Musiikki-hi-fistelijöiden ja soitinrunkkaajien kanssa keskustelu on yksi ehkä hankalimmista taiteenlajeista, joita ihminen voi yrittää harjoittaa. Siihen kuuluu aina fundamentalistinen usko omaan asiaan, ja haluttomuus ymmärtää, etteivät kaikki arvota musiikkia samaa kautta. Näille ihmisille teknisyys ja soittotaito ovat kaikki kaikessa, vaikka ne ovat parhaimmillaankin vain välineitä ja apukeinoja itseilmaisun helpottamiseksi, eivätkä läheskään aina edes välttämättömiä asioita. Suurin osa kaikesta innovatiivisesta musiikista on kuitenkin aina lähtöisin siitä, ettei sen tekijälläkään välttämättä ole kauhean tarkkaa käsitystä siitä, mitä hän tahtoo tehdä, päässä hakkaa vain jokin epämääräinen soundi, jonka ulostamiselle hän on päättänyt omistaa luomisensa ja elämänsä. Jotkut eivät koskaan saavuta sitä pistettä, jossa olisivat tyytyväisiä ideansa ja todellisuuden kohtaamisen kanssa, mutta he jatkavat silti yritystä, ja tekevät siinä sivussa aivan järjettömän hienoa kamaa, joka ei kuitenkaan ole heille itselleen välttämättä minkään arvoista. Tällaisia kavereita uskon löytyvän ainakin lähes kaikista aikaisin kuolleista muusikoista, koska heillä on ollut aikaa vetää niin paljon huumeita, että on ollut hengen lähtö edessä.
Viime yönä keskustelin sellaisen kaverin kanssa, joka teki äänihommia eräälle yhtyeelle. Hän oli ensinnäkin vakuuttunut siitä, että hyvä bändi ei voi toimia, mikäli se toimii bändinä, jäsentensä kollektiivisena alustana, jolle jokainen antaa omat ominaisuutensa, ja joiden läpi musiikki kulkee biiseiksi ja levyiksi. Hän väitti, että kaikki hyvät bändit ovat sellaisia, joissa on yksi jätkä, joka tekee kaiken musiikin ja vastaa kaikesta. Huomautin, että ei se paska bändi siitä parane, vaikka sinne heitettäisiinkin yksi mulkku määräilemään niitä muita. Bändi, jossa yksi ihminen päättää kaikesta, ei ole mielestäni bändi. Bändin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu se, että siinä on toisistaan erillisiä ihmisiä, joilla on kaikilla oma musiikillinen historiansa, omat mielenkiinnon kohteensa ja omat erikoistaitonsa, joiden risteytyksenä saadaan aikaan musiikkia. Erilaisia ihmisiä pitää ottaa soittamaan erilaisia juttuja. Cut To Fit on helvetin hyvä porukka, kun tehdään grindiä, mutta en minä sitä noihin omiin juttuihini ainakaan sellaisenaan ottaisi taustalle. Siihen kaivetaan eri ihmisiä, jotka ovat orientoituneet soittamaan eri musiikkia. Toisaalta taas en ole elämässäni saanut olla mukana missään niin siistissä, kuin mitä Cut To Fit on. Se on koko elämäni tärkein asia, täydellinen kulminaatiopiste kaikelle sille, mitä olen tahtonut tehdä. Kaikki aiemmat pyristelyt ovat olleet enemmän tai vähemmän huonommin toimivia bändejä, koska niissä yksilöiden visiot eivät ole napsahtaneet yhteen sen kanssa, mitä soitetaan. Keskustelun toinen osapuoli sanoi, että hänen mielestään sellaiset bändi-bändit vain ovat huonompia eivätkä voi toimia. Otin esimerkiksi Panteran, jossa Anselmolle ei ole merkattu kovinkaan montaa biisiä, mutta miehen arvo sovitusvaiheessa on ollut silti aivan ehdoton, minkä voi kuulla todella selvästi Damageplanin levystä, ja taas sitten verrattuna Downiin, jossa ne selkeästi erilaiset yksilöt ovat kokoontuneet yhteen nimenomaan soittamaan samaa musiikkia. Jokaisella on oma historiansa ja omat maneerinsa, jotka on istutettu yhteen sen musiikin kanssa.
Toki 99 % kaikesta musiikista on aina sellaista paskaa, ettei sille kannata uhrata mitään ajatusta. Esimerkkinä nyt nämä Stam1na-pastissit, joita nousee kuin sieniä sateella. Helpoiten ne erottaa laulumaneereista ja rytmijutuista, ajoittaisista tilutuksista, ja venkoilevista sanoituksista. Ongelmana on lähinnä se, että elleivät nämä bändit kasva omaksi itsekseen, ei niille ole oikein mitään tarkoitusta. Stam1na on jo olemassa. Toki kuulostaa hölmöltä sellaisen kaverin suusta, joka laulaa bändissä, jonka koko genre on pelkkää Napalm Deathille kumartelua, mutta ei se oikeastaan niinkään mene. Grindcore on aika laaja yleisnimitys sellaiselle musiikille, joka ei ole punkkia tai heviä. Ei meillä ole esimerkiksi tarvetta kilpailla nopeudesta, se ei kiinnosta meitä. Ei me olla ikinä edes soitettu metronomin kanssa, mulla ei ole mitään käsitystä yhdenkään meidän biisin temposta. Mulle riittää, että ne on niin saatanan nopeita, etten kerkeä vetää happea välissä. Mitä äärimmäisemmäksi homman vie, mitä vaikeammaksi sen tekee itselleen, sitä enemmän siihen saa fiilistä, ja sitä väkivaltaisemmalla voimalla se lähtee minusta ulos. Se on täysin tunnepohjainen asia, ja esimerkiksi seuraavalle levylle voin luvata akustisen kitarankin, että niin paljon meitä kiinnostaa katsella sääntökirjoja. Kaikki on sallittua, kunhan se palvelee musiikkia. Nopea Neurosis voisi kuvata sitä touhua suhtautumisen ja hengen puolesta. Asiat pitää ottaa vakavasti, mutta ketään ei auta se, että istutaan keppi perseessä vahtimassa tempoja tai teknistä osaamista. Ne ovat tehneet kaikesta nykymusiikista hengetöntä ja tylsää, itseään orjuuttavaa ja täysin epäolennaisiin asioihin keskittyvää.
Pitää vielä selittää tuo soolo-homma auki, ennen kuin joku suuttuu. Vaikka en pidä yhden miehen johtamaa porukkaa bändinä, se ei tee siitä yhtään vähemmän arvokasta touhua. Se on vain selkeästi yhden ihmisen visio musiikista, sellaisenaan puhtaampi, sotkematon näkemys, mutta aina vain yksi. Se ei ole millään tavalla oikeampi, kuin kolmen tai kuuden ihmisen näkemys musiikista, mutta jos joku kokee ahdistuvansa bändin rajoittavasta ilmapiiristä, hänellä ei selkeästi ole oikeita soittajia bändissään. Soolohommissa voi luvan kanssa sanoa, että nyt te kuuntelette. Se antaa vapauden olla mulkero ihan luvan kanssa, koska kaikille on selvää, että se menee sinun pillisi mukaan. Silti teen soolohommat mieluummin niin, että opiskelen omavaraiseksi ja teen kaiken itse. Mutta selkeästi monilla itseään muuten perfektionisteiksi tituleeraavilla ei kuitenkaan riitä kunnianhimo ja rakkaus musiikkia kohtaan niin pitkälle, että opettelisivat soittamaan ainakin kaikkia pääasiallisesti tarvitsemiaan soittimia riittävän hyvin. Sekin on musiikin kanssa vähän turhan löysästi heitelty käsite, olla perfektionisti. Se pitää sisällään vain sen, että pitää hinkata soundista henki pois, tehdä siitä kuollutta, soittaa nuotit paikalleen. Kyllä minäkin pyrin musiikissa aina täydellisyyteen, enkä lopeta ennen kuin olen täysin tyytyväinen. Keskeinen ero onkin siinä, että täydellisyys on eri ihmisille eri asia. Minä tahdon kuulla musiikissa sielua, huoneita, tilaa ja soittamisen tunnetta, tempon nykimistä ja vääriä ääniä. Ymmärrän silti myös toista näkemystä, ja osaan nauttia teknisestä ja hiotusta musiikista, niellä mölyni tarpeen tullen ja pysyä hiljaa kun ymmärrän olevan sen aika. Joskus on vain pakko näpäytellä näitä ylimielisesti kaikkea alaspäin katsojia, ihan vain siksi että voisivat kaivaa ne kakkulansa perseestään ja katsella asioita itsensä ulkopuolelta edes joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti