tiistai 22. toukokuuta 2012

Ihmeellistä...

Kohtasin tänään maailman ensimmäisen ihmeen, joka jättää varjoonsa kaikki pyramidit ja.... Mitä muita ihmeitä niitä edes on? Seitsemästä ihmeestä on jauhettu meille ensimmäisistä luokista asti, mutta eivät ne noin äkkiseltään kauhean ihmeellisiltä vaikuta, kun mieleen tulee vain pyramidit. Koska olen harhautumisen kautta tutkimukseen taipuvainen luonne, tarkastin asian ja petyin juuri ehkä suuremmin kuin koskaan aiemmin: Artemiin temppeli, Babylonin riippuvat puutarhat, Faroksen majakka, Gizan suuri pyramidi, Halikarnassoksen mausoleumi, Rodoksen kolossi ja Zeuksen kuvapatsas Olympiassa. Ensinnäkin, kaikki ovat lähellä toisiaan, mikä saa koko homman haiskahtamaan pienen ja vanhan maailman sopupeliltä. Sama kuin sanottaisiin maailman tärkeimpien kaupunkien olevan Tampere, Lillehammer, Örebro, Vantaa, Sodankylä, Sundsvall ja Salla. Toisekseen, ja paradoksaalisesti ennen kaikkea muuta: Maailman tärkeimmät ihmeetkö ovat ihmisen rakentamia? Itselläni tulisi ensiksi mieleen nämä: elämä, vesi, kiertokulku, ajatteleva olento, universumin olemassaolo ylipäätään, vesinokkaeläin, sekä tärkeimpänä tämä juuri tänään kohtaamani, kaiken muun ylittävä ja kaikkia teoreettisen fysiikan lakeja vastaan sotiva löytö: Ystävällinen KELAn virkailija.

Koulusta päästyäni aloin hoidella asioitani jotakuinkin entiseen tapaan, eli vasemmalla kädellä. Olisin saanut auton lainaan, mikäli olisin heittänyt ystäväni lentokentälle huomenna, mutta se keikka meni jo jollekin muulle, mikä osaltaan vaikeutti parin seuraavan päivän suunnitelmia, kun en saanut siitä kätevästi autoa lainaan. Se oli selkeästi oma moka, kun epäröin kyselyhetkellä, eikä siinä mitään. Postissa oli tullut kirje tullista. Tuossa muutama viikko takaperin sain sosiaalitukea 175 euroa, ja päätin laskujen maksun jälkeen laittaa elämän risaiseksi, kun rahaa oli niin reippaasti. Tilasin ameriikan mantereelta asti Neurosiksen hupparin, sekä Enemy of the Sun levyn tuplavinyylin. Hintaa näille tuli postien kanssa suolaiset 80 euroa, mihin en ollut aivan varautunut, mutta jonka kanssa pystyin kuitenkin elämään. Nyt tämä paketti on sitten jäänyt tulliin, ja ne tahtovat tietää, mitä siellä on. Ei auttanut, vaikka yritin soittaa että saa sen avata ja laittaa tulemaan suorilta laskun kanssa tänne, byrokratian kirjainten mukaan sitä ei voi tehdä puhelimitse, vaan se pitää kiikuttaa nyt erikseen Lahteen, ja minun pitää erikseen käydä se toteamassa maksutodistuksen kanssa tilaamakseni paketiksi, ja maksaa heille palvelumaksua 24 euroa siitä, että he ovat halunneet tietää mitä minun pakettini sisältää. Vaikuttaa taas niin samojen jätkien idealta, jotka ovat tarjonneet meille aiemmin mm. sossun ja KELAn tavan hoitaa asioita.

Eilen saatiin koulusta myös tietää, että keskiviikon etäopetus onkin lähiopetusta, ja potentiaalinen vapaapäivä kaikenlaisten juoksevien asioiden hoitamiseen meni sitten siinä nurin. Ei kai se kauhean pitkä päivä ole, mutta pitää kuitenkin herätä aikaisin, mikä on aina tietynlainen vastus, jos toisena vaihtoehtona on valvoa aamu viiteen ja herätä kun ei enää tunnu pahalta päässä. Tästä syystä kuitenkin siirsin juoksevien käytännön asioiden, eli siis Väistämättömän Vitutuksen Triathlonin (joka tällä kertaa tosin kilpailtiin normaalista kolmiosta poiketen välillä pankki-KELA-sossu), tälle iltapäivälle. Lähdin siis metsästämään "päätöstä opintolainan takauksen hylkäämisestä." koska sossupapereissani luki, että  se on esitettävä, jotta saan ennakkopidätetyt 300 euroa, ja pystyn syömäänkin jotain jossain välissä kuuta. Huomaa, ettei vapaa mies tiedä pankkiasioista yhtään mitään. Menin selittämään asiani, ja he katsoivat minuun vähän ihmetellen, mutta silti ymmärsin, etten ole ensimmäinen epätietoinen, joka tulee kyseistä paperia kyselemään. Minut ohjattiin KELAan, joka ei toki ole kaukana, mutta juuri sellaisella säteellä, että sen edestakaisin ravaaminen ottaa aivoon. Saavuin KELAan hikisenä ja puuskuttavana noin kello 15.13, jolloin se oli melkein tyhjä. Pääsin asioimaan nopeasti, koska ne ovat nyt ottaneet vuoronumerosysteemin pois käytöstä, ja alkaneet tehdä asioita. Pakko antaa sen verran plussapisteitä, että tällainen systeemi toimii valovuosia nopeammin ja sujuvammin, kuin entinen. Kolme pistettä, joista vain yhdellä joku nuorempi jamppa nollasi "käsittely kesken"-lappu luukulla. Näyttäähän se nyt vähän paremmalta, kuin "Facebookissa".

Seisoin siinä vähän epätietoisena ja hölmönä, etsien vanhasta tottumuksesta jotakin epämääräistä peltihökötystä, jota lyödä heti ensimmäisenä ovesta astuessa, siinä toivossa että se oksentaisi ulos tulostettua informaatiota siitä, mikä mahdollinen jonotusaikani tulisi olemaan. Kopista C minut huusikin sisään ihan itse, ilman automaattikellon kilahdusta, tuo vaaleahiuksinen, silmälasipäinen, hiljakseen keski-ikäistyvä naishenkilö. Kutsuttakoon häntä Tädiksi. Kun Täti ensimmäisen kerran avasi suunsa, pääsi hänen kuivasta kurkustaan ehkä hivenen variksen korahdusta muistuttava ääni, joka nosti saman tien selkäkarvani pystyyn, muistuttaen missä oikein olen. Varauduin kuuntelemaan sitä loputonta pään rääpimistä, ottamaan vastaan iskuja, joihin ei saanut vastata. Päästämään suorina syötetyt pallot ohi, lyömättä, välittämättä. Kun Täti hymyili minulle ensimmäisen kerran koppiin astuessani, koko maailmani järähti. Hymy taisi olla ensimmäinen rehellinen hymy koko KELAn Lahden toimipisteen olemassaolon historiassa. Ei, muistan kyllä myös tarkalleen edellisen hymyn, jonka näin KELAssa, vaikka se olikin luonteeltaan aivan erilainen. 16.9.2008 istuin yhdessä lasisessa kopissa sotilasavustushakemusten kanssa sivariajalle, olin selittänyt tilanteeni, kaikki juoksemiset, menemiset, tulemiset, olin loppuun palanut ja hukassa, jolloin virkailijia, Setä, nosti katseen papereistaan ja hymyili valjusti pää jostakin motorisesta vaivasta nykien, katsoi vähän aikaa minua ja sanoi "....aika paska tilanne." Se ei kuitenkaan ollut mitään tähän ihmiseen verrattuna. Hän halusi auttaa minua. Ongelma vain oli siinä, ettei hän voinut. KELAlla ei nimittäin ole olemassakaan lappua, joka olisi päätös opintolainan takausten hylkäämisestä. Ainoa siihen viittaava paperi oli sama, jonka olisin voinut kaivaa itsekin, eli lappu jossa lukee, ettei tässä enää ole jäljellä nostettavia tukikuukausia. Vähän aikaa siinä ihmeteltiin taas tätä, ja hän ihan vain myötätunnosta (tosin ajattelin heti taustalla olevan jonkin KELAn palvelupolitiikan, jossa yksikään tyhjin käsin tuleva ei lähde ilman jotain tulostettua paperia) tulosti minulle sen hyödyttömän paperin kättä pitemmäksi, ja toivotti onnea taisteluun. Vähän paremmalla tuulella poistuin laitoksesta, ja lähdin kävelemään kohti sossua, jonka aukioloa pohtiessamme olimme päätyneet olevan neljään asti auki. No, olin alaovella 15.29, ovessa luki että se on auki 15.30 asti. Suhteellisen kätevä tapa karsia asiakkaista kaikki ne, jotka yrittävät tehdä minkäänlaista työtä. Eipä siinä, pitää huomenna käydä vääntämässä vielä siitäkin asiasta, josko elämä vaikka alkaisi joskus hymyillä rehellisesti kaiken virnuilun jälkeen.

Olihan koulusta sentään edes jotain hyötyä tänään. Harjoiteltiin kankaanpainantaa, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja duunailin Cut To Fit -pätsejä, kyllähän tuosta lakanasta punkkareilta nyt ainakin 20 euroa saa nyhdettyä.
Rahan tuloa ei voi estää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti