maanantai 14. toukokuuta 2012

sammaa helekutin sontaa

Minusta on nyt jotenkin aivan helvetin hauskaa, kun nämä kaikki eläkefirmojen, poliittisten nuorisojärjestöjen ja ammattiliittojen porukat on kasvaneet itse niiksi kapitalistiporoporvarisioiksi, joita ammattiliitot ja työn sankareiden eläkefirmat alunperin perustettiin vastustamaan. Little by little you've let yourself become what you hate. Vielä hauskempaa on, kun ne tuntuvat oikein kilpaa kärähtelevän jostain huolimattomuusvirheistä, ja kiemurtelevat kaiken maailman sisäpiirikauppojen ja työpaikkakiusaamisten takia, tuntuu ettei uutisiin oikein muuta mahdukaan. Niin tietysti sen lisäksi, että joku avaruusmeduusa kävi videolle asti esittelemässä kiveksiään. Iltalehden uutista lukiessani repesin nauramaan, koska aistin sen sävyn, kun ensin ollaan innoissaan siitä, että otus on tunnistettu ja mysteeri ratkaistu, ja sitten kiusaantuneesti punastellen todetaan, että se heilutteli kassejaan meidän nenän edessä. En tunne toistaiseksi meduusojen anatomiaa juuri yhtään, mutta käsittääkseni niillä ei kuuluisi vehkeitä varsinaisesti olla.

Lisäksi myös Meksikon meiningit jaksavat toisaalta ihmetyttää, toisaalta herättää lievää kunnioitusta, toisaalta pientä kuvotusta. Eihän noiden jokapäiväisten huumekartellien kylmäksi laittamien ihmismäärien vierellä joku Breivikin lahtaus tunnu oikeasti yhtään missään, etenkään kun sen ruumiit eivät ole paloiteltuna tien poskessa. Se mikä siinä silti kolisee meidän kansalliseen tuntoomme pahiten, on sen läheisyys, ja vastaavien aatteiden nousu täällä omalla maalla. Se pistää miettimään, vaikkei sitä ääneen uskalleta sanoa, ettei kukaan saisi ideoita, että sama olisi voinut samassa mittakaavassa tapahtua myös täällä. Aseitakin on ihan vitusti liikaa nurkissa pyörimässä. Sen sijaan Meksiko on joku kaukainen kehitysmaa, jossa huumeet ovat helvetin iso ongelma, ja saat jääpiikistä rintaan jos ei ole heittää kysyjälle tupakkaa. Sitten sinäkin pääset johonkin jätesäkkiin tien poskeen ilman päätä tai raajoja. Mutta onhan se kaikinpuolin epäinhimmillisempää, avoin sota vähän kaikkea vastaan. En usko, että korruptoitunut poliisi auttaa tässäkään hommassa juuri yhtään, voi olla että ne tappavat siellä porukkaa ihan samalla tavalla. Ei kyllä toisaalta olisi itselläkään kauheasti intoa lähteä raudoittamaan kavereita, jotka silpovat ihmisiä harrastuksekseen.

Tänään olen lähinnä nukkunut, opiskellut soittamaan mannekitaraa ("millainen on mannekitara?", kysyi luokkakaveri automatkalla. "Varastettu.." vastasin, vaikka tarkoitin jatsin soittelua) ja lueskellut Hermann Hessen novellikokoelmaa. Täytyy taas sanoa, ettei tässä maailmassa ole ollut ketään, joka olisi pystynyt kuvaamaan ihmisen kuoleman nostattamia tunteita samalla tavalla. Melkein tippa linssissä puolittaisen järkytyksen vallassa eloonjääneiden puolesta olen noita lueskellut, toisaalta voi olla että omat kokemukset aiheesta ovat kuitenkin vielä sen verran pinnalla, ettei tarvitse hakea kaukaa sitä samastumista. Siltikin, kuten aina, tuon miehen tekstissä on vain jotain saatanan hienoa, jotain sellaista mikä ei mahdu näille meidän kirjailijoille mitenkään päin. Vähän Nietzschemäistä paatosta sotkettuna buddhistiseen maailmankatsomukseen ja sellaiseen myötätuntoon, jota ei monelta kirjailijalta löydy. Hahmot ovat elossa, koska he lähinnä ryssivät asioita, tekevät huonojakin ratkaisuja ja toimivat hetken mielijohteesta ajattelemattomasti, mikä taas aiheuttaa vaikeuksia muille, ja vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta joissain teksteissä löytyy ne selkeät erakot, jotka elävät omaa elämäänsä ilman, että siihen vaikuttavat juurikaan muiden sohlailut. Pitää lueskella vielä lisää, mutta jo nuo muutamat ekat ovat taas olleet todella vaikuttavaa kamaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti