maanantai 21. toukokuuta 2012

Blockaaminen

Katsoin juuri koulutehtävän pakottamana yhden jakson Blogistania ohjelmaa YLE Areenasta, ja se oli melkoisen ahdistavaa paskaa. Koteihinsa pesiytyvät ja elämäänsä jumiutuvat "aikuistuvat" "kirjoittaja-naiset" taputtelevat toisiaan selkään, juovat jossain nettikahvilassa teetä ja näppäilevät sitä omppukonettaan. Taustalla soi post-rockia. Toki kaikki pitää jotain vitun muoti- tai sisustusblogia, ja niitä luetaan jotain neljääkymmentä tuhatta kertaa kuussa, ja ne saa siitä fyrkkaakin. Tuli kylmiä väreitä ja ahdistuskohtaus, että juuri tuollaisten ihmisten olemassaolon takia mulla kulkee kylmiä väreitä aina kun kirjoitan mitään julkisesti. Päässäni kytee ajatus siitä, että saatan kannustaa jotakuta tekemään samoin. En tahdo kannustaa ketään kirjoittamaan blogia blogin vuoksi. EN KETÄÄN. Tätäkään ei pitäisi olla olemassa, mutta lukijoille tämä on henkinen vessa, minulle tämä on eräänlainen iso muistio, joka ei täytä tilaa kovalevyllä. Toki Google saa syynätä meikäläisen perseenreikää ja muita ruumiinonteloita myöten, mutta se on pieni hinta siitä, että joutuvat siellä myötähäpeän ristiaallokossa tunnustamaan, että säilyttävät servereillään sen yhden pertunmaalais-irtolaisen horinoita.

Minulle on jo voitto, että tätä paskaa käydään kuukausittain vilkaisemassa enemmän, kuin mitä Pertunmaalla on asukkaita. Se tavallaan sulkee pois sen, että siinä olisi vain äiskä ja pari sukulaista iskemässä F5ttä viiden minuutin välein. Muuten minulle on aivan yhdentekevää, mitä nyt välillä vähän hirvittää muutamien satojen päiväpiikit sen verran, että mietin vakavasti koko paskan lopettamista. Sitten kuitenkin taas ajattelen, että minkä helvetin takia? Tämä on kuitenkin silloin tällöin melko hyvä alusta jonkinlaiselle kommunikaatiolle, joka ei istuisi millekään foorumille, jota voi käydä anonyymisti kuka tahansa. Se on melko harvinaista tänä päivänä, kun kaikkia pelottaa että joku tulee sanomaan pahan sanan ollessaan eri mieltä kirjoittajan näkemyksistä asioihin. Itse tahdon tehdä selkeän eron internetin ja Oikean Maailman välille, koska se tuntuu monelta turhankin vahvasti hämärtyneen. Tahdon ihmisten käyttävän hyväkseen mahdollisuutta ajatusten vaihtoon, vuorovaikutukseen, tai ihan vaan haukkumiseenkin, jos se jostakusta tuntuu jotenkin hyvältä tai tarpeelliselta. Todellisessa maailmassa en tapaa kuin ehkä viittä-kuutta ihmistä aktiivisesti, joten se kommunikaatio sillä puolella on usein melko vähäistä. Tämän blogin tehtävä ei myöskään ole julistaa minkäänlaista oman ajatteluni ylivertaisuutta, siitä vaiheesta koen kasvaneeni yli jo ennen kuin täytin 18. Tiedän, etten tiedä yhtään mitään, mutta tahdon oppia kaiken. Tämä maailma on täynnä minua viisaampia ihmisiä, joiden ajatuksiin tahdon tutustua paremmin, joiden pääkopan sisällä tahdon vierailla sen lyhyen hetken, että opin ymmärtämään hänenkin näkökulmaansa tähän maailman. Omani tunnen jo, mutten usko sen olevan koskaan valmis. Aina on tilaa kasvulle ja kehitykselle.

Kirjoittamiseen suhtaudun ehkä vähän samalla tavalla, kuin Hermann Hesse aikanaan. En siksi, että tahtoisin olla Hermann Hesse, vaan siksi, että koen olevani ajastani ja paikastani täysin irrallani, tavallaan hukassa, toisaalta varsin hyvin tietäen, missä olen. Sitä ei aikaansa seuraavat muotiblogit voi käsittää, ja osaltaan he herättävätkin minussa joskus ehkä turhankin ylimielisen ajatuksen eläimestä, joka elää hetkessä impulssien varassa, pohtimatta asiaa sen enempää. Koska sisältöä en ole onnistuntu yhdestäkään kohtaamastani tekstist' löytämään nimeksikään. Kirjoittamiseen tulisi aina suhtautua sellaisella tietynlaisella hartaudella ja syvyydellä, jolla ennen suhtauduttiin kirkossa käymiseen. Sen ei tulisi olla kevyttä touhua, sen ei tulisi olla aina hauskaa ja mukavaa. Tämä on välistä aivan saatanan raskasta. Etenkin syksyisin, kun näitä ihmisiä tuntuu kuolevan vähän turhankin kovaa tahtia, ja saa olla jatkuvasti vuotamassa omaa sydänvertaan. En voi sanoa nauttivani siitä, mutta koen, että minun on välttämätöntä nimenomaan kirjoittaa niistä asioista, koska se on aina tapa jäsennellä omia ajatuksia luonnollisella tavalla. Sen täytyy olla aitoa ja merkityksellistä. Muuten voi yhtä hyvin muuttaa jonnekin veistelemään veneitä tai kasvattamaan valkosipulia. Jotka molemmat ovat mielenkiintoisia skenarioita oman elämän kannalta, kunhan tämä musiikkikortti nyt on katsottu ensin pois alta. Eniten tässä vituttaa vain se, että muiden elämä jarruttaa omaa tekemistä. Sitten saan yksin istua sormi perseessä kotona, kun muut tekevät koko ajan jotain.  Se toisen bändin ajatus alkaa koko ajan selkiytyä mielessäni, mutta edelleenkin se kaatuu taas muihin ihmisiin, ne kaikki muut asuvat jossain muualla, tai ovat päivätöissä. Lahdessa on soittajat vähentyneet viimeisen kahden vuoden aikana melko kovaa tahtia, vaikka bändejä on tullutkin lisää. Samat tyypit pyörii joka puolella. Jos kellään olisi mitään levytettäviä biisejä, jotka vaatii huutelua, niin tulen mielelläni. Ei ole tässä mitään muutakaan tekemistä, kuin kirjoitella näitä tai huutaa..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti