Pimeys ja tyhmyys

Viime yönä olin katsomassa luokkakaverien ryypiskelyä, ja siinä yksi kaveri avautui tunnontuskistaan ns. "fläsärien" suhteen. Siis, hän mietti onko hän täysin sekaisin, kun kävellessään kadulla vaikkapa muksun ohi näkee lyhyen skenarion, jossa hän kenkäisee mukelon mettään ja nauraa räkäisesti päälle, tai jos joku nainen tappelee miehensä kanssa julkisella paikalla, tekisi mieli mennä ravistelemaan ja sanoa että hiljaa! Pohdittiin sitä, että nämä fläsärit ovat ennen kaikkea aivan normaaleja, alitajunnan huumorintajun väläytyksiä, joita tulee aivan jokaiselle ihmiselle, eikä niitä pidä hävetä. Koska niitä todellakin tulee aivan kaikille meistä. Hullujen ja selväpäisten ero on melko helppo vetää siihen, että kykenee käsittämään, ettei sen tekeminen ole lainkaan soveliasta, hullu taas vähän niinkuin teki sen jo. Skitsofrenian keskeisiä vaivoja taitaakin olla se, ettei aivot jaksa tehdä eroa näiden skenarioiden ja todellisuuden välille, jolloin siitä kärsivä elää koko ajan pienessä epätietoisuudessa sen suhteen, mikä on totta ja mikä ei, ja ahdistuu osaltaan jo siitäkin.

Kaveri kertoi, että hän on kohdannut ihmisiä, jotka vain sanovat, ettei heille koskaan tule tällaisia ja hyi kun sä olet nyt epäkorrekti ja muuta epämääräistä paskaa. Nämä, jotka ristimme "itseään pelkääviksi kusimulkuiksi", ovat juuri niitä, joilla on jokin tietty kuva siitä, mitä yhteiskunta odottaa heidän olevan, mutta joilla ei ole mitään käryä siitä, miten se kuva voitaisiin saavuttaa. Nämä ovat niitä jotka juoksevat töissä ja ahdistuvat omasta elämästään, kunnes hakkaavat vaimonsa pahasti tai puukottavat koko perheensä hengiltä. Ihmisen hämärämmän, ja joskus jopa täysin pimeän puolen kieltäminen ei toimi ikinä. Se on patoamista, ja se johtaa vain itsetuhoon ja epätoivoon, sen tien olen nähnyt vierestä melko monet kerrat, eikä näytä löytyneen juuri muuta, kuin mustia kiviä ja kukka-asetelmia.

Kun pimeään puoleensa suhtautuu samalla itseironialla ja huumorilla, kuin mitä pitäisi suhtautua kaikkeen muuhunkin tekemiseensä (olethan sinä nyt aivan vitun naurettava jätkä.) se tulee tavallaan käsitellyksi melko pienellä vaivalla, ilman ylimääräisiä ongelmia tässä fyysisten asioiden ja tapahtumien maailmassa. Eilen katselin ikkunan läpi, kuinka Lanun aukiolla erään varusmiehen elekieli puhui selvästi kompensaation puolest. Tilanne oli siis se, että ilmeisesti joku viikonloppunisti oli loukannut hänen kavereitaan, josta tämä porukan lyhin otti itseensä. Kaikki hitaat, näennäisen itsevarmat askeleet, kädet lanteilla, nakellen niskojaan hän lähestyi nistiä pää vähän kallellaan, kysyen että mikäs tässä nyt on homman nimi. Kieli oli lontattu epäilemättä poskeen, katseltiin alta kulmien ja uhattiin väkivallalla. Tilanteena inttijätkän kannalta jo melko tyhmä, kun oli vihreät kuteet päällä. Se ei ollut haastamassa riitaa yksityishenkilönä, vaan armeijan leivissä. Kuitenkaan häntä ei selkeästi kiinnostanut kavereiden loukkaus, vaan oma itsetunto. Se oli kirjoitettu koko tilanteeseen. Nisti jäi juttelemaan ja selvittämään tilannetta, ja kun hän ensimmäisen kerran levitti käsiään laiskasti ja alistuvasti, tajusin ettei tässä tule tappelua ollenkaan. Se oli ehkä pieni pettymys, koska nautin jo mielessäni tämän egoaan pönkittävän pikkukaverin putkaheräämistä ja seurauksia kasarmilla, vaikkeivät ne tuollaisille separeille koskaan mitään opetakaan, eivätkä ole rangaistuksinakaan mitenkään päin riittäviä.

Kohta pitäisi lähteä Tompan kanssa Sopenkorpeen kolvailemaan muuntajia kasaan, ja sitten mennä Järvenpäähän katsomaan kuinka ammattimiehet hoitavat roudaukset ja miksaukset. Tämä päivä menee sitten siinä, huomisilta sitten Profane Omenin Torven keikalla häsäillessä.