perjantai 11. toukokuuta 2012

Never underestimate the power of the mild side

Laitoin Neurosiksen Through Silver in Blood levyn soimaan, ja aloin tuijotella seinää. Minulla oli vakaa aikomus saada seinä aaltoilemaan, ja todellakin onnistuin siinä. Nyt mikään ei oikein lopeta aaltoilua. Veikkaan, että minulla on tällä hetkellä jonkinlainen miedompi migreenikohtaus, jossa ei vain ilmene juurikaan särkyä, mutta silti tämä kaikki on minusta todella mielenkiintoista, koska kykenin saamaan tuon efektin aikaan selvinpäin täysin tahdon varaisesti. Näin se on toisaalta vielä hämmentävämpää, kun miettii, että näenkö minä todella tuon seinän liikkuvan, vai kuvittelenko vain näkeväni, jolloin tajuan että kyllä, näen seinän liikkuvan, ikään kuin hengittävän, koska minun silmäni nyt kertovat aivoilleni juuri tällaisia satuja. Tässä on taas osoitus siitä, mihin tahdonvoimalla ja riittävän hyvällä musiikilla voi päästä, ellei kyseessä sitten ole vain migreenikohtaus. Siitäkin huolimatta tämä on melko kiehtovaa. Suu on vähän kuiva, maistuu lähinnä muutama tunti sitten syöty turkin pippuri, ja vielä siitä pari tuntia aiemmin syöty banaani. Ellei joku tunnusta ruikkineensa happoa näihin objekteihin kotonani, otan kunnian tämän kaiken aiheuttamisesta mielelleni.

Ja Neurosis on yhä edelleen vain loistavin bändi. Se ei ole biisibändi, joten turha juurikaan kuunnella pätkiä youtubesta, mikäli se ei ole tuttua kamaa. Napatkaa sokkona ihan mikä tahansa levy, kuunnelkaa se kokonaan, antakaa sen virrata lävitsenne juuri sellaisena kuin se on, etäisen kevyenä, ja sitten yhtäkkiä painavimpana ja raskaimpana elementtinä koko universumissa. Se imee kaiken inhimmillisen itseensä, tekee niistä jotain muuta. Suurin osa ei pidä siitä, koska suurin osa ei uskalla antautua sille. Suurimmalla osalla ei ole aikaa keskittyä siihen kokonaisuuteen, tai he näkevät sen virheellisesti vain ja ainoastaan masisteluna ja synkkyytenä, vaikka siinä on niin paljon muutakin. Harva bändi saa useammalla biisillään aikaan sen, että kylmät väreet kulkevat pitkin selkää jo ihan vain sanoituksia silmäillessä, lukiessa alkaa tuntea jo oikeasti koko inhimmillisen olemassaolon tunteiden kirjon, lohdusta ahdistukseen. Pitkän toiston ja hypnoottisen jumituksen jälkeen mukaan tuotu yksi uusi elementti voi tuntua äärimmäisen puhdistavalta lunastukselta, kuten Season in the Skyn riffi, joka on kelvannut myös Convergen Axe To Fall -levyn lopetusriffiksi.

Neurosis on tarjonnut minulle vahvimmat "spirituaaliset" kokemukset luonnossa, kun kaikki valo on lakannut olemasta kiinnostavaa, ja olen ymmärtänyt, ettei sillä olisi mitään arvoa, ellei pystyisi näkemään varjoja. Koska varjot antavat valon heijastumiselle omat muotonsa, oman henkensä. Ilman varjoja, valo olisi vain kaikkialla, massana, mikään ei heijastaisi eri tavalla sitä takaisin. Se toimii loistavana vertauksena ihmismielelle, jos valo olisi kaikkialla, emmekä olisi koskaan joutuneet kulkemaan varjojen läpi, emme olisi olemassa. Olisimme yksi suuri persoonaton olemassaolo, joka olisi kaikkialla, mutta kun heijastamme valoa takaisin, muodostamme omat varjomme, omat traumamme ja arpemme, jotka taas määrittävät meidän rajamme. Sen mitä me olemme, ja mitä me emme ole. Ne varjot, ollessaan äärimmäisen hienovaraisiakin, auttavat meitä erottumaan kaikesta muusta, mitä täällä on. Ja ne myös antavat meidän liikkeillemme ja teoillemme merkityksen, koska emme me liikkuvassa ruohossakaan näe valon heijastuman, vaan varjon liikkuvan. Varjo liikkuu suhteessa muihin asioihin, ja siitä syntyy se, minkä näemme liikkeenä. Meidän tekomme määrittyvät sen mukaan, missä suhteessa ne ovat meidän varjoihimme. Mitä enemmän voittaa itseään ja häivyttää pelkojaan, sitä suurempaa ja merkittävämpää on liike. Jos voittaa itsensä, ei tarvitse yrittääkään kilpailla muiden kanssa. Tämä on vasta yksi kymmenistä tai sadoista oivalluksista, joita olen kelaillut istuessani pellolla tai metsässä, sateen keskellä tai auringon paisteessa, kuunnellen Neurosista, ja vain katsoen sitä kaikkea, mitä edessäni sattuukaan olemaan. Tällaiseen kaikkien ihmisten pitäisi mielestäni käyttää enemmän aikaa, paikallaan istumiseen, asioiden miettimiseen, ja niiden pienten vertauskuvien hahmottamiseen. Eihän sekään tarkoita sitä, että luonto pitäisi sisällään suuria vastauksia. Se vastaus on sinussa itsessäsi, luonto antaa sinulle apukeinoja toimivan vertauksen rakentamiseen. Se on samaa kuin kaikki muukin kuvan tulkinta, jossa ihminen muka tulkitsee kuvaan rakennettuja tasoja ymmärtämättä, että hän itse on luomassa niitä omalla tulkinnallaan. Ja silloin ne tulevat osaksi kuvaa, vaikka tekijä ei olisi niitä tarkoittanutkaan. Se on ihmisten välistä vuorovaikutusta, jota pitäisi olla huomattavan paljon enemmän..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti