maanantai 21. toukokuuta 2012

"Elämä on kuolemista"

Olen varmasti kymmeniä tuhansia kertoja lyhyen elämäni aikana kysynyt ja vastannut, purkanut ja rakentanut uudelleen sen saman, iänikuisen kysymyksen, joka tulee kulkemaan kanssani koko elämäni: mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee? Mitä luultavimmin en saa vastausta tuohon kysymykseen lopulta tyydyttävään muotoon ikinä, koska oletettavasti kuoleman hetkellä tietoisuuteni lakkaa olemasta, ja valun takaisin osaksi maailman sielua, taivasta, nirvanaa, sitä täydellisintä olemisen muotoa: olemattomuutta. Koska yksinkertaisin vastaus on todennäköisimmin oikea, olen jotenkin pitäytynyt tässä, mutta mielestäni yksi selvä vastaus ei koskaan sulje pois muita, mielenkiintoisempia näkemyksiä. Kuoleman merkitys ihmiselämässä on käsittämättömän suuri, eikä todellakaan ole varmaa, olisimmeko läheskään näin kekseliäitä ja luovia, mikäli meille olisi annettu tuhat vuotta aikaa. Tiedän sen omaksi kosmiseksi vitsikseni. En tahtoisi elää ikuisesti, tahtoisin vain elää vaikka tuhat vuotta pitempään, jotta minulla olisi aikaa etsiä vastauksia. Tiedän, että löytäisin vain uusia kysymyksiä, saamatta vastauksia entisiinkään. Silti osaan nähdä ja ymmärtää tiedon arvon jo sellaisena, kuin se minulla on, joten uskoisin kuitenkin tulevani jollakin tapaa onnellisemmaksi, jos saisin jatkaa tätä etsintää mahdollisimman pitkään. Juuri siksi, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kuolema on antanut ihmiselle kaiken, se on varjo joka määrittää elämän, aivan kuten maailman varjot kertovat, missä suhteessa valoon niiden aiheuttajat seisovat. Se on ollut syy uskontojen ja taiteiden syntyyn, ja koko ihmisen historian voisi nähdä vain kuoleman pelon lievittämisenä. Jokainen hyvä ja kaunis teko hautautuu siihen paniikkiin elämän rajallisuudesta, joka on saanut minut itsenikin rimpuilemaan öisin sängyssä ja huutamaan lamauttavasta kauhusta. Selkeimpänä seurauksena tästä voi nähdä ihmiskunnan lukuisat itsemurhayritykset, jotka vain pahenevat kerta kerran jälkeen. Silti kuolema on monella tapaa myös kaunis asia, koska juuri se antaa elämälle rajat. Sen tiedostaminen on jatkuvaa hyvän ja pahan tiedon puusta syömistä, jumaluuksia ja uskontoja vastaan rikkomista. Etenkin länsimainen uskonto kaipaa ihmistä, joka alistuu kyseenalaistamatta, pelkää ja sulkee pois mielestään kuoleman väistämättömyyden, kuitaten sen sillä oletuksella, että usko ja armo vievät hänet taivaaseen. Tässäkin kohtaa idässä on mielestäni suhtauduttu asioihin huomattavan paljon suuremmalla henkisellä kypsyydellä ja vakavuudella, murtaen käsitys taivaasta ja kuoleman jälkeisestä onnesta, pyrkien palaamaan takaisin siihen tilaan, jossa tajunta ei enää ole. Hindulaisuuden pohjana on ollut se, että uskonnon muoto on yhden tekevä, kunhan sen tavoite on itsensä ja olemassaolonsa tiedostaminen ja hahmottaminen, totuuden löytäminen ja jälleensyntymän katkaisu. Jälleensyntymä on käsitys, johon on vaikuttanut luultavasti tehokkaimmin vallassa olevien ylläpitämä kastijärjestelmä, joka antaa sopivassa suhteessa toivoa paremmasta seuraavasta elämästä, ja luo pelotteen huonommasta seuraavasta elämästä. Silläkään ei niinkään ole tekemistä sen kanssa, että voitaisiin nyt elää hyvin ja keskittyä olennaiseen.

Buddhismi sen sijaan keskittyy myötätuntoon kaikkea olevaa kohtaan, koska samalla tavalla se kaikki tulee kuolemaan. Se on laajamittaista kanssakuolevaisuutta, yhdessä elämistä ja kuoleman läpi käymistä. Kuoleman jälkeen ihminen vajoaa oman tajuntansa säteilevään valoon, jossa hän käy läpi itsensä, omat luonteenpiirteensä, pelkonsa ja voimansa. Mikäli hän tunnistaa nämä osaksi itseään, iloitsee ja rakastaa niitä, hän voi löytää valaistumisen, jäädä siihen säteilevään olemassaolemattomuuteen ja lakata olemasta. Mikäli hän ei tunnista katsovansa itseensä, alkaa harhailu välitilassa, bardossa, jossa hän kohtaa kaikki omat ominaisuutensa, jotka ovat joko demoneita, hänelle pahoja ja epämieluisia, tai jumalallisen säteileviä ja kauniita. Mikäli hän ei missään vaiheessa tiedosta katsovansa itseensä, hän alkaa haikailla kohti uutta syntymää, ajatellen, että mikä tahansa elämä on parempi kuin tämä välitila, taistellen kohti uutta tietoisuutta, joka olisi  erilainen kuin tämä. Tässä vaiheessa hän tavallaan palaa tähän maailmaan, olematta mikään yksittäinen tietoisuus. Hän voi kulkea universumin laidalta toiselle, olla vuorissa, kulkea mihin tahansa, koska hän ei varsinaisesti ole mitään. Tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa on lauluja, joilla kehoitetaan tällaista olemusta, jonka edellinen elämä on haaleampi, ja seuraava jo kirkkaampi, kärsivällisyyteen, jotta hän ei sukeltaisi ensimmäiseen mahdolliseen uudelleen syntymään, vaan valitsisi hyvin, jotta kykenee tietoisempaan ja myötätuntoisempaan elämään seuraavalla kerralla. Hänen on kuitenkin tähän maailmaan syntyvänä käytävä läpi sama elämisen ja kuolemisen ketju, jonka jälkeen odottaa sama välitila olemassaolon ja olemattomuuden välillä. Buddhalaisuus ei ajattele sielua, vaan tietoisuutta, mikä jo mielestäni on keskeinen ero muihin uskontoihin. Vaikka jälleensyntymä ei osaltaan ole "järkevä" ajatus länsimaisen ihmisen kohdalla, on siinäkin oma peränsä, kun elimistösi ravinteet, atomit, kaikki se materiaali lähtee kiertoon uuden elämän käyttöön.

Mitä tapahtuu tietoisuudelle kuolemassa on suuri mysteeri kaikille. Jotkut puhuvat valoista, jotkut eivät näe mitään. Valo on mitä luultavimmin yliannostus endorfiiniä, sekä hitunen kehon omaa hallusinogeeniä DMTä, käsitykseni mukaan ihmisen käpyrauhanen ikään kuin räjähtää ja heittää kaiken jäljellä olevan "uniaineen" ihmisen kehoon, jolloin syntyy kuolemarajakokemuksia. Kaikki eivät näe niitä. Itse olen menettänyt tajuntani tasan kerran elämäni aikana, asuessani Pertunmaalla, yrittäessäni 40 asteen kuumeessa käydä vessassa. Pyörryin ja heräsin lattialta, vähän ymmällä ja peloissani siitä mitä oikein oli tapahtunut. Maatessani patjalla lattialla mietin, että nyt tiedät miltä kuolema tuntuu. Ei ole mitään. Se ei tunnu miltään. Ei ole olemassa tajuntaa. Se, mikä minulle tuottaa äärimmäisiä vaikeuksia, on tämän hyväksyminen. Ei se, että minä lopun, vaan se, että minun täytyy loppua. Se tuntuu ajatuksena kaikkein raskaimmalta hyväksyä.  Sillä tiellä olen edelleen, ja tiedän olevani koko elämäni, ja tiedän että se tulee aina pitämään minut erillään muista. En tahdo sopeutua, ja tiedän etten tule sopeutumaan maailmaan, joka keskittyy hetkelliseen mielihyvään ja pikaiseen nautintoon. Toki minäkin osaan niistä nauttia, mutta näen aina niiden läpi, niiden turhamaisuuden ja yksinkertaisuuden läpi jonnekin sinne, missä niiden ydin sijaitsee. Ihminen tekee mitä tahansa välttyäkseen ajattelulta, koska se tekee mielen vähän raskaammaksi. Minä taas olen pyrkinyt sukeltamaan pää edellä sinne syvimpiin vesiin ja raskaimpiin ajatuksiin, joita ihminen voi käsitellä. Koska tahdon niihen selkeyden, jonkinlaisen vastauksen, joka ehkä tyydyttäisi mieleni. Eilen mietin taas elämääni ja kävin läpi näitä asioita. Se sai minut ajamaan viikseni pois, mistä ihan oikeasti tuli yllättävänkin paljon nöyrempi olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti