Yritän tappaa aikaa koulussa. Mitään varsinaista tekemistä täällä ei taaskaan ole, kaikki tehtävät ja muut ylimääräiset häsellykset on hoidettu pois alta, nyt vain istun omassa yksinäisyydessäni ja kuuntelen Prodigya, aamulla katselin tuossa aikadokkarin, joka kaikkien pitäisi mielestäni katsoa, ensinnäkin, koska se on aivan helvetin mielenkiintoinen, toisekseen koska se sekä puoltaa että sotii vastaan omaa näkemystäni ja käsitystäni ajasta:
Ainoa asia, mitä minun on tuossa vähän vaikea käsittää on sen fatalistisuus. Jos tulevaisuus on olemassa absoluuttisena, tapahtumaan tulevana tulevaisuutena, se ymmärrykseni mukaan tekee tyhjäksi sen kaaoksen, joka aikaa Boltzmannin mukaan ohjaa kulkemaan kohti epäjärjestystä. Tietysti, jos tulevaisuus on olemassa äärettöminä mahdollisuuksien viuhkoina, joista jokaisen kaikki mahdollisuudet toteutuvat aina täydellisesti riippumatta siitä mitä teemme, homma palautuu taas raiteilleen. Mutta tuossakin sovelletun kirjaesimerkin mukaan sivut putoavat aina kuitenkin maahan vain yhdellä tavalla, ne eivät käy koskettamassa maata, lähde uudelleen lentoon ja laskeudu uudella tavalla. Ellei ole kuviteltavissa jokin ihmisen käsityskyvyn ulkopuolinen voima, joka tuulen tavoin pyörittää sivuja aina ympäri ja uudella tavalla.
Nämä asiat ovat mielestäni aina mielenkiintoisia, etenkin loppupuolella esitetty näkemys "ajasta ikuisuuteen" siirtymisestä, siitä että kaikki on niin äärettömän suurta, että suurimmat ja massiivisimmatkin asiat jäävät äärettömän pieniksi vain olemaan paikkaan, jossa ajalla ei ole enää minkäänlaista tarkoitusta. Ei ole tapahtumia, eikä mitään mikä aistisi ja reagoisi tapahtumiin, on vain ääretön tyhjyys, joka eroaa siitä äärettömän pienestä alkua edeltäneestä olemattomuudesta vain olemalla suurempi. Funktioltaan ja toiminnaltaan se on silti samanlainen. Alku ja loppu palautuvat samaan tilanteeseen, jossa mitään ei ole, eikä mitään tapahdu. Se on omalla tavallaan hienoa, monella tavalla pelottavaa, ja osaltaan kaiken käsityskyvyn ulkopuolella, koska puhe on voimista, joille ihmismielellä ei käytännössä ole käyttöä: me emme ole täällä enää siinä vaiheessa kuitenkaan.
Joku pyörittelee luokan perällä päätään ja tuhahtaa ettei tällaisten asioiden pohtimisella tee yhtään mitään. Ei teekään. Ne ovat täydellisen hyödyttömiä ja merkityksettömiä pohdintoja, jotka eivät johda mihinkään. Se ei tee mielestäni niistä yhtään vähempää mielenkiintoisia tai olennaisia. Mitä vikaa on ajatuksessa, joka ei näennäisesti vie mitään eteenpäin? Se voi kuitenkin olla harha-askel, joka avaa uuden polun tajunnallesi, kun vain alat kirjoittaa, ajattelematta, keskittyen enemmän tähän Kilimanjaro Darkjazz Ensemblen St. Vitus-coveriin, kuin siihen mitä oikein kirjoitat. Se on samaa flowta, josta kaikki ajatukset ammentavat itsensä, ne paisuvat ja leviävät ja kasvavat ihmismielissä hienosti, joku voi löytää jostain yhdestä lauseesta kimmokkeen täysin uudelle ajatukselle, lähteä pyrkamaan vyyhtä yksittäisiksi kudoksiksi ja tehdä niistä jotain uutta. Siihen minä tähtään, sytyttämään tulia satunnaisesti ympäri huonetta, seistä keskellä ja katsella josko joku niistä alkaisi levitä ympäri asuntoa. On melko yhdentekevää, pääsenkö ulos, jään kuitenkin auton alle juostessani pakoon rikospaikalta. Piis änd lav.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti