torstai 10. toukokuuta 2012

Uljasta uutta maailmaa ja suoria seiniä.

Uljas uusi maailma, kirja joka meni kaikilla lukiokursseilla aina ennen kuin kerkesin edes nähdä kirjalistaa, ja joka sen jälkeen vain "jäi", kunnes nyt sitten lainasin sen osana tätä merkillistä Huxley-tutkielmaani. Siinä missä Orwellin 1984 heijastelee fasistista diktatuuria, oman aikansa kauhukuvaa, on Huxleyn aiemmin kirjoittama dystopia huomattavan lähellä tämän päivän utopiaa, mikä on mielestäni vähän pelottavaa. Orwellin tulevaisuus perustui vahvasti sodan ja propagandan välttämättömyydelle ihmisten manipuloimisessa, vastarinnan väkivaltaiseen kitkemiseen ja sanojen ja kielen mutiloimiseen, jossa ihmiset taantuivat koneiston rattaiksi, jotka oikoivat ja korjailivat uutisia ja pyörittivät tehtaita. Tässä kirjassa ihmisten manipulaation ja orjuuttamisen välineenä ei toiminut suoranaisesti pelottelu, vaan geneettinen manipulaatio ja henkinen sorto. Ihmiset tehdään koeputkissa kasteihinsa sopivaksi, suurin osa tyhmemmiksi ja murto-osa älykkäämmiksi hallitsijoiksi.

Esipuheessa Huxley itse kritisoi omaa teostaan siitä, että se on jättänyt kokonaan huomiotta ydinvoiman olemassaolon ja nousun, mutta eipä tainnut olla miehellä aavistustakaan siitä, millaiseen suuntaan kaikki teknologia oikeasti lähtikään kehittymään. Kaikki digitalisoituu, automatisoituu, byrokratisoituu ja vaikeutuu. Tästä hänellä toki oli selkeä näkemys tuosta aiemmin linkittämässäni haastattelupätkässä, joka oli kai parikymmentä vuotta tuoreempi, kun teknologiakin oli jo ottanut maailmansodan kokoisia harppauksia. Kirjassa teknologia ei ole kuitenkaan niin keskeisessä osassa, vaan se kuvaa ennemmin ihmisten biologisen ja psyykkisen todellisuuden suurempia muutoksia pahempaan. Nämä ovat epäilemättä olleet hänen silmissään hänen aikaisensa yhteiskunnan suurimpien mahdollisuuksien yhtä mahdolliset uhkakuvat.

Keskeinen elementti tarinassa on huume nimeltä soma. Se vastaa kaikkea ihmisen uskonnon, nautinnon ja todellisuuden pakoilun tarpeita, ja sen kulutus ja merkitys, sekä käyttötarkoitus vastaavat koko läntisen maailman suhtautumista alkoholiin. Tasaisin väliajoin tarjottu mahdollisuus kokea jumaluutta, päihtymystä ja eroa omasta itsestä jaksaa auttamaan raskaassa työssä mukisematta, minkä lisäksi se vielä luo jo itsessään näitä Huxleyn alempia kasteja tappamalla aivosoluja. Sen sijaan, että kaikki vastaanväittäjät teilattaisiin julkisesti, ihmiset on jo järjestään kasvatettu onnellisuuteen ja tasapainoon, jota ei saa järkyttää millään sellaisilla asioilla, kuin tiede, taide tai uskonto. Ihmiset elävät jatkuvassa lyhytkestoisten aistiärsykkeiden tulvassa, jossa he vain kelluvat nautinnosta toiseen. Seksisuhteet ovat vapaita, jokainen kuuluu jokaiselle, eivätkä ihmiset vanhene ennen kuolemaansa, tai synnytä lapsia. Äiti ja isä ovat kirosanoja, joiden olemassaololle ei ole tarvetta, kuin korkeintaan reservaateissa elävien intiaanien elämässä.

Toki dystopioiden päähenkilöksi löytyy aina joku erilainen ja outo yksilö massan joukossa, joka toimii epäsovinnaisesti ja pohtii elämää vähän syvemmin, kuin ympärillä olevat ihmiset. Olen aina pohtinut, onko tämä ehkä kirjailijan puolelta suhteellisen rohkea karrikointi kirjan todennäköisestä lukijasta, toisekseen, onko se tiedostettu vai tiedostamaton? Tässä kirjassa ko. protagonisti on melko selkärangaton kaveri, jolla vähäinen menestys nousee heti hattuun, kun hän raahaa reservaatista Villin Lontooseen voidakseen tutkia tätä lisää. Hänen tutkimuksensa osoittautuu kuitenkin kerettiläiseksi, ja hänet karkoitetaan kauas, minne muutkin yksilöllisesti ajattelevat heitetään piiloon tutkimaan jotain merilevää, pois yhteiskunnan rattaita hiertämästä. Villi taas erakoituu vähän kauemmas Lontoosta paetakseen askeesiin, mutta ei saa rauhaa tungettelevilta ihmisiltä, ja päätyy narun jatkeeksi.

Se mikä oli melko kiinnostavaa, että vaikka Heaven and Hell on kirjoitettu 20 vuotta myöhemmin, on Huxley jo tähän kirjaan Villin miehen hahmoon kirjoittanut näkemyksensä kaikesta siitä uskonnollisesta, rituaalisesta päihtymisestä, josta hän siinäkin puhui. Aliravittuna hengitysharjoitusten tekeminen ja kivun aiheuttaminen johtavat jonkinlaiseen transsiin, josta ihminen voi löytää sen oman "jumaluutensa" yhtä hyvin, kuin toinen kansa löytää pilleripurkista. Toisaalta hän oli myös intohimoisen rakastunut Shakespeareen ja aiheutti pahennusta futuristisessa Lontoossa, suostumatta mukautumaan sen tapoihin, mutta osoittaessaan tässäkin sellaista selkärankaa, joka päähenkilöltä puuttui. Kirjassa oli myös kolmas päähenkilö, jonka käsitin ikäänkuin varsinaisen päähenkilön superegona, joka oli kaikkea sitä, mitä tämä olisi tahtonut olla. Siinä missä henkilö itse, sukunimeltään Marx, oli tieteen ja ihmisten "sielullisen kasvatuksen", eli vääristyneen psykologian tutkijana pelokas, selkärangaton ja altis hattuun kihahduksille, oli Helmholtz harkitsevaisempi ja rauhallisempi taiteen puolella sotija. Villi oli sitten se id, joka ei ollut oikein kenenkään hallinnassa, toimi impulsiivisesti ja tuhoavasti järjestäytyneessä ja tasapainoisessa yhteiskunnassa.


Olen puhunut siitä, miten tuo 1930-luvun kauhukuva tuntuu tänäpäivänä siltä, mitä tämä elämä oikeastaan on. Elämän onnellisuus tasapainotetaan todellisuuden pakoilulla, ihmisille on tarjolla kaikenlaista paskaa, mistä valita. Seksiä on joka paikassa, ajatus perheestä ja rakkaudesta on työnnetty taka-alalle nuoruuden ja ympäriinsä paneskelun edestä. Nämä ovat osaltaan mielestäni vähän häiritseviä arvoja, mutta moni tietysti ajattelee sitten, että tahtoisin konservatiivisesti ydinperheen idean joka kotiin. Vitut. Perheellä minä tarkoitan niitä yhteisöjä, joihin kuuluu 16-50 ihmistä, jotka ovat edes suhteellisen tiiviisti tekemisissä keskenään, pitävät toisistaan huolen ja ovat tukena, sen sijaan että jokainen eristäytyy oman iRuutunsa ääreen jumittamaan Lärvilaudan piilomainoksia ja pallopelejä. Elämän keskeiseen asemaan on nostettu valtioiden skaalalla tuottavuus, hyvinvointi ja tasapaino, yksilön elämässä onnellisuus, vaikka se, mitä sillä ajetaan takaa (iRuutu ja Lärvilauta ja vapaus olla vitu sekasi!) on jotain ihan muuta, kuin mitä se ehkä voisi olla (mielenterveydellinen tasapaino, itsenäisyys ja riippumattomuus, henkinen kasvu?)...

Joku takapenkin neropatti heittää sieltä, että "ei kaikkien ajatus onnellisesta elämästä ole sama kuin sulla, mä oon ainakin ihan onnellinen!" Aivan. Sehän onkin pointti, onnellisuus ja äly harvemmin mahtuvat samaan päähän. Tyhmät ovat onnellisia, koska eivät tiedä mistä jäävät paitsi, eivät osaa kaivata elämäänsä mitään muuta ja kokevat sen olevan täynnä onnellisuutta. Onko siinä silloin mitään pahaa? Ei. Niin se menee, mutta jokaisella tulisi olla mahdollisuus kokeilla myös tätä onnettomuutta, itsensä sivistämistä, kasvattamista. Koska vaikka minä olen onnettomampi, kuin moni muu, ja suurin osa siitä johtuu ihan vain tietoisesta valinnasta oppia lisää, en koskaan vaihtaisi tätä viikonloppukänneihin ja älylliseen kuristumiseen. Se kertoo jotain siitä, että ehkä se ei ole varsinaisesti onnettomuutta, se on määrällisesti isompaa onnea, mutta sen mittakaava kasvaa ymmärryksen mukana myös eksponentiaalisesti. Eli, minulla vain on tarkempi tieto siitä, miten vähän tiedän ja ymmärrän, kuin sillä joka ei ajattele asiaa lainkaan. Uljasta uutta maailmaa voisi myös kuvailla utilitaristin painajaiseksi, jossa ajatus on viety ja venytetty niin äärimmilleen, että se on kokonaan lakannut olemasta utilitarismia, ja se on muuttunut pienen porukan palvelemiseksi. Jos Orwell kauhukuvasi kansallissosialismia, on tämä osaltaan kommunismia, mutta molemmat naivat myös ristiin
----

And now for something completely different.. Tänään koulussa päästiin kiipeilemään seinää ylös, mikä oli oikeasti todella yllättävän hieno juttu. Se oli ehkä yllättävän helppoakin omiin odotuksiin nähden, mutta kyllä se laittoi adrenaliinin virtaamaan niin, ettei juuri kuullut ihmisten huutoja alhaalta tai muiden ohjeita. Pääsin ensin kiipeämään sellaisen melko helpon suoran seinän, johon ei mennyt kauaa aikaa, ja sen jälkeen sitten kiipesin sellaista negatiivista seinää, joka tuli muutaman metrin ajan siis ulospäin. Katsoin edellisen kiipeillessä ja täristessä siellä, että jos noin pienellä ihmisellä on noin rankkaa, niin minä kyllä tipahdan sieltä jo ihan painon takia alas, kun ei näissä käsissä mitenkään hirveästi voimaa ole. Käsissä ei ole, mutta päässä on, joko voimaa tai tyhmyyttä riittävässä suhteessa. Siinä kiivetessä ei oikeasti edes tajunnut sen seinän käyrtymistä, siinä kiipesi koko ajan vain eteenpäin. Tunsi, että se käy enemmän voimille, ja käsi irtosi useammin kuin kerran, mutta silti sormet pitivät sellaista lukkopihtiotetta, mihin niiden ei ehkä meikäläisen fysiikan mukaan tulisi edes pystyä. Vaikka tuollainen homma ei oikeasti edes niin "kiinnosta" minua sillä tasolla, että jaksaisin ottaa herneitä mahdollisesta epäonnistumisesta, tahdonvoima ei antanut laskea irti seinästä ennen kuin olin ylhäällä. Sen verran sentään tajusin, etten jäänyt sinne hengittelemään, ettei kaikki happi pala kehosta saman tien. Kokemuksena se oli  kaikin puolin hieno, yllättävänkin siistiä hommaa, vaikka nivelet sormissa paukkuivat sen negatiivisen seinän kanssa aika huolella..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti