lauantai 5. toukokuuta 2012

Heaven and Hell

Pari vuotta The Doors of Perceptionin jälkeen Huxley kirjoitti sille tavallaan jatko-osan, jossa hän pohti trippailua psykologian, filosofian, taiteen ja uskonnollisen kokemuksen kautta. Siinä luodattiin erilaisia aspekteja siihen, miten ihmiset itse kokevat psykedeelisten huumeiden vaikutuksen, millainen vaikutus niillä on ollut ihmiseen, ja miten paljon psykedelian kokemisella on tekemistä skitsofrenian kanssa. Mielestäni tässä käytettiin ehkä vähän tarpeettomankin paljon aikaa nimenomaan kuvataiteen ruotimiseen, mutta toisaalta ymmärrän sen, koska hän kuvaili itseään maailmaa kaiken muun kuin kuvien kautta hahmottavana, mikä luultavasti ajaa itseään heijastelevaa ihmistä juuri kohti niitä omia mustia aukkojaan, jotta voisi kuroa ne umpeen ja kehittää itseään.

Heti alkupuolella hän pudottaa kehiin asioita, jotka laajensivat ainakin minun henkilökohtaista tajuntaani sen aiemmin katsomani pyramididokumentin suhteen. Nimittäin siinä ihmeteltiin sitä, miten täysin toisistaan erillään elävät ihmiset ovat saaneet rakennettua niin samanlaisia, täsmällisiä kuvioita, joita ei ole nähty missään ennen sitä. Vastaus: PSYKEDEELIT. Tätä Huxley ei siis väittänyt missään vaiheessa, vaan esitti että hänen tutkimustensa perusteella yksi asia on kaikille trippailijoille sama: geometriset kuviot ja rakennelmien näkeminen. Koska ihmisen ympärillä on aikanaan ollut huomattavan paljon vähemmän ärsykkeitä, ja ihmisen tajunta ei ole hienovirittynyt vastaanottamaan tällaista määrää kaikkea turhaa paskaa, sen on ollut helpompi keskittyä olennaiseen. Löytämästään rakennustaidosta innostuneet ihmiset ovat purkaneet kaiken intonsa taidonnäytteisiin arkkitehtuurin saralla, koska suurin osa kaikesta muusta tekemisestä on lähinnä hiekan potkimista ja maanviljelyä. Nyt halutaan voimannäytteitä siitä, että kuulutaan johonkin korkeampaan kulttuuriin. Ihmismieli on alkeellisempi tässä historian vaiheessa, joten voisiko olla todennäköistä, että ne myös näkevät samoja asioita maistellessaan aivoihin psykedeelisesti vaikuttavia aineita? Mielestäni se ainakin kuulostaa yksinkertaisemmalta, loogisemmalta ja helpommalta ratkaisulta, kuin se, että ufot olisivat tulleet opettamaan jotain kivipalikoiden kasaamista. Lisäksi kaikilla näillä intiaaneilla oli omat psykedeelinsä, Väliamerikassa peyote ja ayahuasca, Kiinassa sienet, Afrikassa Ibogaine. Kehitelläänkö mahdollisimman korkealentoisia hypoteeseja, vai aletaanko pohtia asiaa järjen kannalta ja etsiä vastausta näiden käytännössä liikkumiskyvyttömien ihmisten elinympäristöstä?

Kirjassaan hän pohti myös jalokivien merkitystä ihmiselle, ja kuvaili niiden olevan tässä maailmassa kaikkein lähimpänä psykedeelisten matkojen värikokemuksia, ja toisaalta toimivan erittäin voimakkaina vahvistajina sen kokemisessa. Eiväthän jalokivet oletettavasti ole itsessään mitään muuta kuin vähän eri näköisiä kiviä. Toki osa niiden arvosta perustuu myös sille, että ne ovat suhteellisen harvinaisia maan päällä, ja siksi vain etuoikeutetuilla on varaa omistaa niitä. Osaltaan tästä syystä myös taivasta kuvaillaan lähes joka uskonnossa usein jalokivillä (tai hohtavilla lotuksilla) vuorattuina paikkoina. Mutta osaltaan on myös mahdollista, että taivasta on kuvailtu tajuntaa laajentavien matkojen, äärettömän olemisen kokemusten kautta, ja pyritty kuvaamaan sitä olemusta jotenkin mahdollisimman tehokkaksi, eikä jalokivia parempaa vertausta ole löytynyt. Mitäpä kuollut nyt käytännössä taivaassaan jalokivillä tekisi? Rahallista arvoa niillä siellä tuskin olisikaan, ellei valkoisten jumala arvota kuoleviakin omaisuuden mukaan. Värien ja muotojen kautta hän kuvasi myös sitä mahdollista helvettipuolta, joka on olennainen osa etenkin skitsofreniaa, jossa potilaalla ei ole tietoa siitä, milloin, jos koskaan, hän pääsee siitä hämmentävästä ja vieraasta maailmasta takaisin turvalliseen ja tavalliseen maailmaan. Ahdistus osaltaan syventää sitä helvettiä sille, joka sen joutuu käymään läpi, ja tekee käytännössä toisen taivaasta toiselle helvetin. Erona on se, että meskaliinin käyttäjä tietää pääsevänsä takaisin, ja se riittää rentouttamaan mieltä ja tekemään kokemuksesta miellyttävämmän, kuin skitsofreenikolle.

Kirjassa käsiteltiin myös uskonnollisten rituaalien ja tapojen kautta koettavaa henkistä katarsista, joka on omalta osaltaan sukua psykedeelisille matkoille. Keskiajalla ihmiset söivät vähän ja huonosti, olivat puoli vuotta talven takia syömättä juuri mitään ja paastosivat vielä yli pääsiäisenkin, jolloin aivot ja keskushermosto kärsivät ravintoaineiden puutteesta, jonka seurauksena ihminen on hivenen vastaanottavaisempi. Tähän yhdistetään vielä maailmankuva, jossa helvetti on todellinen ja saatanan teot näkyvillä maan päällä, ja saadaan aikaan järjetön määrä kristillistä kärsimistä ja oratorioita. Kärsimiseen liittyi vielä sekin, että nämä aliravitut ihmiset vielä ruoskivat itseään, saivat haavansa tulehtumaan, verenkiertoon pääsi paljon proteiinien jämäaineita jotka toimivat osaltaan hieman psykedeelisesti vaikuttaessaan aivojen sokerin saantiin. Toki turvallisempaa Huxleyn mukaan olisi integroida psykedeelit uskontoon keskeiseksi osaksi, niin kokemus syvenisi, päästäisiin huumeongelmista eroon laillistamisen muodossa ja ihmiset olisivat rauhallisempia ja tietoisempia tekemisistään. Kirkon piiristä oli kritisoita tätä sillä, että se on kemiallinen tapa saavuttaa jotakin, mikä pitää tulla omistautumisen kautta, lahjana "hengeltä." Huxley esittikin nämä puolet asiasta juurikin todistaakseen, että kaikki vastaavat kokemukset ovat oikeastaan kemiallisia, on vain eri asia mitä niistä tahdotaan katsoa riittävän tarkasti, ja mitkä tahdotaan hyväksyä sellaisinaan. Kyllähän uskonnon näkökulmasta ihmisten syyllistäminen ja heidän tuskansa on kirkon kannalta hedelmällisempää maaperää, kuin itsensä kanssa sinut olevat ihmiset.

Opin myös jotain itsestäni ja omista tavoistani. Huxley mainitsi uskonnollisten menojen yhteydessä myös hengittämisen merkityksen, ja esitti tämän vaikutuksen laulajien ja buddhalaisten munkkien mantrojen kautta. Kun lauletaan, huudetaan tai mumistaan asioita toistoina, hengitetään enemmän sisään kuin ulos, ja vähitellen hiilidioksidia on verenkierrossa enemmän, kuin happea. Tästä johtuu se merkillinen katarsis, jota minäkin tunnen joka ikisellä keikalla, huutaessani pitkiä lauseita mahdollisimman kovaa, mahdollisimman nopeasti. Tämän tiedostaminen ei ainakaan minulta vie sen arvoa yhtään vähemmäksi, en ole kyllä edes ajatellut tilaa tuolta kantilta, vaikka onhan se ollut ihan loogista ja nähtävissä. En muista mistään keikoista joitain satunnaisia välähdyksiä enempää, ja ne ovat aina minulle eräänlaisia puhdistumisriittejä. Niin niiden pitää ollakin. Keikat, jotka eivät tunnu missään, eivät merkitse mitään. Ne voi yhtä hyvin jättää vetämättä. Siksi pyrin siihen, ettei yksikään keikka jää sellaiseksi. En niiden ihmisten takia, jotka ovat maksaneet päästäkseen katsomaan, vaan oman itseni takia, jotta oma kokemukseni siitä on mahdollisimman täysi, mahdollisimman puhdistava. Sen pitää hävittää kaikki entinen vitutus, kaikki negatiivinen, ja tehdä tilaa uusille samoille tuntemuksille.

Kirjassaan Aldous Huxley käytti melko paljon aikaa taiteen pohtimiseen. Ehkä, kun itse hahmotan asiat niin vahvasti visuaalisesti, näissä oivalluksissa ei ollut minulle niin suuria elämyksiä tarjottavana. Hän pohti sitä, millaiset kuvat ovat kaikkein tripauttavimpia, poiskuljettavia, ja päätyi samaan, minkä olen aina nähnyt olennaisena asiana: Ihmiset näkevät maailman liikaa itsensä kautta, maalatessaan maisemia ja kuvia he sommittelevat ja laskevat ihmissilmää miellyttävät asiat, kun taas luonnossa asiat ovat satunnaisia, sellaisia kuin ne ovat, vain niiden itsensä takia. Se kaoottisuus ja "vahinko", joka kuvia ohjaa, toimii paljon tehokkaampana mielensiirtäjänä, kuin ihmisen itseään varten tekemä kuva. Kuvan pitää olla epämääräinen, samoin kuin musiikinkin. Ihminen tekee liikaa musiikkia, joka on ihmiskorvalle helppoa pureskeltavaa. Kaikki biisit kulkevat etupainolla neljään, toistelevat samoja melodioita, maalaavat samaa maisemaa koko ajan. Siinäkin pyrin siihen, että musiikki saa tehdä itse itsensä, juuri niin vapaatempoiseksi, takeltelevaksi, vaikeaksi, kuin vain tahtoo. Sen pitää olla rehellistä musiikille, ei ihmiselle. Hän pohti kirjassa sitä, miten maisemamaalaus on ollut hengellisen kokemisen välikappale, etenkin Aasiassa ja zen-buddhismin piirissä on ollut aina keskeistä maalata kuvia luonnosta ja sen olemuksesta. Euroopassa on piirretty ihmisiä arvoperspektiiviin, ja luonto on tullut mukaan vasta viimeaikoina, eikä sekään kauhean rehellisenä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Zen-buddhismia olen aina pitänyt itselleni todella tärkeänä, aloin kiinnostua siitä ja tutkia sitä ala-asteella, ennen kuin pokemonit ja kaikki se muu rasittava paska tuli kasvattamaan Suomen nuorisosta....hämmentävää porukkaa. En vieläkään oikein tiedä miten suhtautua tähän kaikkeen tuossa Japani-ilmiössä. Toisaalta on tärkeä, että nuorilla on juttu, joka yhdistää niitä ja joka tarjoaa niille internetinkin äärellä enemmän viihtyville jotain vähän runkkailua kehittävämpää tekemistä, mutta silti en voi estää myötähäpeän ja pienen vihan tunteita nousemasta pintaan jossain manga-lukupiirissä. Se ernuilupuoli Japanista ei koskaan ollut minua kiinnostava asia. Minua kiinnosti itsekuri, tien etsiminen, itsensä kehittäminen ja ymmärtäminen, tyhjyyden ymmärtäminen. Istuin tuntitolkulla luonnossa katsellen ja ihmetellen, miettien ja pohtien kaikkea, ja yläasteella sain matematiikan opettajalta Eiji Yoshikawan kirjoittaman, vähintään puolikuvitteellisen, mutta myös enemmän kuin puoliksi filosofisen Miyamoto Musashin elämäkerran. Tämän jälkeen hankin miehen itsensä kirjoittaman Go Rin No Shon, joka on yhä niitä harvoja kirjoja, jotka löytyvät levyhyllystä. Lukioon mennessäni harmittelin monesti sitä, että filosofia sisälsi vain ja ainoastaan länsimaisen filosofian, siitäkin lähinnä sen teorioita, premissejä ja deduktiota pursuavan sanallisen puolen, menemättä niin kauhean syvälle itse filosofiaan. Se tarjoaa instrumentit, muttei opeta soittamaan.  Uskonnon tunneilla sai onneksi buddhismia käsiteltäessä jauhaa vähän siitäkin puolesta, mikä oli mielestäni ihan mukava juttu. Siinä kuitenkin alkoi samalla nousta tämä Narutoja netistä katsova porukka, mikä puolestaan ajoi minut vastareaktiona mahdollisimman kauas kaikesta japanilaisesta. Toisaaltahan Japanissa itsessään minua ei koskaan mikään kiinnostanutkaan, vaan buddhismissa. Sen ymmärtäminen oli vain mustavalkoisessa ikävaiheessa ehkä vähän vaikeampaa, niin kuin monen muunkin asian käsittäminen tuntui olevan.

Mietin tuotakin aikaa tuossa kotiin kävellessäni, miten kauan siitä oikeasti onkaan, ja toisaalta vain neljä vuotta? Siinäkin ajassa olen kuitenkin kerennyt elämään jo lähes täyden ihmiselämän välissä. Tuntuu ainakin siltä. Tuntuu myös vahvasti siltä, kun katselin hiekasta puhtaaksi pyyhittyjä katuja, ja toisaalta vielä lehdistä puhtaita puita, että tämän kevään mukana alkaa jotain uutta, toivottavasti jollakin tavalla parempaa. Maailma on nyt pyyhitty uuden alta puhtaaksi.

2 kommenttia:

  1. "Tämän jälkeen hankin miehen itsensä kirjoittaman Go Rin No Shon, joka on yhä niitä harvoja kirjoja, jotka löytyvät levyhyllystä..." Pidätsä sun kirjoja levyhyllyssä? *pohtii*

    Mielenkiintoinen teksti!

    VastaaPoista
  2. Levyhyllyssä on Go Rin No Sho, psykan kirjat, Tom Waitsin haastattelukokoelma ja Orwellin 1984, kaikki ne harvat muut on vaatehuoneessa pahvilaatikossa. Muksuna luin paljon fantasiakirjoja ja niitä on kertynyt, mutta muutamaa lukuunottamatta vois kyllä myydä niitä pois. Sais ruokarahaa.

    VastaaPoista