Huomenta, palava maailma.

Välillä hämmennyn siitä, miten ei kahdessakymmenessä vuodessa ole oppinut nukkumaan ilman, että herätessä on naama aivan kuivuneessa kuolassa. Vaikka on oppinut monta muuta asiaa tässä matkan varrella, niin sitä ei kuitenkaan ole tajunnut, miten saisi nukuttua suu kiinni. Tämä ajatus johti siihen oivallukseen, että jos joskus kasaan kaikenmaailman ylijäämäaforismeja ja jämälyriikoita wwunokiwjaksi, niin sen nimeksi tulee "ZEN - ja turpa kiinni murjottamisen taito." Paska vaan, että mulla on näitä nimiä jo paljon enemmän, kuin potentiaalisia kirjoja, ja näin ollen minulla on olemassa "tuotantoa" siis jo koko elämäni ajalle, kun pitää alkaa täyttää näitä tyhjiä nimiä teksteillä. Perse edellä puuhun ja silleen.

Eilisestä tekstistä unohdin mainita vielä pyramidien ja psykedeelien yhteyden todisteeksi sen, ettei sen toteamiseen tarvitse oikeasti tehdä mitään muuta, kuin katsoa 1960-lukua. Psykedeelien vaikutus ihmisen kulttuurille 60-luvulla oli täsmälleen yhtä vaikuttava, kuin niiden vaikutus ihmisten rakennuskulttuurille tuhansia vuosia aiemmin. Yhtäkkiä kevyestä ja pääosin akustisesta musiikista kasvoi järjettömän suuri universumi sähköistä, raskasta, äänekästä ja voimakasta musiikkia. Katsokaa Jimi Hendrixiä, Beatlesiä, vittu, kaikkea sen jälkeen tehtyä musiikkia, etenkin Neurosista. Se on kaikki laajentuneen tajunnan mahdollistamaa yhteisen perinnön kasvattamista, yhteisen historian rakentamista, ihmisyyden todellista rajatonta kanssakokemista. Jos ei joku olisi laajentanut tajuntaansa ja alkanut tehdä jotain King Crimsonin ja Hendrixin ja Black Sabbathin kaltaista, yli puolet kaikesta tämän päiväisestä musiikista, ja kaikki raskaampi musiikki, olisi jäänyt tekemättä. Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkilivepätkistäni, Hendrix ja kaksi Mike Strutteria soittaa aivan järjettömällä groovella.

Eilen katselin taas vaihteeksi Monty Pythonia ja totesin, että se on vain maailman siisteimpiä asioita. Ensimmäisen tuokkarin katselusta on sen verran pitkä aika, ettei niitä muutamaa kliseistä kohokohtaa lukuunottamatta muista kaikkea sitä muuta hämmentävää sieltä välistä, ja se on niin sekavaa, ettei sitä voikaan muistaa. Se on parasta siinä. Aivan sama, kuinka monta kertaa olen katsonut kaikki kaudet alusta loppuun, ne pysyvät aina tuoreina. Se on myös sellaista kamaa, mitä Huxley olisi kuvaillut "transportoivaksi", eli siis tripauttavaksi, koska sen rytmi ei noudata logiikkaa ja ihmisen mieltymyksiä, vaan sketsit kulkevat omaa, alitajuntaan pohjaavaa rytmiään, sketsejä keskeytetään, toistetaan, aloitetaan alusta ja häriitään koko ajan. Se yksinään tekee siitä jo ihmiskunnan hienoimpia psykologisia ja filosofisia saavutuksia, ja vaikka monet ovat ottaneet sieltä vaikutteita, eivät ne pääse kuitenkaan lähellekään. Alkupään Family guyt toimivat vähän samalla tavalla, mutta niistä puuttuu se filosofinen ote, joka kyllä tulee myöhemmin, mutta sarjan rytmi on jo tasaantunut ihmissilmälle miellyttävämmäksi ja tasaisemmaksi. Huxleyn lukeminen auttoi minua tajuamaan merkittäviä asioita juuri tuosta rytmistä, sommittelusta, siitä miksi jotkut asiat toimivat minulle paremmin, kuin suurin osa kaikesta muusta. Vaikka en käytäkään psykedeelejä, olen silti mieltynyt aina ennemmin näihin "transportoiviin" taiteen aikaansaannoksiin, epäsäännöllisiin ja epätasaisiin, jotka on tehty vain niiden itsensä vuoksi, eikä ihmistä miellyttääkseen. Minulle ne ovat aina olleet rehellisiä, oikeita teoksia, jotka tekijänsä on ollut pakko saada ulos niin kuumeisesti, ettei siinä ole kiinnostanut pohtia, mitä kukaan muu on teoksista mieltä.

Eilen kotiin kävellessä näin myös niin siistin tahran asfaltissa, että se kiinnitti huomioni. Itseasiassa näin sen ensimmäistä kertaa jo aiemmin viime viikolla, mutta kerkesin unohtaa koko läntin, ennen kuin eilen sitten muistin sen taas ohi mennessä. Mielestäni siinä on ihan selkeästi maanviljelijä, katselemassa kädet puuskassa peltojaan vähän tyytymättömänä. Taustalla näkyy metsän laita.