pelottavana ja ahdistavana, mutta myös rajallisen kauniina. Maailma on aivan järjettömän hieno paikka selvinpäin, enkä keksi kauhean montaa syytä lähteä pois, sitä pakoon, ellei kyseessä ole sitten se oman pahan olon väistely, kuten se useimmissa tapauksissa ehdottomasti on. Se on rasittavaa seurattavaa, koska periaatteessa minussa herää jonkinlainen tahto auttaa, mutta ajattelen myös että jokaisella on täysi vapaus tehdä omalla mielellään mitä tahtoo. Näin kauniin maailman hylkiminen kuitenkin johtuu useimmiten sen tarkastelijan mielen omasta rumuudesta. Tietysti aina on kaikilla aineilla viihdekäyttäjänsä. Heidän kanssaan on huomattavasti mukavampaa olla liikenteessä, kuin niiden jotka vain tahtovat olla pihalla päästään lähes hinnalla millä hyvänsä.

En yleistä. Kaikkiin porukoihin mahtuu vaikka minkälaisia separeita, eikä minustakaan välttämättä kauhean älykästä kuvaa kaupungilla saa. Ainakaan kukaan ei suostuisi uskomaan minua absolutistiksi. Silti päässä soi jatkuvasta Palefacen sanat "savu nousee sakiaa, ei hätä lue lakia, hommat menee vituiks parin neropatin takia." Pari tyhmää nistiä jossain muualla aiheuttaa kaikkien nistien ja hippien leimautumisen samaksi massaksi paskaa. Minä en voi aatteiltanikaan itseäni hipiksi lukea, kun uskon että joskus tulee vastaan vaikkapa väistämättömiä tarpeita tuhoamiselle, uuden tilan raivaamiselle. Se on luonnonmukainen fakta, jota ihminen ei voi paeta. Uusi maailmansota on tulossa, ja mitä pitemmälle sitä pitkitetään, sen suurempaa puhdistusta tarvitaan. Siihen sotaan en todellakaan tahdo osallistua millään tavalla, en tahdo edes auttaa ihmisten välisiä konflikteja millään tavalla, mutta patoutuminen johtaa aina purkautumiseen.

Muistoja ja traumoja.

On helvetin hämmentävää ajatella, millaisia muistikuvia ihmisen tajuntaan tavallaan palaa puhki. Sellaisia muistoja, jotka eivät ole välttämättä mitenkään merkittäviä, ja joita ei kykene palauttamaan mieleensä käskystä, mutta jotka aina pomppaavat jostain esiin selkeinä uudestaan ja uudestaan. Koska tiedän miten vaikea niitä on saada kiinni, kirjoitin tänään muutaman niistä ylös ihan tämän ajatuksen pohtimista varten. Yksi tällainen muisto on viisivuotissynttäreiltä, kun Eetun kummi tuli käymään ja kysyi että paljonkos sitä nyt sitten täytetään, nostin ensin neljä sormea, ja sitten tajusin että siinä on yksi liian vähän. Muistan tämän hetken melko tarkkaan valaistusta ja kellon nakutuksia myöten. Saatiin lahjaksi Asterix-kasetti, joka sitten katottiin aika monta kertaa. Toinen, vielä järjettömämpi ja merkityksettömämpi, on joskus satunnaisella kanavasurffailulla sattunut hetki Kauniissa ja Rohkeissa, en edes muista missä olen sen katsonut, mutta muistan kuinka Brooke itkee Ridgelle, että hänet lavastettiin syylliseksi johonkin, kynttilät paloivat huoneessa ja akka hoki "it was a set-up!".

Kolmas aina välillä mieleen palaava juttu on minun mielestäni aika hieno. Asuttiin vielä Vehkosuontiellä Pertunmaalla, joten olen pakosta ollut alle kahdeksan. Naapurissa asuvien Güntherien, Benjaminin ja Harrin kanssa tuli leikittyä takapihalla aina Mortal Kombatia, mutta se mikä minulle tulee mieleen, on jotain muuta. Niillä oli nimittäin helvetin hieno, styroksista tehty lautta, jolla kelluskeltiin siinä lähellä virtaavassa pienessä joessa yhtenä kesänä. Sitä pystyi ohjailemaan pitkillä nuorilla haavan rungoilla, joita siinä oli molemmilla puolin jokea. Fillaroitiin joelle, ja sohlailtiin sen lautan kanssa aikamme, kunnes se meni ympäri ja piti päästä äkkiä rantaan. Tajuttiin, että Eetulta lähti toinen sandaali jalasta, ja ajateltiin ettei äiti tykkää hyvää kun on sandaali hukassa. En tiedä oliko juuri tämän episodin takia, vaiko jostain muusta tuntemattomasta syystä, mutta ei tainnut lautta hirveästi vesillä uida enää tuon jälkeen.

Yksi aika selkeä traumaattisuudessaan on ilta, jona faija räjähti. Siitä muistan lähestulkoon kaiken, humalaisen riehumisen, syytökset, huutamisen, koiran haukkumisen, äidin itkun, kaiken. Sen tapahtuman tulen muistamaan aina, ja se on varmasti yksi niitä keskeisiä asioita, jotka ovat olleet muokkaamassa vaikkapa minun käsitystäni siitä, miten helvetin hauskaa se viinan kanssa heiluminen voi olla. Olen melko nuoresta kyennyt näkemään asioiden kaksipiippuisuuden, ja siksi en oikein osaa tuohonkaan traumaan suhtautua pelkästään negatiivisena asiana, vaikka se ei 6-vuotiaana kauheasti naurattanutkaan. Ne ovat kuitenkin aina verkko satunnaisuuksia, jotka kutovat meidän persoonaamme juuri siksi vaurioituneeksi ja vajavaiseksi ihmiseksi, joka meistä lopulta tulee. Voisin myös uskoa tämän aloittaneen jonkinlaisen alitajuisen ohjautumisen empaattisuuden ja psyykkisen auttamisen tiellä, koska kun Eetun kummitkin erosivat vähän myöhemmin, olin kuulema käynyt ihan suvereenisti jututtamassa äidin parasta ystävää avioerosta.

Vittu miten hienoa on herätä kaikesta tällaisesta takaisin maan pinnalle, kun pikkukissa istuu kusella hupparin päällä. Minä kun luulin, että se jo olisi lopettanut nuo hommat.

perus shittii

Globaalisti määritetty köyhyysraja menee niissä, jotka elävät alle eurolla päivässä. Täältä hyvinvoivien ja täyttä elämää kahdella eurolla päivässä viettävien lomaparatiisista voin lähettää sellaiset terveiset, että eipä meillä "ei-riittävän köyhilläkään" ihan kauhean hyvin mene. Koulussa meille esiteltiin köyhyyskarttaa, johon oli isketty vain ne ihmiset, jotka joutuvat selviytymään alle eurolla päivässä, sitten osoitettiin Brasiliaa ja sanottiin että ei se tuollakaan ihan niin pahalta näytä, kuin mitä voisi äkkiseltään ajatella. Sanon, että siihen 1 eurolla, ja kymppitonnilla päivässä toimeentulevien väliin mahtuu vielä aika iso kakku sellaista porukkaa, jotka saavat vaikka 1,2 tai 1,7 euroa päivässä elämiseen, eikä se ihan kauheasti helpompaa ole. Lisäksi on vähän ristiriitaista ja puusilmäistä iskea tuollaista karttaa eteen, joka esittää köyhyyden absoluuttisena vakiona, koska rahan arvo on kuitenkin joka paikassa eri. Eurolla saat Vietnamissa vähän enemmän ruokaa kuin täällä. Täällä olet kahdella eurollakin ihan vitun köyhä. No, taas liioittelen, olihan minulla sentään kolme euroa tälle päivälle, mutta eurolla ostin kissoille ruokaa, ja ostin kahdella eurolla itselleni leivän.

Onneksi on sentään ystäviä, jotka auttavat katkaisemaan mökkihöperyyden kierteen. Minna tarjosi jäätelöt ja limpparit satamassa, sai vähän raitista ilmaa ja pääsi ulos. Yksin on niin helvetin huono lähteä, ennen kuin kaikki muut ovat nukkumassa. Kun lähden pihalle, en tavallisimmin tahdo törmätä ihmisiin. Tahdon kuunnella musiikkia ja nauttia olemassaolosta, kaikista niistä asioista, joita voin aistia ympärilläni. Toiset aistijat tuntuvat lähinnä häiriöiltä, ellen tahdo heidän seuraansa. No, joskus satunnaiset törmäilyt ihmisiin ovat niitä parhaita juttuja, kun koko ilta lähtee aivan eri raiteille, kuin miltä alunperin vaikutti.

Nyt sitten taas vain ollaan olemassa hetken aikaa. Päätä särkee, tekisi mieli käydä taas soittamassa rumpuja, mutta en tiedä missä se velipoika oikein kuppaa. Yksin se rumpujen soitto on kuitenkin aina melko mielikuvituksetonta ja tylsää. Tai no tylsä ei ehkä ole oikea sana, mutta siinä jauhaa samoja hommia, kun kukaan ei haasta sitä omaa soittotaitoa. Toisaalta kun on vielä huono, soittotaitoa ei juuri ole ja mikä tahansa riffi tuntuu jo haasteelta. Mitäpä muutakaan tekemistä sitä rahattomalla olisi, kuin hakata kaikkia soittimia. Uusi kannettava nauhuri vaan olisi vielä se kaikkein tärkein ja olennaisin juttu, mitä olen vailla..

Tullisa

Siinä ne murheen kryynit nyt sitten on.

Pääsin vihdoin ja viimein tulliin asti hakemaan tuon paketin, joka siellä nökötti jo varmaan kolmatta viikkoa odottamassa, että saan jostain kyydin ja rahaa hakea ne. Lainasin Raxin autoa ja lähdin ajamaan läpi ruuhkaisen ja vittupäisen Lahden. Suurinta ruuhkaahan tuolla tuntuu aiheuttavan autokouluoppilaat, joille se opettaja ei taida sanoa, että paina kaasua vaan. Eihän se minua ärsytä yhtään, ei minulla ole kiire mihinkään, enemmän vituttaa se toinen kyrpäaivo joka on nokka perseessä kiinni, kun ei tiedä että edessä on autokouluauto. Totta kai minulle kävi myös perinteisesti, että kun löin auton oven tullin pihassa kiinni, tajusin ettei minulla ollut yhtään tarvittavaa paperia mukana. Onneksi niitä ei tarvinnut mihinkään, kun kaivoin sähköpostista kännykällä tilausvahvistuksen ja lähetin tullin postiin. Moderni älyaika 1, Jere 0.

Vähän vitutti vielä takaisin ajellessakin, että miten kalliiksi tuo käytännössä 36 euron paketti tuli, yhteensä 110 euroa kaikkien käsittelyiden ja tullien jälkeen. Eipä tarvitse tilailla toiste, ainakaan ennen kuin on työttömänä. Opiskelijan budjetti ei tällaisiin hirveästi taivu. Vitutus kuitenkin haihtui heti kun sain vinyylin paketin auki ja katselin sitä, ei vittu miten paljon on nähty vaivaa. Kaikessa on kuvia, tai ainakin se on vitun siistin väristä, soi juuri niin paksusti ja pörisevästi kuin toivoinkin sen soivan.

Toinen musiikillinen uudisherääminen tapahtui viime yönä. Sanoin Grindcore Finlandilla The Hauntedin rEVOLVErin olevan yksi maailman parhaita levyjä millä tahansa mittapuulla. Roope siihen kerkesi vinoilla, ettei varmana ole paras räppilevy, ja heitin vastauksena Nothing Rightin, joka on mielestäni yksi The Hauntedin parhaita biisejä, ja laulupuoleltahan se on ihan puhdasta räppiä melkein koko paska.  Täytyypä kuulostella tuotakin levyä taas, kunhan Neurosis malttaa päästää otteestaan, kyllä tämä Enemy Of The Sun vaan on migreenipäälle parasta mahdollista kesämusiikkia.

Turhauttaa. Niin tekee.

Maailman turhauttavinta on istua koneelle täynnä intoa, alkaa tehdä jotain itsellekin täysin uutta, ja sitten, aivan täysin käytössä olevan laitteiston takia turhautua siihen kun et voi tehdä asioita, jotka osaisit kyllä soittaa jos voisit tähän aikaan mekastaa vapaasti rumpusettien ja kaiken muun kolisevan kanssa. Jos olisi vielä Zoomin H4, olisin jo nauhoittanut kaikki nämä jutut jollain pöytä-ämpäri-harjabiiteillä niinkuin aina ennenkin, mutta kun se on nyt tuhotta osiksi, eikä sellaista saa uutenakaan enää mistään, mikä tuli minulle helvetin ikävänä yllätyksenä. Jos jollain on myydä käyttämättömänä sellainen digineliraituri jossain, niin minulle saa työntää sen. Alkaa vituttaa tämä koneeseen kahlittuna oleminen. Tänään sain kyllä taas pienen muistutuksen siitä, miten kivaa ihmisten kanssa soittaminen on, vaikka olinkin todella jäissä ja iskettiin rummut läjään vähän turhan hätäisesti. Siitä johtuen hakkasin oikean keskisormen rystysen turvoksiin, kanttilyönnit tomin laitaan sattuvat muuten ihan vitusti. Nauhoitettiinkin taas Eetun kännykällä jotain, mutta taas se katkesi hyvin äkkiä siihen, että joku yritti soittaa ja pätkäisi. Tajuttiin, että siitä saa verkon pois käytöstä, mikä on juurikin se, mitä aletaan tehdä aina nauhoittaessa. Tuostakin jäi pois se viimeinen kolme minuuttia, minkä aikana sitä vasta alkoi lämmetä. Kolmen soittajan improilu on muutenkin paljon vaikeampaa kuin kahden. Seuraavassa videossa näkyy lähinnä vieraileva tähti Antti Seroff, ja vähän Eetun kättä, ja se vielä katkeaakin juuri siihen, mistä meillä alkoi oikeasti vasta soitto. Klassiset kalavaleet. Torstaina käydään soittamassa lisää, ja toivottavasti vähän paremmalla ajalla, nyt oli kiire pois muiden alta.

Se mitä olin tekemässä taas hämmentää itseänikin. Kävin nimittäin kävelyllä, ja tein siinä kokonaisen räppibiisin valmiiksi, ajattelin että jos saisin pohjan tehtyä tänä yönä, voisin huomenna räkiä sen nauhalle tuossa päivän aikana, mutta se nyt lykkääntyy ja luultavasti unohtuu jo ihan vaan Cubasen järjettömän vammaisen midirumpuohjelmoinnin takia. Voisi huomenna käydä soittamassa ne itse, jos olisi olemassa joku, millä nauhoittaa, tai edes jotain vanhoja nauhoituksia, mutta kun nekin menivät kaikki bittiavaruuteen. Vittu että turhauttaa.

Sólstafirin lopullinen iskeytyminen tajuntaan

Miksi mä olen niin monta vuotta luullut, että Sólstafir olisi vain täysin yhdentekevä black metal -bändi? Muutamia viikkoja sitten kuuntelin Fjaran ensimmäisen kerran, ja silmään pisti lähinnä Gojiran Vacuityn idean jakava musiikkivideo, joskin hieman eri tavalla toteutettuna, mikä sopi musiikkiin paljon paremmin. Se jäi kumminkin vielä hautumaan parempaa hetkeä, kuten tavallisesti musiikki jää. Se ensimmäinen kosketus ei juuri koskaan ole se suurin. Viime yönä latasin laittomasti sitten Svartir Sandar-levyn, kuuntelin sitä valvoessani ja kuuntelin sitä kävellessäni aamulla kuuden jälkeen ympäri Lahtea. Se oli aivan järjettömän hienoa, vaikka ajattelin olevani vähän liiankin väsynyt tällaisiin tajunta-kokeisiin, jotka vaativat tarkkaavaisuutta ja pienten sävyjen havaitsemista. Eetu sanoi herätessään, että olen ihan pälli, kun teen tuollaista. Join sen kanssa pari kuppia kahvia, ja kun se lähti sitten töihin, lähdin vähän ajan päästä kävelylle. Muuten en voinut ajatella juuri muuta kuin musiikkia, avaria tiloja, suuria rakennuksia ja pieniä ihmisiä, jotka kiirehtivät töihinsä. Niin ne kai luulivat minunkin tekevän. Kukaan ei tiennyt, että olin valvonut koko yön vain voidakseni kävellä heidän seassaan. Katsoin auringon valoa lehmusten lehtien läpi, ja ajattelin ettei ole olemassa mitään lahtelaisempaa, kuin minun äitini, vaikka hän koittaa pertunmaalaistua. Jos sukunimi tarkoittaa lehmusta, on aina lahtelainen. Ei ole mitään lahtelaisempaa.

Ajattelin tätä kaikkea hetken, kävelin kotiin ja menin suihkuun ja nukkumaan muutamaksi tunniksi. Ensin taisi soittaa äiti, en muista puhelusta juuri mitään, mutta varmistin myöhemmin, että hän tulee huomenna käymään. Sitten soitti samasta numerosta lehtimyyjä varmaan viidettä kertaa kuluvan viikon aikana, osaan jo jättää vastaamatta siihen numeroon. Seuraavana soi herätys, ja päätin ottaa päivän missioksi osoittaa, kuinka piratismi oikeasti toimii musiikin ja muusikoiden hyväksi, eikä päin vastoin. Lataan levyn, kuuntelen sitä kävellessäni ajatusteni kanssa, ja totean että ei saatana, pakko käydä ostamassa tämä levy. Lähes poikkeuksetta homma menee näin. Ja niiden kohdalla, joissa ei mene, on efekti aivan sama kuin olisin kuullut levyä jonkun kaverin luona bileissä. Olen kuullut sen kerran, enkä ostaisi sitä muutenkaan, joten siinä ei tule vahinkoa juuri kellekään, artisti on saanut ainakin yhden ajatuksella musiikkiaan kuunnelleen ihmisen lisää.

Lähdin levykauppaan ostamaan Svartir Sandar-levyä. Eipä löytynyt. Onko se silloin piratismin vika? En tahdo missään nimessä sanoa pahaa sanaa varsinaisesti Levykauppa Xstä, työntekijät ovat mukavia ja tietävät mitä tekevät, levyjä on tarjolla suhteellisen hyvin ja inhimmilliseen hintaan, mutta tässä silti tulee vastaan se ongelma, joka levykaupoilla on. Pieneen tilaan ei saa tungettua rajatonta määrää levyä, etenkään sellaista hivenen marginaalisempaa, jota ei myydä joka päivä. Juuri tällaisen musiikin kohdalla lataaminen tekee mahdolliseksi ainakin sen, että musiikki tulee kuulluksi, ja ihminen voi ilmaantua keikalle katsomaan bändiä. Musiikki ajaa aina formaatin tai rahan ohi, mutta itselleni on tunnelman kannalta keskeistä, että saan katsella kansitaidetta muualtakin, kuin suttuiselta kuvalta näyttöpäätteestä. Lisäksi koko levy itsessään on se teos, jonka vääntämiseen yhtye tai artisti on nähnyt vaivaa. Sitä kohtaan minulla on syvä kunnioitus, siitä olen valmis maksamaan. Kyse ei ole artistin tukemisesta, koska se tukee vain musiikkibisneksen ahneita ja luutuneita koneistoja. Jos mahdollista, ostan levyni aina suoraan artistilta itseltään, jolloin ainakin mahdollisimman suuri osa rahasta menee oikeaan osoitteeseen. Useimmiten se ei ole mahdollista, mutta silloinkin mieluiten pyrin tilaamaan levyjä levykauppaan. Kyllähän tuonkin levyn sinne saa, mutta pitää nyt sitten odotella rahatilanteen parantumista, kun päätin tänään valita sipsipussin (2€) ravinnokseni, ja rahat eivät riitä levyyn nyt.