Ei taida olla olemassa kovin montaa asiaa, jotka olisivat siistimpiä, kuin ukkosen odottelu. Ahdistavaa jännitystä ja latausta, joka ei pääse purkautumaan, elämää painekattilassa. Vitutusta ja huutoa ilman sen suurempaa syytä, hikoilua hengittäessä, jatkuva tunne siitä, että pitäisi hakata kaikki ympäriltä sinertäväksi ja turvonneeksi. No, meneppä tässä olotilassa jonottamaan lähisiwaan, ja kuuntelemaan kuinka ihmiset luennoivat toisilleen kaljojen eroista ja pikkukauppojen hinnoista, että on aivan törkeää, kun täällä kalja on kalliimpaa kuin jossain motarin varrella olevassa supermarketissa, ja että suomalaiset sitten ovat tyhmiä kun jonottavat pyhäpäivänä kaljan takia, itsehän tulin ostamaan olutta, ero on selvä kuin päivällä ja yöllä. Teki mieli revetä pieneksi myrskyksi absolutismia ja väkivaltaa siinä jonossa, auttaa ihmisiä puhdistumaan ja puhdistautumaan väkisin, mutta jälleen, koska olen ihminen, vähän epäilyttävän näköinen ja fyysisesti melko heikko kuikelo, patosin kaiken sisälleni ja annoin olla. Kyllä se ukkonen sieltä tänään tulee ilman minunkin raivoamisiani. Sitten istun parvekkeella ja soittelen kitaraa, nauttien luonnon raivosta. Parempi olla sen arvoinen, olen odottanut tätä melko kauan.
Kesä tulee, mikä tarkoittaa sitä, että bluesit ja stonerit, ja etenkin näiden välimuodot alkavat soida entistä enemmän. Tässä tapauksessa siis Rollins Band, joka on mielestäni ajoittain jopa Black Flagia parempi, vaikka tiedän sen olevan paljon sanottu. Moni ei ehkä sulata sitä, koska vertaa sitä Black Flagiin, mutta tämä taitaa olla vähän samoja hommia, kuin Sepulturojen ja Soulflyn vertailu. Eli siis täysin turhaa, kun lopputuloksena on kaksi omalla tavallaan hyvää bändiä. Musiikista puhuttaessa komparatiivit pitäisi muutenkin unohtaa, vaikka itsekin tiedän sen olevan vaikeaa, koska ihmismieli jaottelee mielenkiintoiset asiat juuri niiden kautta. Pidän tästä enemmän kuin tuosta, vaikka molemmat ovat hyviä. Esimerkiksi vaikka Nick Cave on todella kova jätkä, on Tom Waits silti enemmän minun juttuni, koska se on likaisempi ja kaoottisempi. Makuasioista voi ja pitää kiistellä, koska ne ovat ainoita asioita mistä voi kiistellä. Kuka sitä nyt faktoista lähtee tappelemaan? Paloautot ovat tavallisesti punaisia. Vittuakos siitä sitten väännät? Mielenkiintoisempi se on vertailla omaa makuaan jonkun muun kanssa, vaikkakaan pelkkä eipäs-joopas ei koskaan johdakaan mihinkään. Mielenkiintoisempaa on hahmottaa, miksi tykkää kaikesta tietynlaisesta, ihan itseä varten. Esimerkiksi vähän aikaa sitten sain kuulla, että kaikki kuuntelemani musiikki pörisee. En ollut tajunnut sitä niitä yhdistäväksi tekiväksi, mutta kyllä se on nimenomaan pörinää. Sen tajuamisesta tuli jotenkin omalla tavallaan hauska fiilis. Vaikka kyllä minulle putoaa joskus kylmä ja steriilikin tuotanto, kuten vaikka Meshuggahille on usein hierottu. Se on tavallisimmin kontekstista kiinni. Juuri toissailtana puhuttiin, miten periaatteessa vihataan kaverin kanssa Red Hot Chili Peppersia, mutta sitten juuri ne tietyt ärsyttävät sinkkubiisit toimivatkin autossa tai baarissa ihan helvetin hyvin. Niin se vain menee, kaikelle on aika ja paikka, paitsi Cheekille.
Kitaran soitto tuntuisi tänään sujuvan, ja jos ei olisi luvattu ukkosta, menisin tuonne ulos soittelemaan. Sade vain on puun luonnollinen nemesis, ja pilaa sitten kalliin kitaran. Toisaalta voisihan sitä minimoida riskit ja ottaa resonaattorin, siinä on kaulakin jotain lakattua umpipuuta, niin ei paljon luulisi sateen haittaavan. Mutta ehkä joku päivä, kun aurinko paistaa ja on hyvä fiilis. Sitä hyvää fiilistä venaillessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti