Oulu - Kemi - Tornio

Joka kaupungilla on oma juttunsa. Mitä enemmän pällistelen Epätoivonniemen ikkunoista ulos, sitä enemmän tajuan Oulun jutun olevan Kauko Röyhkä. Kaikki näkymät joka suuntaan siinä kaupungissa on kuin suoraan Röyhkän biiseistä, fiilis on aivan järjettömän hieno, ja vaikka siellä tuuleekin, niin on ne joet ja ihmiset ja fiilis sen arvoisia. Mietin vakavasti sinne muuttamista, monessa muussa paikassa en ole baareissa nähnyt ensimmäisenä iltana rutiininomaista tulen puhaltelua Rammsteinin tahtiin, ja seuraavana, kuinka selviämistarkoituksessa vettä hakeva mies saa lasiinsa kossua. En edes Lahdessa. Lisäksi yhdessä puistossa oli ihan selkeästi raiskausta esittävä patsas, ainakaan en keksinyt mitään muuta, mitä se voisi esittää.

Joskus kaupunkien omia juttuja ei löydä ikinä, joskus niitä saa etsiä tosissaan. Lappeenrannan juttu on se pikkuvenäjä, masentavuus ja jatkuva itsemurhariski, Järvenpään ghetoissa sain miettiä aika vitun pitkään, että mikä siellä voisi olla hienoa, kunnes istuin leikkikentällä, kuuntelin Danzigia ja katsoin kuinka lentokoneet laskeutuivat Helsinkiin. Siinä oli juuri oikea paikka sellaiseen fiilistelyyn, eikä sitä voi nähdä samalla tavalla vaikka Keravalta. Järvenpää oli siihen touhuun juuri oikealla etäisyydellä. Oulussa on paljon sellaisia erilaisia tasoja ja hienoja juttuja, joista jaksan aina innostua.

Tänään lähdettiin Oulusta junalla Kemiin, josta Feastemin Antti kertoi sen jutun olevan lähinnä se, että sen laidalle pitäisi iskeä kyltti "Welcome to Poland". Ehkä sekin kauhu selviää minulle paremmin ylihuomenna, kun palaamme sinne juhlimaan valmistujaisia, nyt tulimme Tornioon, joka on mielestäni heittämällä yksi maailmankaikkeuden hienoimpia paikkoja. Anarkistinen kaksoiskaupunki, joka ei oikein tiedä miten päin olisi, eikä siksi jaksa paljoa stressata sitä. Lisäksi tämä on tulvimisen ja piisamien kaupunki. Piisamit, jos joku ei tiennyt, ovat heti ahmasta ja vesinokkaeläimistä seuraavaksi siisteimpiä ötököitä, nimittäin ylöspäin. Olen ollut jo monta tuntia Torniossa, mutten ole vielä nähnyt yhtään piisamia. Ajattelin napata muutaman mukaan, ja perustaa Lahteen kaupan, joka on keskittynyt vain ja ainoastaan piisamien, ja eri eläimiksi puettujen piisamien myyntiin. Lisäksi sieltä voi ostaa henkivartijatehtäviin koulutetun, piriin riippuvaisen piisamin, joka hyökkää yllätyksenä ja pyytämättä kenen tahansa liian nopeasti käsiään nostelevan kimppuun.

Huomenna alkaa valmistujaisissa vierailu ja ihmisten sekoilun seuraaminen, jos joku koulusta sattuu tätä lueskelemaan, niin eipä paljoa paina teidän neljän tunnin ohjaukset, meikä pyörittelee täällä yksin päälle kymmenen hengen ryhmiä yö toisensa perään.

Lahti-Kokkola-Oulu

Koulun puolesta tuli käsky pitää reissusta jonkinlaista matkablogia, en tiedä kuinka tosissaan ne olivat, mutta tuleehan tämä tässä sivussa aina kun jaksaa asettua muka koneelle istumaan. Reissuhan alkoi käytännössä siis jo torstaina, kun mentiin koulun kanssa Evolle leiriytymään keskelle metsää. Melko rauhallinen ilta, soittelin kepeät 12 tuntia kitaraa ja nautin siitä, että pääsin pitkästä aikaa umpimetsään rauhoittumaan. Luokkalaiset kärvistelivät pienesti alkoholin puutteesta. Huomasin, että metsällä on tietyt vaikutus ihmismieleen, joka varmasti vaikuttaa suomalaisiin rikostilastoihin: Heti kun päästiin metsän keskelle, alkoi tehdä aivan hulluna mieli tapella. Ei mikään ihme, jos joka telttaleirillä joku pääsee hengestään, kun metsä herättää ihmisen alitajunnassa kaikki eläimelliset vaistot ja selviytymisvietit. Oli suhteettoman hauska retki, vaikka nukuinkin vain muutaman tunnin jossain montun laidalla, kun valittiin laavupaikka niin tolkuttoman hyvin. Lähtiessä hieman väsytti, paluumatka oli yhtä pilkkimistä. Pääsimme Lahteen kai siinä yhden pintaan, ja juna Kokkolaan lähti neljän hujakoilla, joten siinä oli hyvää aikaa pakata, vaihtaa kamoja pois matkasta ja syödä yksi makkara.

Juna-asemalla olin taas vähän turhan ajoissa ja kerkesin siinä rämpytellä kitaraa vähän aikaa. Juna oli täynnä armeijasta kotiin palaavia henkilöitä, joista osan jutut olivat vähän älykkäämpiä, suurimman osan vähän hölmömpiä. Yksi vähän possun näköinen tyttö ilmoitti ylpeänä suureen ääneen, ettei ole elämänsä aikana lukenut yhtään kirjaa, ja jopa hänen kaverinsa olivat vähän sitä mieltä, ettei se ollut kauhean siisti juttu. Juna oli muutenkin täynnä kaiken maailman kummajaisia, sinitukkainen, itsekseen lauleskeleva tyttö joka tömisteli pitkin käytävää eikä katsonut ketään silmiin, vanha läski mies, joka kävi koko ajan röökillä vaikka yskä kertoi keuhkoahtauman taudista... Viiteen tuntiin en puhunut kenellekään, välistä pilkin ja osan aikaa luin Esko Valtaojan Ihmeitä - Kävelyretkiä kaikkeuteen, jota suosittelen ihan kaikille luettavaksi. Loistavaa kamaa kaikin puolin, älykkään ja humaanin ihmisen kirjoittamaa kamaa.

Tämä oli kaikki mitä näin viiden tunnin ajan.

Pääsin Kokkolaan siinä yhdeksän hujakoilla, ja iloiset Nistikot ja Spawn From Deceitit ottivat minut vastaan pikkupäissään. Siinä käveltiin sitten pieni ikuisuus salaiseen paikkaan, jossa pelattiin Nistikko vastaan Revaluutio jalkapallo-ottelut, olin rampauttamassa Nistikon joukkuetta. Ensimmäinen peli voitettiin ja toinen hävittiin.

 

Nappasin pojista tällaisen näppärän joukkuekuvan.

Siitä siirryttiin sitten itse asiaan, eli siis muut rupesivat dokailupuuhiin, ja meikäläinen koitti pysyä hereillä valtavasta univajeesta huolimatta. Vähän aikaa se onnistuikin, mutta sitten oli pakko siirtyä kämpille nukkumaan. Haettiin Jussin kanssa pizzaa ja käpsittiin siitä unten maille. Puut näyttivät psykedeelisiltä jostain kummallisesta syystä, kauheasti muuta en kävelymatkasta jaksakaan muistaa. Seuraavana aamuna olo oli huomattavasti skarpimpi, ja seuraava päivä kului jotakuinkin samoissa merkeissä. Aamu venähti sinne jonnekin kahdeksan hujakoille, ennen kuin maltettiin käydä nukkumaan, ja kahdentoista aikaan Jussi rupesi herättelemään, että pitäisi lähteä ajelemaan pohjoista kohti, ettei venähdä iltaan asti. ABCltä sai kahvia, mikä oli ehkä parasta sinä aamuna, olo oli muuten vähän heikko. Päästiin kuitenkin Ouluun, ja katseltiin Eetun kanssa Supernaturalia ja naureskeltiin Poliiseille, se oli kyllä ehkä parasta viihdettä. Hauskimmat kytät on ehdottomasti Kuopiossa, se oli sellaista tykittelyä koko ajan, Hämeenlinnalaiset puolestaan olivat tylsiä, Porilaiset ihan vitun virkaintoisia ja laittamassa yli kymmenen ihmistä autoon, ennen kuin työvuoroa oli mennyt tuntiakaan. Päivä oli melko lepäilyä, vähän niinkuin eilinenkin vielä. Käytiin sentään kirpparilla pyörähtämässä, ja siellä oli aikuisviihdehyllyssä sellainen mestariteos kuin kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri, naureskeltiin, että mahtoi olla aikas kovaa jynkkyä .

Kovvaa kammaa.

Väistämättömän Vitutuksen Triathlon - 2. Kilpailupäivä

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, kun koulusta kotiin päästessäni pyöräytän vinyyliltä bluesit soimaan ja valmistaudun Väistämättömän Vitutuksen Triathlonin viimeiselle osuudelle, sossuun. Suoritan tarvittavat alkuvoimistelut tulostamalla tiliotteitani viimeisen kahden viikon ajalta, viime käynnistä eteenpäin, vaikka tiedän ettei se ole välttämätöntä. Olen jo melkein maalissa, koska pelkkä ulos lähtemisen ajattelu vituttaa. Tämän päivän osuutena on siis luukulle jonotus, ja tämän olemassaolemattoman opintolainan takauksen perumislapun mysteerin lopullinen selvittely. Tiedän jo nyt, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua. Päätän alkulämmittelynä viedä vielä pari julistetta Levykauppa Xään ja Keskusmusiikkiin, jotta saan vähän fiilistä ravaamiseen. Soundtrackiksi suoritukselle valitsen Howlin' Wolfin Blues From Hell-kokoelman, joka on soinut muutenkin tässä melko paljon. Fiilis paranee väistämättä sään ja musiikin myötä. Blues on siitä loistavaa asioidenhoitamismusiikkia, että siinä on koko ajan sellaista olemassa olon yksinkertaisuudesta iloitsevaa energiaa, joka nostaa vain sitä ylemmäs, mitä huonommin sinulla muka menee. When you ain't got no money, you sure as hell got the blues!

Pääsin tuon Minas Morgulin juurelle, ja menin kahdesta automaattiportista sisään. Sauronin silmät tuijottivat minua eteisaulan yllä tarkkaavaisina, vapautta ja henkilökohtaista rauhaa uhkaavina. Katsoin takaisin, antaakseni ymmärtää olevani tietoinen siitä, että meitä tarkkaillaan tässä panopticonissa joka hetki. Neljänteen kerrokseen, lappu opiskelijoiden jonoon, ja tyhjän vesiautomaatin kiroilua. On kuuma, kaikki ihmiset ovat juuri niin turhautuneen oloisia, kuin selviytymisestään häkissä taistelevien eläinten voi olettaa olevan. Pääsen melko nopeasti juttelemaan. Huomaan minulla olleen täsmälleen saman jonotusnumeron, kuin edellisellä kerralla. 613. Sen on pakko tarkoittaa jotakin, tietenkin, jos saat kahdella eri kerralla sossussa saman jonotusnumeron. Ei tarvitse kauaa keskustella, kun minulle selviää taas tilanteeni tuttu laajuus, ja kuulen jo tuulen suhinan ja näen sieluni silmin turvaverkkojen silmukoiden jäävän jonnekin yläpuolelle. Nähkääs, jos tahdotte elää vapaana ja velattomana ihmisenä tässä yhteiskunnassa, ette voi. Se on lähes tulkoon täysin mahdotonta, koska yhteiskunnan tehtävä on tehdä teistä kaikista velallisia, jotta teillä olisi jokin kantava motiivi käydä töissä. Suurin osa tästä luodaan juuri toisen asteen opintojen vaiheessa, jossa ammattikoululaiset suorastaan pakotetaan ottamaa opintolainaa. Ilman sitä ei saa sosiaaliturvaakaan. Tai saa, mutta sinulta lasketaan kuitenkin opintolaina tuloksi, vaikka sinä et sitä saisikaan. Koitetaan tehdä selväksi, että on omaa tyhmyyttäsi jättää "ilmainen raha" käyttämättä. Opintolaina on kaikkea muuta kuin ilmainen. Halvimmillaan se on, jos ottaa vähän viimeisenä vuotena, mutta suurin osahan hassaa sen ensimmäisen vuoden syksyllä viinaan. Näin teille on rakennettu pieni, nätti koppi, johon teidät ystävällisesti osoitetaan tienaamaan elantoanne kuhnurina, yhteiskunnan arvokkaana, muttei arvostettuna jäsenenä. Velka kasvaa kuitenkin moninkertaiseksi siitä, mitä olette ottaneet. Juuri ja juuri halvempaa kuin pikavippi. Ja kun olette jo siinä velassa, joka luultavimmin ainakin minun ystäväpiirissäni on mennyt suoraan ulosoton kautta, teidän kynnyksenne ottaa vähän lisää velkaa madaltuu. Mitä enemmän, sen parempi sairaaloiden, kirjastojen, sosiaalihuollon ja teiden kannalta. Vaiko sittenkin Nalle Walhroosin? Paha mennä sanomaan..

Minä olen tehnyt jo 16-vuotiaana periaatepäätöksen, josta en luovu, koska minulla ei ole mitään tarvetta, tahtoa, aikomusta tai pakkoa luopua: Olen mieluummin köyhyyden, kuin pankin orja. Otan lainaa mieluummin rikollisilta, kuin pankilta. Ja niiltäkin otan lainaa yhtä mieluusti, kuin naulaan penikseni ruuvipenkkiin kiinni. Minulle on pienempi paha olla nälissäni, kuin vihata itseäni ihmisenä aamusta iltaan. Silti en voi sanoa, etteikö olisi hetkellisesti vituttanut, kun täti tällä luukulla teki selväksi, että toisin kuin äijä viimeksi sanoi, kukaan ei ole maksamassa minulle sitä oletettua opintolainaa takaisin, vaikka en ota opintolainaa. Myös eiliset KELA-käynnit olivat turhia, koska Täti ei selkeästi tiennyt yhtään mistä puhui. Olo oli vähän petetty. Sossun täti ehdotti, että olisin hakenut toukokuulle uudestaan opinto- ja asumistuet, ja samalla opintolainan. Niin tälle 7 päivälle olisin lähtenyt käymään sitä paperisotaa alusta, etenkin kun minulla oli kädessäni lappu, jossa luki "ei nostettavia lainakuukausia". Eli sekään ei olisi auttanut yhtään mitään. Tahdoin selvittää nämä asiat siksi, että valheellista toivoa minussa herättänyt mies-täti antoi ymmärtää aiemmin, että mikäli saan vaan jonkin selvityksen siitä, ettei opintolainaa ole nostettu, saan sen 300 euroa. Nyt ei sitten taas menneet kuitenkaan minun kohdallani asiat niinkuin niiden olisi elokuvissa kuulunut mennä. En saa sitten mistään ylimääräistä rahaa koko kuun ajalle, ja budjetti kesäkuulle on siis 283,69 euroa. Vuokraa maksan Eetulle tuosta rahasta 241,80 euroa. Lähden perjantaina Lappiin (no, Kokkolan ja Oulun kautta), koska mikään tässä elämässä ei vain oikeasti juuri nyt jaksa kiinnostaa niin paljoa, että jaksaisin olla paikallani. Jos kohtaat tämän lokin jossain kadun kulmassa kitara lapasessa, sitä saa ruokkia.

Jos joku punastellen miettii, miksi aina ilmoitan tarkat summat jokaikisessä käänteessä, syitä on kaksi. Ensinnäkin läpinäkyvyyden nimissä teen selväksi, ettei raha juuri näissä lapasissa pyöri, käy vain kääntymässä ennen kuin vaihtaa tiliä. Rehellisesti voin sanoa eläväni aivan täysin äitini ja veljeni rahoilla, koska omaa ei ole olemassakaan. Olen köyhempi kuin kertaakaan sivarin jälkeisen kolmen kuukauden yhteiskuntabreikin jälkeen, ja motivaatio leikkiä mukana on aika pohjassa. Toisekseen raha ja tulot ovat suomalaisille tabu. Siksi juuri tahdon hieroa sitä vasten kasvoja, minusta ei ole mitään naurettavampaa kuin se, ettei joku suostu puhumaan rahoistaan, mikäli niitä on tai ei ole. Yleensä tämä kyllä toimii vain siinä porukassa, jossa on sitä rahaa enemmän, pohjalla ei ole juuri mitään salattavaa, koska tavallisimmin sinusta näkee että olet pohjalla. Omalla tavallaan siinä ei ole mitään valittamista silloin, kun sen mukaisesti saa keskittyä vain omien hommiensa hoitamiseen, mutta opiskelu tuo väistämättä vastuuta muille, ja vastuuta muista, mistä tavallisesti maksetaan ihmiselle jonkinlaista korvausta palkan muodossa. Työttömänä ollessa rahattomuus ei vituta läheskään niin paljon, koska saa keskittyä soittamiseen täysillä. Tämä taas on välillä sellaista kestävyysurheilua, etten uskoisi Stubbin tai Kataisen tätä kovin montaa päivää jaksavan..

Mikä on ensimmäinen kysymys,

jonka tuntematon ihminen minulle aina esittää?

"-Psst... Do you have weed?"

Ihmeellistä...

Kohtasin tänään maailman ensimmäisen ihmeen, joka jättää varjoonsa kaikki pyramidit ja.... Mitä muita ihmeitä niitä edes on? Seitsemästä ihmeestä on jauhettu meille ensimmäisistä luokista asti, mutta eivät ne noin äkkiseltään kauhean ihmeellisiltä vaikuta, kun mieleen tulee vain pyramidit. Koska olen harhautumisen kautta tutkimukseen taipuvainen luonne, tarkastin asian ja petyin juuri ehkä suuremmin kuin koskaan aiemmin: Artemiin temppeli, Babylonin riippuvat puutarhat, Faroksen majakka, Gizan suuri pyramidi, Halikarnassoksen mausoleumi, Rodoksen kolossi ja Zeuksen kuvapatsas Olympiassa. Ensinnäkin, kaikki ovat lähellä toisiaan, mikä saa koko homman haiskahtamaan pienen ja vanhan maailman sopupeliltä. Sama kuin sanottaisiin maailman tärkeimpien kaupunkien olevan Tampere, Lillehammer, Örebro, Vantaa, Sodankylä, Sundsvall ja Salla. Toisekseen, ja paradoksaalisesti ennen kaikkea muuta: Maailman tärkeimmät ihmeetkö ovat ihmisen rakentamia? Itselläni tulisi ensiksi mieleen nämä: elämä, vesi, kiertokulku, ajatteleva olento, universumin olemassaolo ylipäätään, vesinokkaeläin, sekä tärkeimpänä tämä juuri tänään kohtaamani, kaiken muun ylittävä ja kaikkia teoreettisen fysiikan lakeja vastaan sotiva löytö: Ystävällinen KELAn virkailija.

Koulusta päästyäni aloin hoidella asioitani jotakuinkin entiseen tapaan, eli vasemmalla kädellä. Olisin saanut auton lainaan, mikäli olisin heittänyt ystäväni lentokentälle huomenna, mutta se keikka meni jo jollekin muulle, mikä osaltaan vaikeutti parin seuraavan päivän suunnitelmia, kun en saanut siitä kätevästi autoa lainaan. Se oli selkeästi oma moka, kun epäröin kyselyhetkellä, eikä siinä mitään. Postissa oli tullut kirje tullista. Tuossa muutama viikko takaperin sain sosiaalitukea 175 euroa, ja päätin laskujen maksun jälkeen laittaa elämän risaiseksi, kun rahaa oli niin reippaasti. Tilasin ameriikan mantereelta asti Neurosiksen hupparin, sekä Enemy of the Sun levyn tuplavinyylin. Hintaa näille tuli postien kanssa suolaiset 80 euroa, mihin en ollut aivan varautunut, mutta jonka kanssa pystyin kuitenkin elämään. Nyt tämä paketti on sitten jäänyt tulliin, ja ne tahtovat tietää, mitä siellä on. Ei auttanut, vaikka yritin soittaa että saa sen avata ja laittaa tulemaan suorilta laskun kanssa tänne, byrokratian kirjainten mukaan sitä ei voi tehdä puhelimitse, vaan se pitää kiikuttaa nyt erikseen Lahteen, ja minun pitää erikseen käydä se toteamassa maksutodistuksen kanssa tilaamakseni paketiksi, ja maksaa heille palvelumaksua 24 euroa siitä, että he ovat halunneet tietää mitä minun pakettini sisältää. Vaikuttaa taas niin samojen jätkien idealta, jotka ovat tarjonneet meille aiemmin mm. sossun ja KELAn tavan hoitaa asioita.

Eilen saatiin koulusta myös tietää, että keskiviikon etäopetus onkin lähiopetusta, ja potentiaalinen vapaapäivä kaikenlaisten juoksevien asioiden hoitamiseen meni sitten siinä nurin. Ei kai se kauhean pitkä päivä ole, mutta pitää kuitenkin herätä aikaisin, mikä on aina tietynlainen vastus, jos toisena vaihtoehtona on valvoa aamu viiteen ja herätä kun ei enää tunnu pahalta päässä. Tästä syystä kuitenkin siirsin juoksevien käytännön asioiden, eli siis Väistämättömän Vitutuksen Triathlonin (joka tällä kertaa tosin kilpailtiin normaalista kolmiosta poiketen välillä pankki-KELA-sossu), tälle iltapäivälle. Lähdin siis metsästämään "päätöstä opintolainan takauksen hylkäämisestä." koska sossupapereissani luki, että  se on esitettävä, jotta saan ennakkopidätetyt 300 euroa, ja pystyn syömäänkin jotain jossain välissä kuuta. Huomaa, ettei vapaa mies tiedä pankkiasioista yhtään mitään. Menin selittämään asiani, ja he katsoivat minuun vähän ihmetellen, mutta silti ymmärsin, etten ole ensimmäinen epätietoinen, joka tulee kyseistä paperia kyselemään. Minut ohjattiin KELAan, joka ei toki ole kaukana, mutta juuri sellaisella säteellä, että sen edestakaisin ravaaminen ottaa aivoon. Saavuin KELAan hikisenä ja puuskuttavana noin kello 15.13, jolloin se oli melkein tyhjä. Pääsin asioimaan nopeasti, koska ne ovat nyt ottaneet vuoronumerosysteemin pois käytöstä, ja alkaneet tehdä asioita. Pakko antaa sen verran plussapisteitä, että tällainen systeemi toimii valovuosia nopeammin ja sujuvammin, kuin entinen. Kolme pistettä, joista vain yhdellä joku nuorempi jamppa nollasi "käsittely kesken"-lappu luukulla. Näyttäähän se nyt vähän paremmalta, kuin "Facebookissa".

Seisoin siinä vähän epätietoisena ja hölmönä, etsien vanhasta tottumuksesta jotakin epämääräistä peltihökötystä, jota lyödä heti ensimmäisenä ovesta astuessa, siinä toivossa että se oksentaisi ulos tulostettua informaatiota siitä, mikä mahdollinen jonotusaikani tulisi olemaan. Kopista C minut huusikin sisään ihan itse, ilman automaattikellon kilahdusta, tuo vaaleahiuksinen, silmälasipäinen, hiljakseen keski-ikäistyvä naishenkilö. Kutsuttakoon häntä Tädiksi. Kun Täti ensimmäisen kerran avasi suunsa, pääsi hänen kuivasta kurkustaan ehkä hivenen variksen korahdusta muistuttava ääni, joka nosti saman tien selkäkarvani pystyyn, muistuttaen missä oikein olen. Varauduin kuuntelemaan sitä loputonta pään rääpimistä, ottamaan vastaan iskuja, joihin ei saanut vastata. Päästämään suorina syötetyt pallot ohi, lyömättä, välittämättä. Kun Täti hymyili minulle ensimmäisen kerran koppiin astuessani, koko maailmani järähti. Hymy taisi olla ensimmäinen rehellinen hymy koko KELAn Lahden toimipisteen olemassaolon historiassa. Ei, muistan kyllä myös tarkalleen edellisen hymyn, jonka näin KELAssa, vaikka se olikin luonteeltaan aivan erilainen. 16.9.2008 istuin yhdessä lasisessa kopissa sotilasavustushakemusten kanssa sivariajalle, olin selittänyt tilanteeni, kaikki juoksemiset, menemiset, tulemiset, olin loppuun palanut ja hukassa, jolloin virkailijia, Setä, nosti katseen papereistaan ja hymyili valjusti pää jostakin motorisesta vaivasta nykien, katsoi vähän aikaa minua ja sanoi "....aika paska tilanne." Se ei kuitenkaan ollut mitään tähän ihmiseen verrattuna. Hän halusi auttaa minua. Ongelma vain oli siinä, ettei hän voinut. KELAlla ei nimittäin ole olemassakaan lappua, joka olisi päätös opintolainan takausten hylkäämisestä. Ainoa siihen viittaava paperi oli sama, jonka olisin voinut kaivaa itsekin, eli lappu jossa lukee, ettei tässä enää ole jäljellä nostettavia tukikuukausia. Vähän aikaa siinä ihmeteltiin taas tätä, ja hän ihan vain myötätunnosta (tosin ajattelin heti taustalla olevan jonkin KELAn palvelupolitiikan, jossa yksikään tyhjin käsin tuleva ei lähde ilman jotain tulostettua paperia) tulosti minulle sen hyödyttömän paperin kättä pitemmäksi, ja toivotti onnea taisteluun. Vähän paremmalla tuulella poistuin laitoksesta, ja lähdin kävelemään kohti sossua, jonka aukioloa pohtiessamme olimme päätyneet olevan neljään asti auki. No, olin alaovella 15.29, ovessa luki että se on auki 15.30 asti. Suhteellisen kätevä tapa karsia asiakkaista kaikki ne, jotka yrittävät tehdä minkäänlaista työtä. Eipä siinä, pitää huomenna käydä vääntämässä vielä siitäkin asiasta, josko elämä vaikka alkaisi joskus hymyillä rehellisesti kaiken virnuilun jälkeen.

Olihan koulusta sentään edes jotain hyötyä tänään. Harjoiteltiin kankaanpainantaa, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja duunailin Cut To Fit -pätsejä, kyllähän tuosta lakanasta punkkareilta nyt ainakin 20 euroa saa nyhdettyä.

Rahan tuloa ei voi estää.

Blockaaminen

Katsoin juuri koulutehtävän pakottamana yhden jakson Blogistania ohjelmaa YLE Areenasta, ja se oli melkoisen ahdistavaa paskaa. Koteihinsa pesiytyvät ja elämäänsä jumiutuvat "aikuistuvat" "kirjoittaja-naiset" taputtelevat toisiaan selkään, juovat jossain nettikahvilassa teetä ja näppäilevät sitä omppukonettaan. Taustalla soi post-rockia. Toki kaikki pitää jotain vitun muoti- tai sisustusblogia, ja niitä luetaan jotain neljääkymmentä tuhatta kertaa kuussa, ja ne saa siitä fyrkkaakin. Tuli kylmiä väreitä ja ahdistuskohtaus, että juuri tuollaisten ihmisten olemassaolon takia mulla kulkee kylmiä väreitä aina kun kirjoitan mitään julkisesti. Päässäni kytee ajatus siitä, että saatan kannustaa jotakuta tekemään samoin. En tahdo kannustaa ketään kirjoittamaan blogia blogin vuoksi. EN KETÄÄN. Tätäkään ei pitäisi olla olemassa, mutta lukijoille tämä on henkinen vessa, minulle tämä on eräänlainen iso muistio, joka ei täytä tilaa kovalevyllä. Toki Google saa syynätä meikäläisen perseenreikää ja muita ruumiinonteloita myöten, mutta se on pieni hinta siitä, että joutuvat siellä myötähäpeän ristiaallokossa tunnustamaan, että säilyttävät servereillään sen yhden pertunmaalais-irtolaisen horinoita.

Minulle on jo voitto, että tätä paskaa käydään kuukausittain vilkaisemassa enemmän, kuin mitä Pertunmaalla on asukkaita. Se tavallaan sulkee pois sen, että siinä olisi vain äiskä ja pari sukulaista iskemässä F5ttä viiden minuutin välein. Muuten minulle on aivan yhdentekevää, mitä nyt välillä vähän hirvittää muutamien satojen päiväpiikit sen verran, että mietin vakavasti koko paskan lopettamista. Sitten kuitenkin taas ajattelen, että minkä helvetin takia? Tämä on kuitenkin silloin tällöin melko hyvä alusta jonkinlaiselle kommunikaatiolle, joka ei istuisi millekään foorumille, jota voi käydä anonyymisti kuka tahansa. Se on melko harvinaista tänä päivänä, kun kaikkia pelottaa että joku tulee sanomaan pahan sanan ollessaan eri mieltä kirjoittajan näkemyksistä asioihin. Itse tahdon tehdä selkeän eron internetin ja Oikean Maailman välille, koska se tuntuu monelta turhankin vahvasti hämärtyneen. Tahdon ihmisten käyttävän hyväkseen mahdollisuutta ajatusten vaihtoon, vuorovaikutukseen, tai ihan vaan haukkumiseenkin, jos se jostakusta tuntuu jotenkin hyvältä tai tarpeelliselta. Todellisessa maailmassa en tapaa kuin ehkä viittä-kuutta ihmistä aktiivisesti, joten se kommunikaatio sillä puolella on usein melko vähäistä. Tämän blogin tehtävä ei myöskään ole julistaa minkäänlaista oman ajatteluni ylivertaisuutta, siitä vaiheesta koen kasvaneeni yli jo ennen kuin täytin 18. Tiedän, etten tiedä yhtään mitään, mutta tahdon oppia kaiken. Tämä maailma on täynnä minua viisaampia ihmisiä, joiden ajatuksiin tahdon tutustua paremmin, joiden pääkopan sisällä tahdon vierailla sen lyhyen hetken, että opin ymmärtämään hänenkin näkökulmaansa tähän maailman. Omani tunnen jo, mutten usko sen olevan koskaan valmis. Aina on tilaa kasvulle ja kehitykselle.

Kirjoittamiseen suhtaudun ehkä vähän samalla tavalla, kuin Hermann Hesse aikanaan. En siksi, että tahtoisin olla Hermann Hesse, vaan siksi, että koen olevani ajastani ja paikastani täysin irrallani, tavallaan hukassa, toisaalta varsin hyvin tietäen, missä olen. Sitä ei aikaansa seuraavat muotiblogit voi käsittää, ja osaltaan he herättävätkin minussa joskus ehkä turhankin ylimielisen ajatuksen eläimestä, joka elää hetkessä impulssien varassa, pohtimatta asiaa sen enempää. Koska sisältöä en ole onnistuntu yhdestäkään kohtaamastani tekstist' löytämään nimeksikään. Kirjoittamiseen tulisi aina suhtautua sellaisella tietynlaisella hartaudella ja syvyydellä, jolla ennen suhtauduttiin kirkossa käymiseen. Sen ei tulisi olla kevyttä touhua, sen ei tulisi olla aina hauskaa ja mukavaa. Tämä on välistä aivan saatanan raskasta. Etenkin syksyisin, kun näitä ihmisiä tuntuu kuolevan vähän turhankin kovaa tahtia, ja saa olla jatkuvasti vuotamassa omaa sydänvertaan. En voi sanoa nauttivani siitä, mutta koen, että minun on välttämätöntä nimenomaan kirjoittaa niistä asioista, koska se on aina tapa jäsennellä omia ajatuksia luonnollisella tavalla. Sen täytyy olla aitoa ja merkityksellistä. Muuten voi yhtä hyvin muuttaa jonnekin veistelemään veneitä tai kasvattamaan valkosipulia. Jotka molemmat ovat mielenkiintoisia skenarioita oman elämän kannalta, kunhan tämä musiikkikortti nyt on katsottu ensin pois alta. Eniten tässä vituttaa vain se, että muiden elämä jarruttaa omaa tekemistä. Sitten saan yksin istua sormi perseessä kotona, kun muut tekevät koko ajan jotain.  Se toisen bändin ajatus alkaa koko ajan selkiytyä mielessäni, mutta edelleenkin se kaatuu taas muihin ihmisiin, ne kaikki muut asuvat jossain muualla, tai ovat päivätöissä. Lahdessa on soittajat vähentyneet viimeisen kahden vuoden aikana melko kovaa tahtia, vaikka bändejä on tullutkin lisää. Samat tyypit pyörii joka puolella. Jos kellään olisi mitään levytettäviä biisejä, jotka vaatii huutelua, niin tulen mielelläni. Ei ole tässä mitään muutakaan tekemistä, kuin kirjoitella näitä tai huutaa..

"Breeding has turned into a pastime, Death as recreation.."

Kuolema on rakentanut ihmisille kulttuurin. Se on ajanut kuolevaisia muurahaisia eteenpäin, kasaamaan niin korkeita kekoja, ettei neuroottisinkaan jumala voisi olla huomaamatta, mitä hänen luomuksensa pystyvät saamaan aikaan, kun yhdistävät omat rajalliset voimansa rakentaakseen jotain ajatonta ja rajatonta. Myös kuolemaan liittyvät rituaalit ja symbolit, jotka ovat aluksi olleet merkittäviä lähinnä uskonnollisten menojen kannalta, ovat muodostuneet omaksi kuvastokseen, jota tämän päivän pop-kulttuurissa viljellään seksiin liittyvien kuvien ohella jo melkein niin paljon, että niiden merkitys on laantunut. Ketä enää pelottaa teini-tytön laukun kyljessä pönöttävä pääkallo? Alunperin ihmiset ripustivat pääkalloja näkyville paikoille varoittaakseen muita siitä, että vastaavanlainen kohtalo voi odottaa jokaista, joka eksyy liian lähelle kallon ripustajaa.  Tänä päivänä se on lähinnä jonkin bändin maskotti, tai "fäshön steitment", jonka vakaumuksellinen arvo jää huomattavan tehokkaasti sen muodin varjoon. Ihminen on kuolemaa pakoon juostessaan kompuroinut maalipurkkeihin ja kitaroihin, luonut kiireisessä epähuomiossaan jotain sellaista, mitä edes kristittyjen enemmistö ei voi uskoa jumalankaan saaneen aikaan. He tosin päätyivät siihen tuomioon, että kaikki tällainen epäsovinnainen, eli siis aito ja rehellinen taide, on suoraan saatanasta. Tavallaanhan se onkin, kun saatananpalvonnan ja satanismin keskiönä pidetään sitä yleisintä näkemystä, jonka mukaan ei tarvita itsen ulkopuolisia jumaluuksia päättämään omasta elämästä ja tekemisistä.

Pyramidit ovat selkein, massiivisin ja symbolisin esimerkki kuoleman ajamasta kulttuurista, jossa ihminen on koittanut kompensoida omaa pienuuttaan elämässä suurella kuolemalla. Vapaiden miehien laumat rakensivat näitä suuria rakennelmia, joiden merkitystä voidaan arvailla yhä, mutta todennäköisimmät kaksi selitystä, joita olen viime aikoina pohtinut muissakin yhteyksissä, ovat valtava avaruuskello ja hautaholvi, jotka eivät myöskään sulje toisiaan pois. Luultavasti pojat on raksalla katselleet tähtitaivasta, ja kelailleet että olisiko vähän hienoa, jos rakennettaisiin ihmisille sellainen valtava kompassikello, jonka avulla he pystyvät määrittelemään oman paikkansa universumissa tähtien perusteella? "No perkele, tempastaampa kasaan!" Siinä sai faaraot samalla vähän isommat muistomerkit omalle elämälleen sitten samalla. Ehkä heidät haudattiinkin niihin siksi, etteivät he asettuneet vastustamaan hanketta, ikään kuin mesenaatteina. Raamatussa puhutaan Baabelin tornin rakentamisesta, ihminen tahtoi rakentaa tornin taivaaseen, koska ilmeisesti oli tehtävä maailmasta jonkinlaista reklamaatiota sen luojan suuntaan. Jumala ei ollut tästä kauhean innoissaan, hajotti tornin ja laittoi ihmiset puhumaan eri kielillä, ettei homma koskaan etenisi. Samaa on havaittavissa millä tahansa suomalaisraksalla tänä päivänä, ainakin niiden tarinoiden mukaan, joita olen rakennustyömailta kuullut. Vakavasti puhuen tässä on taas yksi tarina, jolla kuolevaiset ihmiset ovat leirinuotion ääressä selitelleet toisilleen sitä, miksi eri ihmiset puhuvat eri kielillä.

Keskiajalle tultaessa kuolema muuttui osaksi arkipäivää, sen vaikutus ihmiseen henkisenä olentona oli alistava ja lamauttava. Jokainen puupiirros ja kirkon kuvaus helvetistä meni läpi, koska nuo arvoperspektiivissä tavan ihmistä isompana kuvatut miehet tiesivät mistä puhuivat, koska heidät piirrettiin tavallista ihmistä isompana. Tämä ristiriita ei mietityttänyt juuri ketään, koska toisinajattelijoita oli paljon nykypäivää helpompi saada hengiltä. Uskonto onnistui kääntämään ihmiskunnan henkisen kasvun kelloja reippaasti taaksepäin. Vaikka ihmiset näkivät kuolemaa ympärillään ja tavallaan turtuivat siihen, koska oma elämä oli varmasti karumpaa, ja kuolema lähinnä vapautus, on sitä luultavasti kyllä pelätty aivan samalla tavalla kuin aina ennen ja jälkeenkin. Mitä enemmän ihmiseltä on riistetty uskonnon rakentamia harhakuvia, sitä pelokkaammin hän on katsonut kuolemaa, sillä sitä alastomammalta ja pahemmalta se on näyttänyt. Kun sen ympärillä ei ole siirtymän ja pelastuksen mystiikkaa, jää vain loppu. Vaikka se voi yhtä hyvin olla uuden alku, mutta meidän länsimaisen lineaarinen käsityskykymme ei vain riitä sitä suorilta käsin hahmottamaan, koska meille Raamatussa ja kaikessa muussakin maailmassa on alku ja loppu. Tiede on tosin näyttänyt, ettei loppua välttämättä olekaan olemassa, tulee vain olemaan niin järjettömän suuri tila, että kaikki ennenkin suuret asiat jäävät äärettömän pieniksi, etäälle kaikista muista asioista, eikä millään vain lopulta ole enää mitään merkitystä.

Kuolema on äärimmäisen tuttu vieras myös musiikissa ja kaikessa muussa taiteessa. Ei tarvitse edes kaivaa death metallia naftaliinista, sillä harvemmin on mitään varsinaista tekemistä itse kuoleman, kuin sitä edeltävän väkivallan tai sitä seuraavien ruumista kohtaavien luonnollisten tapahtumien kanssa. Siinä missä klassista musiikkia on aina kumarreltu jumalan lahjana ihmisille, kauniina ja harmonisena, on rytmimusiikki saatanan ihmiseen istuttamaa pahetta. Mitenkä, kun katsotaan tämän päivän myyntilistoja, kumpihan tätä jatkuvaa dualistista sotaa näyttäisi oikein johtavan? Toisaalta kiitos piratismin, myös saatanan osuus kakusta on pienentymässä, että periaatteessa tässä olisi uskonnollisille ryhmille loistava markkinarako lähteä kannustamaan piratismiin. Ai miksi ei? Ai niin, siksi että kaikki Yhdysvaltojenkin suurimmat mediayhtiöt ovat pääasiassa juutalaisten, jumalan valitun kansan omistuksessa.

Kun blues nosti päätään, se leimattiin heti Saatanalliseksi, koska se ei kummunnut valkoisesta herrarodusta, vaan oli pakanallista ja viittasi ihmisten alkujuuriin. Blues-muusikot omalta osaltaan heittivät pökköä pesään, mikä oli suhteellisen helppoa länsimaisen luokkayhteiskunnan kastittomana, joka oli aina perseauki ja valmis kuolemaan kausi-influenssaan. Tämä siitäkin huolimatta, että monien blueskappaleiden aiheet ovat vahvasti uskonnollisia, ja suhtautuvat kuolemaankin ehkä vähän kaivatenkin. Tästä musiikista kehittyi vuosikymmenien päästä sitten saatanallinen heavy metal, joka on jaksettu assosioida kuoleman ihannoimiseen heti sen syntymästä asti. Itse olen vähän pettynyt koko heavy metalliin tässä suhteessa, en kuoleman ihannoimisessa, vaan suhtautumisessa siihen. Viimeisin älykkäästi kuolemaa lähestynyt levy taitaa olla Gojiran The Way of All Flesh, vuodelta 2008. Eipä juuri kiinnosta teemalevyt jonkun akan vasaralla nuijimisesta.

Tänä päivänä kuolema on sidottu seksiin erottamattomasti. Selkeimmin se on nähtävissä vaikkapa vampyyrien suosiossa populaarikulttuurissa, vaikkakin zombit ovat enemmän kuolleina, vähemmän seksikkäinä tehneet taas aivan uutta nousua. Seksistä on tullut ihmisille luonnollinen tapa viettää aikaa, se mikä ennen oli vain välttämätön pakko lajin säilymisen kannalta, on nyt pääasiallinen tavoite vähintään kolmelle illalle viikossa. Tämän rinnalla kuolema on muuttunut viihteeksi, erilaisia CSI-hommia on varmaan miljoonaa ja sota tulee televisiosta nappia painamalla olohuoneeseen perheen pienimpienkin iloksi. Koko maailma on välittömyyden myötä raaistunut, sensuuri on muuttanut muotoaan ennemmin siihen, ettei mitään voida jättää näyttämättä, jolloin keskeiseen asemaan nousee se, miten aihetta käsitellään. Yleisen mielipiteen ja näkemyksenn vastaiset asiat on helppo tehdä naurunalaisiksi. Kukaan ei tahdo kannattaa häpeällisinä pidettyjä arvoja, koska häpeä on kuolemaakin pahempi rangaistus riittävän monelle.  Mietittäessä toimituksessa, mikä on mediaseksikästä ja mikä myy, on helppo kaivella kaiken maailman paloittelusurmat ja pikkulasten tappamiset, koska ihmiset tulevat haaskalle kuin korppikotkat. Kuolema on aina kiinnostavaa, vaikka ihminen ei pyrkisikään sitä tiedostavasti tutkimaan. Ainakin voi rakentaa omaa elämäänsä sen varaan, että minä en ole löytynyt jätesäkissä roskalavalta, niinkuin tuo mies, ja olen saanut elää muutaman vuoden pitempäänkin. Kuten aamulla sanoin, kuolema määrittää rajat, ja antaa elämälle tarvittavan kontekstin. Oli kyseessä sitten oma tai toisen ihmisen kuolema.

"Elämä on kuolemista"

Olen varmasti kymmeniä tuhansia kertoja lyhyen elämäni aikana kysynyt ja vastannut, purkanut ja rakentanut uudelleen sen saman, iänikuisen kysymyksen, joka tulee kulkemaan kanssani koko elämäni: mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee? Mitä luultavimmin en saa vastausta tuohon kysymykseen lopulta tyydyttävään muotoon ikinä, koska oletettavasti kuoleman hetkellä tietoisuuteni lakkaa olemasta, ja valun takaisin osaksi maailman sielua, taivasta, nirvanaa, sitä täydellisintä olemisen muotoa: olemattomuutta. Koska yksinkertaisin vastaus on todennäköisimmin oikea, olen jotenkin pitäytynyt tässä, mutta mielestäni yksi selvä vastaus ei koskaan sulje pois muita, mielenkiintoisempia näkemyksiä. Kuoleman merkitys ihmiselämässä on käsittämättömän suuri, eikä todellakaan ole varmaa, olisimmeko läheskään näin kekseliäitä ja luovia, mikäli meille olisi annettu tuhat vuotta aikaa. Tiedän sen omaksi kosmiseksi vitsikseni. En tahtoisi elää ikuisesti, tahtoisin vain elää vaikka tuhat vuotta pitempään, jotta minulla olisi aikaa etsiä vastauksia. Tiedän, että löytäisin vain uusia kysymyksiä, saamatta vastauksia entisiinkään. Silti osaan nähdä ja ymmärtää tiedon arvon jo sellaisena, kuin se minulla on, joten uskoisin kuitenkin tulevani jollakin tapaa onnellisemmaksi, jos saisin jatkaa tätä etsintää mahdollisimman pitkään. Juuri siksi, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kuolema on antanut ihmiselle kaiken, se on varjo joka määrittää elämän, aivan kuten maailman varjot kertovat, missä suhteessa valoon niiden aiheuttajat seisovat. Se on ollut syy uskontojen ja taiteiden syntyyn, ja koko ihmisen historian voisi nähdä vain kuoleman pelon lievittämisenä. Jokainen hyvä ja kaunis teko hautautuu siihen paniikkiin elämän rajallisuudesta, joka on saanut minut itsenikin rimpuilemaan öisin sängyssä ja huutamaan lamauttavasta kauhusta. Selkeimpänä seurauksena tästä voi nähdä ihmiskunnan lukuisat itsemurhayritykset, jotka vain pahenevat kerta kerran jälkeen. Silti kuolema on monella tapaa myös kaunis asia, koska juuri se antaa elämälle rajat. Sen tiedostaminen on jatkuvaa hyvän ja pahan tiedon puusta syömistä, jumaluuksia ja uskontoja vastaan rikkomista. Etenkin länsimainen uskonto kaipaa ihmistä, joka alistuu kyseenalaistamatta, pelkää ja sulkee pois mielestään kuoleman väistämättömyyden, kuitaten sen sillä oletuksella, että usko ja armo vievät hänet taivaaseen. Tässäkin kohtaa idässä on mielestäni suhtauduttu asioihin huomattavan paljon suuremmalla henkisellä kypsyydellä ja vakavuudella, murtaen käsitys taivaasta ja kuoleman jälkeisestä onnesta, pyrkien palaamaan takaisin siihen tilaan, jossa tajunta ei enää ole. Hindulaisuuden pohjana on ollut se, että uskonnon muoto on yhden tekevä, kunhan sen tavoite on itsensä ja olemassaolonsa tiedostaminen ja hahmottaminen, totuuden löytäminen ja jälleensyntymän katkaisu. Jälleensyntymä on käsitys, johon on vaikuttanut luultavasti tehokkaimmin vallassa olevien ylläpitämä kastijärjestelmä, joka antaa sopivassa suhteessa toivoa paremmasta seuraavasta elämästä, ja luo pelotteen huonommasta seuraavasta elämästä. Silläkään ei niinkään ole tekemistä sen kanssa, että voitaisiin nyt elää hyvin ja keskittyä olennaiseen.

Buddhismi sen sijaan keskittyy myötätuntoon kaikkea olevaa kohtaan, koska samalla tavalla se kaikki tulee kuolemaan. Se on laajamittaista kanssakuolevaisuutta, yhdessä elämistä ja kuoleman läpi käymistä. Kuoleman jälkeen ihminen vajoaa oman tajuntansa säteilevään valoon, jossa hän käy läpi itsensä, omat luonteenpiirteensä, pelkonsa ja voimansa. Mikäli hän tunnistaa nämä osaksi itseään, iloitsee ja rakastaa niitä, hän voi löytää valaistumisen, jäädä siihen säteilevään olemassaolemattomuuteen ja lakata olemasta. Mikäli hän ei tunnista katsovansa itseensä, alkaa harhailu välitilassa, bardossa, jossa hän kohtaa kaikki omat ominaisuutensa, jotka ovat joko demoneita, hänelle pahoja ja epämieluisia, tai jumalallisen säteileviä ja kauniita. Mikäli hän ei missään vaiheessa tiedosta katsovansa itseensä, hän alkaa haikailla kohti uutta syntymää, ajatellen, että mikä tahansa elämä on parempi kuin tämä välitila, taistellen kohti uutta tietoisuutta, joka olisi  erilainen kuin tämä. Tässä vaiheessa hän tavallaan palaa tähän maailmaan, olematta mikään yksittäinen tietoisuus. Hän voi kulkea universumin laidalta toiselle, olla vuorissa, kulkea mihin tahansa, koska hän ei varsinaisesti ole mitään. Tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa on lauluja, joilla kehoitetaan tällaista olemusta, jonka edellinen elämä on haaleampi, ja seuraava jo kirkkaampi, kärsivällisyyteen, jotta hän ei sukeltaisi ensimmäiseen mahdolliseen uudelleen syntymään, vaan valitsisi hyvin, jotta kykenee tietoisempaan ja myötätuntoisempaan elämään seuraavalla kerralla. Hänen on kuitenkin tähän maailmaan syntyvänä käytävä läpi sama elämisen ja kuolemisen ketju, jonka jälkeen odottaa sama välitila olemassaolon ja olemattomuuden välillä. Buddhalaisuus ei ajattele sielua, vaan tietoisuutta, mikä jo mielestäni on keskeinen ero muihin uskontoihin. Vaikka jälleensyntymä ei osaltaan ole "järkevä" ajatus länsimaisen ihmisen kohdalla, on siinäkin oma peränsä, kun elimistösi ravinteet, atomit, kaikki se materiaali lähtee kiertoon uuden elämän käyttöön.

Mitä tapahtuu tietoisuudelle kuolemassa on suuri mysteeri kaikille. Jotkut puhuvat valoista, jotkut eivät näe mitään. Valo on mitä luultavimmin yliannostus endorfiiniä, sekä hitunen kehon omaa hallusinogeeniä DMTä, käsitykseni mukaan ihmisen käpyrauhanen ikään kuin räjähtää ja heittää kaiken jäljellä olevan "uniaineen" ihmisen kehoon, jolloin syntyy kuolemarajakokemuksia. Kaikki eivät näe niitä. Itse olen menettänyt tajuntani tasan kerran elämäni aikana, asuessani Pertunmaalla, yrittäessäni 40 asteen kuumeessa käydä vessassa. Pyörryin ja heräsin lattialta, vähän ymmällä ja peloissani siitä mitä oikein oli tapahtunut. Maatessani patjalla lattialla mietin, että nyt tiedät miltä kuolema tuntuu. Ei ole mitään. Se ei tunnu miltään. Ei ole olemassa tajuntaa. Se, mikä minulle tuottaa äärimmäisiä vaikeuksia, on tämän hyväksyminen. Ei se, että minä lopun, vaan se, että minun täytyy loppua. Se tuntuu ajatuksena kaikkein raskaimmalta hyväksyä.  Sillä tiellä olen edelleen, ja tiedän olevani koko elämäni, ja tiedän että se tulee aina pitämään minut erillään muista. En tahdo sopeutua, ja tiedän etten tule sopeutumaan maailmaan, joka keskittyy hetkelliseen mielihyvään ja pikaiseen nautintoon. Toki minäkin osaan niistä nauttia, mutta näen aina niiden läpi, niiden turhamaisuuden ja yksinkertaisuuden läpi jonnekin sinne, missä niiden ydin sijaitsee. Ihminen tekee mitä tahansa välttyäkseen ajattelulta, koska se tekee mielen vähän raskaammaksi. Minä taas olen pyrkinyt sukeltamaan pää edellä sinne syvimpiin vesiin ja raskaimpiin ajatuksiin, joita ihminen voi käsitellä. Koska tahdon niihen selkeyden, jonkinlaisen vastauksen, joka ehkä tyydyttäisi mieleni. Eilen mietin taas elämääni ja kävin läpi näitä asioita. Se sai minut ajamaan viikseni pois, mistä ihan oikeasti tuli yllättävänkin paljon nöyrempi olo.

Pahuudesta ja paholaisesta

Kannattaa katsella, mikäli ei ole mitään muuta ohjelmaa lauantaille, vaikka suurin osa on monelle varmasti tuttua kamaa. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että kaikki kristinuskon tänä päivänä keskeisinä pidetyt käsitykset pahuudesta, ajasta, maailmasta, ihan mistä tahansa, on vain johdettu vielä vanhemmista uskonnoista yhdeksi uskonnoksi, joka alkoi altavastaajien ja päähän potkittujen lahkona, mutta levisi Konstantinuksen takia melko tehokkaasti. Tehden toki jo siinä vaiheessa selväksi, että kaikki muu on harhaoppia. Keskiajalle tultaessa kristinuskoon ja Raamattuun on kirjoitettu enemmän paskaa kuin missään muussa kohtaa historiaa, koska luostareissa työskenneltiin täysipäiväisesti, jotta saataisiin kreikkalainen filosofia kaikkine saavutuksineen integroitua kristinuskoon. Eli keskeiset käsitykset vaikkapa dualismista, tai täydellisten ideoiden maailmasta piti saada mahtumaan sisään, jolloin jumala tarvitsi vastavoimaksi äärimmäistä pahuutta ollakseen äärimmäisen täydellinen: ihminen jää näiden maailmojen väliin kultaisena keskitienä, jolta on helppo horjua pahuuteen, mutta äärettömän vaikea kiivetä taivaaseen. Lisäksi pelottavat ja mieltä kiihottavat tarinat helvetistä saivat ihmiset pysymään tehokkaasti kurissa ja nuhteessa, koska valtio ja kirkko olivat käytännössä yksi ja sama, joka takoi ihmisten päähän pelkoa ja kunnioitusta.

Ehkä keskeisin virhe, joka on jättänyt länsimaisen maailman tuhansia vuosia idästä jälkeen henkisessä kasvussa, onkin ollut juuri valtion ja kirkon yhdessä pitäminen. Se on juurruttanut meidänkin mieliimme jo kumottuja ja vääriksi todettuja asioita maailman lattanuudesta, ajan lineaarisuudesta, puhumattakaan innosta olla oikeassa aina ja kaikessa. Se on opettanut meidät huonoiksi häviäjiksi, ja vielä huonommiksi voittajiksi, opettanut olemaan aina fundamentalistinen, vainoamaan muita. Suoraan sanottuna se on vain kussut omiin muroihinsa kasvattamalla myös fundamentalistisia ateisteja, jotka huutavat uskontojen kuolemaa. Tietysti löytyy aina myös tyhmiä ihmisiä, jotka lähtevät siihenkin junaan ihan vain siksi, että muutkin lähtevät. Toki itsekin olen ateisti, mutta fundamentalismi on aina sitä itseään, vailla nöyryyttä, vailla myötätuntoa. Se ei näe sävyjä. Itse olisin valmis tekemään selkeän eron valtion ja kirkon välille, koska se ehkäisisi tehokkaasti kaikenmaailman Päivi Räsästen pääsyä päättäviin elimiin, päättämään asioista, joissa ei ole varaa uskonnolliselle lipun heiluttelulle, jota hänkin on tässä nyt koko ajan harrastanut.  Sen sijaan yksityisihmiset saavat uskoa puolestani aivan mihin tahtovat. Se ei ole keneltäkään pois, eikä ketään tulisi vainota minkään uskonnon takia, jos hän osaa pitää sen itsellään. Jos taas pidetään yleisesti hyväksyttynä yhteiskunnan taholta, että valtiolla on oma uskonto, jonka piirissä saadaan harjoittaa pedofiliaa ja muuta seksuaalista väkivaltaa ilman rangaistuksia, tehdään pysyviä vaurioita yksilöihin. Mitä luultavimmin juuri tämä on alunperinkin ollut hilaamassa raiskaustuomioita alaspäin jo niitä laatiessa, koska ei olisi kauhean soveliasta, että valtion kirkon miehet olisivat vuosi tolkulla kaikki linnassa jäädessään kiinni. Joku hihkuu, että ei sitä ev. lut. kirkon sisällä tapahdu. Tapahtuu, se vaan ei ole yhtä mediaseksikästä, kuin vaikkapa vanhoillislestadiolaisten tai lahkojen sisällä tapahtuva seksuaaliväkivalta.

Mitä taas tulee saatananpalvontaan, se on ehkä yksi vinksahtaneimmista ilmiöistä, mitä maailmassa on koskaan ollut. Käytännössä saatananpalvonnalle ei ole koskaan ollut olemassakaan mitään muuta kirkkoa tai uskontoa, kuin LaVeyn kirkko, joka sekin taisi olla lähinnä huumeita ja orgioita varten. Siltikin saatananpalvonta ilmiönä on varsin todellinen, koska yksittäiset ihmiset ovat tyrkkineet omia tekojaan sen nimiin, kylväen kauhua perinteisiin uskonnollisiin arvoihin nojaavan valtaväestön keskuuteen. Kuka tahansa voi sanoa itseään saatananpalvojaksi, eikä sen tarvitse ilmetä koko hänen elämässään yhtään mitenkään. Tavallisimmin nämä ihmiset ovat iältään 15 vuotta, tai sitten heille on jäänyt jokin teini-iän vamma päälle, ja he jatkavat vielä kolmikymppisiksi. Sitten on se osa, joka tahtoo tuhota ja elää tuhoisasti vain provosoidakseen muita. Siihenkin on helppo vetää saatana, tuhoamisen olennainen symboli, mukaan. Nyt on noussut rinnalle vielä uusi ryhmä, okkultismin fiilistelijät, jotka pyrkivät vain tutkimaan itseään, mutta alakulttuurin kuvastoa noudattaen ehkä puhuvat itselleenkin harhaanjohtavasti satanismista, tai sisäisen jumaluuden löytämisestä. Periaatteessa kyse ei kuitenkaan ole mistään ihmeellisemmästä, kuin mitä minäkin harjoitan koko ajan, eikä sillä ole mitään tekemistä saatanan, vaan itsestään tietoiseksi tulemisen kanssa. Oman persoonan ja olemuksen tutkimisesta ja ymmärtämisestä, henkisten ominaisuuksien ja mieltymysten hahmottamisesta.

Mitä kristinuskon vastaisemmaksi ihmiset ovat ajan myötä tulleet, sitä enemmän saatana on alkanut kiehtoa meitä. Mitä enemmän kristinusko on vahingoittanut ihmistä, mitä enemmän se on yrittänyt tuhota ihmisten välistä rakkautta ja tahtoa tietää lisää, sitä kauemmas ihmiset ovat siitä halunneet päästä. Ja koska me olemme nähneet, että saatana on kauimmainen asia, se on se piste, johon olemme pyrkineet. Dokumentissakin esitetään, että valistuksen aikana ihmiset alkoivat kiinnostua saatanasta eristäytyneenä ja yksinäisenä hahmona, joka kapinoi jumalan valtaa vastaan. Ihmiset ovat nähneet tässä itsensä, yksin maailmassa, jonka jumala mahdollisesti loi, taistellen oman vapautensa puolesta ylintä auktoriteettia vastaan. Aikojen myötä ihmiset ovat antaneet samoille tarinoillekin eri tulkintoja, ja käyttäneet niitä omiin tarkoituksiinsa sopivasti. Yksi itselleni merkittävimpiä valistuksen ajan filosofeja, Voltaire, esitti ajatuksia siitä, että ihmisen näkemys on aina sidottu hänen omaan näkemykseensä. Eli siis, se minkä me näemme hyvänä ja pahana ja suurena ja pienenä, on vain meidän näkemyksemme, se jonka kykenemme rajallisilla aisteillamme havaitsemaan ja ymmärtämään. Tästä syystä dualistinen moraali, jonka linssien läpi länsimainen ihminen kaikkea katsoo, on pitemmällä juoksulla hyvin liukas ja vaarallinen keinulauta. Siinä on niin paljon harmaita alueita ja mustia aukkoja, ettei siihen sokeasti luottaminen ole koskaan tuntunut minusta kovinkaan hyvältä idealta. Tästä syystä olen aina jaksanut jututtaa kaiken maailman pikkurikollisia ja muita yhteiskunnan silmissä pahoja ihmisiä, koska tahdon kuulla ne tarinoiden toisetkin puolet, ja romuttaa ne muinaisjäänteet, jotka mielessäni vielä tuohon petolliseen ajattelutapaan viittaavat. Omaksi onnekseni olen päässyt tuosta ajattelusta aika kauas, vaikka välillä huomaan kuitenkin jääväni itselleni kiinni siitä. Siltikin olen onnistunut vaihtamaan sen pääasiassa utilitarismiin viittaavaan tapaan ajatella, mikä on ko. asian vaikutus ympäröiviin ihmisiin, sekä asianomaiseen itseensä. Esimerkiksi kokaiinin käyttöä pidän pahana vain siksi, että se on ensinnäkin pääasiassa järjestäytyneen rikollisuuden pyörittämää touhua, vaikkakin se on aika tehokkaasti levinnyt ympäri maita ja mantuja, se on vitun kallista, käyttäjistä tulee väkivaltaisia ja arvaamattomia, mikä taas perinteisessä suomalaisessa baariympäristössä aiheuttaa murtuneita neniä ja rikkinäisiä poskipäitä. Noiden asioiden rinnalla yhden ihmisen hetkellinen kemiallinen jumaluus tuntuu kuitenkin aika pieneltä ilolta.

bändihommista taas vaihteeksi.

Musiikki-hi-fistelijöiden ja soitinrunkkaajien kanssa keskustelu on yksi ehkä hankalimmista taiteenlajeista, joita ihminen voi yrittää harjoittaa. Siihen kuuluu aina fundamentalistinen usko omaan asiaan, ja haluttomuus ymmärtää, etteivät kaikki arvota musiikkia samaa kautta.  Näille ihmisille teknisyys ja soittotaito ovat kaikki kaikessa, vaikka ne ovat parhaimmillaankin vain välineitä ja apukeinoja itseilmaisun helpottamiseksi, eivätkä läheskään aina edes välttämättömiä asioita. Suurin osa kaikesta innovatiivisesta musiikista on kuitenkin aina lähtöisin siitä, ettei sen tekijälläkään välttämättä ole kauhean tarkkaa käsitystä siitä, mitä hän tahtoo tehdä, päässä hakkaa vain jokin epämääräinen soundi, jonka ulostamiselle hän on päättänyt omistaa luomisensa ja elämänsä. Jotkut eivät koskaan saavuta sitä pistettä, jossa olisivat tyytyväisiä ideansa ja todellisuuden kohtaamisen kanssa, mutta he jatkavat silti yritystä, ja tekevät siinä sivussa aivan järjettömän hienoa kamaa, joka ei kuitenkaan ole heille itselleen välttämättä minkään arvoista. Tällaisia kavereita uskon löytyvän ainakin lähes kaikista aikaisin kuolleista muusikoista, koska heillä on ollut aikaa vetää niin paljon huumeita, että on ollut hengen lähtö edessä.

Viime yönä keskustelin sellaisen kaverin kanssa, joka teki äänihommia eräälle yhtyeelle. Hän oli ensinnäkin vakuuttunut siitä, että hyvä bändi ei voi toimia, mikäli se toimii bändinä, jäsentensä kollektiivisena alustana, jolle jokainen antaa omat ominaisuutensa, ja joiden läpi musiikki kulkee biiseiksi ja levyiksi. Hän väitti, että kaikki hyvät bändit ovat sellaisia, joissa on yksi jätkä, joka tekee kaiken musiikin ja vastaa kaikesta. Huomautin, että ei se paska bändi siitä parane, vaikka sinne heitettäisiinkin yksi mulkku määräilemään niitä muita. Bändi, jossa yksi ihminen päättää kaikesta, ei ole mielestäni bändi. Bändin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu se, että siinä on toisistaan erillisiä ihmisiä, joilla on kaikilla oma musiikillinen historiansa, omat mielenkiinnon kohteensa ja omat erikoistaitonsa, joiden risteytyksenä saadaan aikaan musiikkia. Erilaisia ihmisiä pitää ottaa soittamaan erilaisia juttuja. Cut To Fit on helvetin hyvä porukka, kun tehdään grindiä, mutta en minä sitä noihin omiin juttuihini ainakaan sellaisenaan ottaisi taustalle. Siihen kaivetaan eri ihmisiä, jotka ovat orientoituneet soittamaan eri musiikkia. Toisaalta taas en ole elämässäni saanut olla mukana missään niin siistissä, kuin mitä Cut To Fit on. Se on koko elämäni tärkein asia, täydellinen kulminaatiopiste kaikelle sille, mitä olen tahtonut tehdä. Kaikki aiemmat pyristelyt ovat olleet enemmän tai vähemmän huonommin toimivia bändejä, koska niissä yksilöiden visiot eivät ole napsahtaneet yhteen sen kanssa, mitä soitetaan. Keskustelun toinen osapuoli sanoi, että hänen mielestään sellaiset bändi-bändit vain ovat huonompia eivätkä voi toimia. Otin esimerkiksi Panteran, jossa Anselmolle ei ole merkattu kovinkaan montaa biisiä, mutta miehen arvo sovitusvaiheessa on ollut silti aivan ehdoton, minkä voi kuulla todella selvästi Damageplanin levystä, ja taas sitten verrattuna Downiin, jossa ne selkeästi erilaiset yksilöt ovat kokoontuneet yhteen nimenomaan soittamaan samaa musiikkia. Jokaisella on oma historiansa ja omat maneerinsa, jotka on istutettu yhteen sen musiikin kanssa.

Toki 99 % kaikesta musiikista on aina sellaista paskaa, ettei sille kannata uhrata mitään ajatusta. Esimerkkinä nyt nämä Stam1na-pastissit, joita nousee kuin sieniä sateella. Helpoiten ne erottaa laulumaneereista ja rytmijutuista, ajoittaisista tilutuksista, ja venkoilevista sanoituksista. Ongelmana on lähinnä se, että elleivät nämä bändit kasva omaksi itsekseen, ei niille ole oikein mitään tarkoitusta. Stam1na on jo olemassa. Toki kuulostaa hölmöltä sellaisen kaverin suusta, joka laulaa bändissä, jonka koko genre on pelkkää Napalm Deathille kumartelua, mutta ei se oikeastaan niinkään mene. Grindcore on aika laaja yleisnimitys sellaiselle musiikille, joka ei ole punkkia tai heviä. Ei meillä ole esimerkiksi tarvetta kilpailla nopeudesta, se ei kiinnosta meitä. Ei me olla ikinä edes soitettu metronomin kanssa, mulla ei ole mitään käsitystä yhdenkään meidän biisin temposta. Mulle riittää, että ne on niin saatanan nopeita, etten kerkeä vetää happea välissä. Mitä äärimmäisemmäksi homman vie, mitä vaikeammaksi sen tekee itselleen, sitä enemmän siihen saa fiilistä, ja sitä väkivaltaisemmalla voimalla se lähtee minusta ulos. Se on täysin tunnepohjainen asia, ja esimerkiksi seuraavalle levylle voin luvata akustisen kitarankin, että niin paljon meitä kiinnostaa katsella sääntökirjoja. Kaikki on sallittua, kunhan se palvelee musiikkia. Nopea Neurosis voisi kuvata sitä touhua suhtautumisen ja hengen puolesta. Asiat pitää ottaa vakavasti, mutta ketään ei auta se, että istutaan keppi perseessä vahtimassa tempoja tai teknistä osaamista. Ne ovat tehneet kaikesta nykymusiikista hengetöntä ja tylsää, itseään orjuuttavaa ja täysin epäolennaisiin asioihin keskittyvää.

Pitää vielä selittää tuo soolo-homma auki, ennen kuin joku suuttuu. Vaikka en pidä yhden miehen johtamaa porukkaa bändinä, se ei tee siitä yhtään vähemmän arvokasta touhua. Se on vain selkeästi yhden ihmisen visio musiikista, sellaisenaan puhtaampi, sotkematon näkemys, mutta aina vain yksi. Se ei ole millään tavalla oikeampi, kuin kolmen tai kuuden ihmisen näkemys musiikista, mutta jos joku kokee ahdistuvansa bändin rajoittavasta ilmapiiristä, hänellä ei selkeästi ole oikeita soittajia bändissään. Soolohommissa voi luvan kanssa sanoa, että nyt te kuuntelette. Se antaa vapauden olla mulkero ihan luvan kanssa, koska kaikille on selvää, että se menee sinun pillisi mukaan. Silti teen soolohommat mieluummin niin, että opiskelen omavaraiseksi ja teen kaiken itse. Mutta selkeästi monilla itseään muuten perfektionisteiksi tituleeraavilla ei kuitenkaan riitä kunnianhimo ja rakkaus musiikkia kohtaan niin pitkälle, että opettelisivat soittamaan ainakin kaikkia pääasiallisesti tarvitsemiaan soittimia riittävän hyvin. Sekin on musiikin kanssa vähän turhan löysästi heitelty käsite, olla perfektionisti. Se pitää sisällään vain sen, että pitää hinkata soundista henki pois, tehdä siitä kuollutta, soittaa nuotit paikalleen. Kyllä minäkin pyrin musiikissa aina täydellisyyteen, enkä lopeta ennen kuin olen täysin tyytyväinen. Keskeinen ero onkin siinä, että täydellisyys on eri ihmisille eri asia. Minä tahdon kuulla musiikissa sielua, huoneita, tilaa ja soittamisen tunnetta, tempon nykimistä ja vääriä ääniä. Ymmärrän silti myös toista näkemystä, ja osaan nauttia teknisestä ja hiotusta musiikista, niellä mölyni tarpeen tullen ja pysyä hiljaa kun ymmärrän olevan sen aika. Joskus on vain pakko näpäytellä näitä ylimielisesti kaikkea alaspäin katsojia, ihan vain siksi että voisivat kaivaa ne kakkulansa perseestään ja katsella asioita itsensä ulkopuolelta edes joskus.

Hengissä ollaan.

Musiikin tekeminen on parhaimmillaan niin hienoa. Tulet aamu viideltä kotiin, juot aamukahvin ja nauhoitat jonkun sellaisen pohjan, joka on pitemmän aikaa pyörinyt käsissä vailla mitään selkeää tarkoitusta, ja yhtäkkiä, kun vain rakentelet sitä tajunnanvirran omaisesti, huomaat että sinulla onkin käsissäsi yksi parhaita biisejä, mitä olet koskaan saanut paskoilla lapasillasi väkerrettyä. Vaikka en nyt ottanutkaan taas mitään yhden päivän projektia, niin seuraavan demon tekemisetkin alkavat hahmottua. Minun on helpompi työskennellä sellaisten vartin pätkien kanssa, siis tehdä ennemmin pieniä kokonaisuuksia, kuin lähteä kasaamaan jotain kolmen vartin albumin mittaa. Ajattelin, että kun saan nämä tehtyä, istutan ne läjään tuon Torn Apartin kanssa, ja teen niistä ehkä jonkun levyn. Nämä biisit tuntuvat olevan enemmän tähtiintuijottelua ja fiilistelyä, vaikka voisihan sitä yrittää vääntää jonkun kunnon akkarirunttauksen, johon huutaisikin jotain. Akustinen grindibiisi. Se voisi olla hauska juttu, jota kukaan ei tajuaisi. Mutta tuo sisäisten ja ulkoisten universumien pällistely on nyt kyllä taas ollut viime aikoina kohdallaan. Jotain mystistä kevätahdisusta ja itsensä etsimistä on taas ilmassa, ja pitää vähän uudelleen jäsennellä ja jakaa ajatuksia osiin, katsella mistä ne on oikein tehty. Saapa nähdä, mihin se oikein johtaa....

Ukkonen. Tulis jo

Ei taida olla olemassa kovin montaa asiaa, jotka olisivat siistimpiä, kuin ukkosen odottelu. Ahdistavaa jännitystä ja latausta, joka ei pääse purkautumaan, elämää painekattilassa. Vitutusta ja huutoa ilman sen suurempaa syytä, hikoilua hengittäessä, jatkuva tunne siitä, että pitäisi hakata kaikki ympäriltä sinertäväksi ja turvonneeksi. No, meneppä tässä olotilassa jonottamaan lähisiwaan, ja kuuntelemaan kuinka ihmiset luennoivat toisilleen kaljojen eroista ja pikkukauppojen hinnoista, että on aivan törkeää, kun täällä kalja on kalliimpaa kuin jossain motarin varrella olevassa supermarketissa, ja että suomalaiset sitten ovat tyhmiä kun jonottavat pyhäpäivänä kaljan takia, itsehän tulin ostamaan olutta, ero on selvä kuin päivällä ja yöllä. Teki mieli revetä pieneksi myrskyksi absolutismia ja väkivaltaa siinä jonossa, auttaa ihmisiä puhdistumaan ja puhdistautumaan väkisin, mutta jälleen, koska olen ihminen, vähän epäilyttävän näköinen ja fyysisesti melko heikko kuikelo, patosin kaiken sisälleni ja annoin olla. Kyllä se ukkonen sieltä tänään tulee ilman minunkin raivoamisiani. Sitten istun parvekkeella ja soittelen kitaraa, nauttien luonnon raivosta. Parempi olla sen arvoinen, olen odottanut tätä melko kauan.

Kesä tulee, mikä tarkoittaa sitä, että bluesit ja stonerit, ja etenkin näiden välimuodot alkavat soida entistä enemmän. Tässä tapauksessa siis Rollins Band, joka on mielestäni ajoittain jopa Black Flagia parempi, vaikka tiedän sen olevan paljon sanottu. Moni ei ehkä sulata sitä, koska vertaa sitä Black Flagiin, mutta tämä taitaa olla vähän samoja hommia, kuin Sepulturojen ja Soulflyn vertailu. Eli siis täysin turhaa, kun lopputuloksena on kaksi omalla tavallaan hyvää bändiä. Musiikista puhuttaessa komparatiivit pitäisi muutenkin unohtaa, vaikka itsekin tiedän sen olevan vaikeaa, koska ihmismieli jaottelee mielenkiintoiset asiat juuri niiden kautta. Pidän tästä enemmän kuin tuosta, vaikka molemmat ovat hyviä. Esimerkiksi vaikka Nick Cave on todella kova jätkä, on Tom Waits silti enemmän minun juttuni, koska se on likaisempi ja kaoottisempi.  Makuasioista voi ja pitää kiistellä, koska ne ovat ainoita asioita mistä voi kiistellä. Kuka sitä nyt faktoista lähtee tappelemaan? Paloautot ovat tavallisesti punaisia. Vittuakos siitä sitten väännät? Mielenkiintoisempi se on vertailla omaa makuaan jonkun muun kanssa, vaikkakaan pelkkä eipäs-joopas ei koskaan johdakaan mihinkään. Mielenkiintoisempaa on hahmottaa, miksi tykkää kaikesta tietynlaisesta, ihan itseä varten. Esimerkiksi vähän aikaa sitten sain kuulla, että kaikki kuuntelemani musiikki pörisee. En ollut tajunnut sitä niitä yhdistäväksi tekiväksi, mutta kyllä se on nimenomaan pörinää. Sen tajuamisesta tuli jotenkin omalla tavallaan hauska fiilis. Vaikka kyllä minulle putoaa joskus kylmä ja steriilikin tuotanto, kuten vaikka Meshuggahille on usein hierottu. Se on tavallisimmin kontekstista kiinni. Juuri toissailtana puhuttiin, miten periaatteessa vihataan kaverin kanssa Red Hot Chili Peppersia, mutta sitten juuri ne tietyt ärsyttävät sinkkubiisit toimivatkin autossa tai baarissa ihan helvetin hyvin. Niin se vain menee, kaikelle on aika ja paikka, paitsi Cheekille.

Kitaran soitto tuntuisi tänään sujuvan, ja jos ei olisi luvattu ukkosta, menisin tuonne ulos soittelemaan. Sade vain on puun luonnollinen nemesis, ja pilaa sitten kalliin kitaran. Toisaalta voisihan sitä minimoida riskit ja ottaa resonaattorin, siinä on kaulakin jotain lakattua umpipuuta, niin ei paljon luulisi sateen haittaavan. Mutta ehkä joku päivä, kun aurinko paistaa ja on hyvä fiilis. Sitä hyvää fiilistä venaillessa.

Tällainen yö, nyt nukkumaan..

Mikko Herranen on mies, josta ei voisi koskaan kirjoittaa mitään pahaa, vaikka siitä voisikin päästä kuin koira veräjästä. Se on helvetin sympaattinen jätkä, pelkkää hyvää energiaa ja fiilistä. Älyttömän taitava muusikko ja fiksu kaveri kaikin puolin. En oikein aina edes tajua, miten kova jätkä se on, ennen kuin isken soimaan Rustin Softlyn tai Velcran Between Force and Faten, mutta huomaan, että tuokin kaveri on ollut vaikuttamassa aika moneen sellaiseen levyyn, josta olen pitänyt todella paljon. Toisaalta kaikki musiikki mitä se tekee on todella synkkää, mutta se saa purettua ne fiilikset niin tehokkaasti siihen, että keikallakin voi niiden masentavampienkin biisien välissä olla hyvällä tuulella. Kerran viime kesänä käveltiin junaraiteilla sen kanssa, ja kysyin että näkeekö se kaiken kaikuluotaimella, siis kuulon perusteella. En tosin noin fiksusti, vaan kysyin "näätsä kaiken niiku daredevilissä?" se mietti vähän aikaan ja naureskeli että paha sanoa, kun ei ole nähnyt daredeviliä. Se ei ole jäänyt surkuttelemaan näkörajoitteisuuttaan, mutta se ei myöskään tee siitä numeroa. Itseasiassa se on viimeisiä asioita, mihin koko ihmisessä tajuaa kiinnittää huomion, koska se ei juuri tarvitse apua, sitten kun se kerran astuu yhden portaan ohi tai kysyy neuvoa jossain, muistaa koko asian olemassaolon. Nyt Voice of Finlandin myötä oli aika hauska nähdä, miten tietyn tyyppinen julkisuus vetää ympärille tietyn tyyppisiä ihmisiä, mutta ei ollut minun iltani, minulla ei ollut mitään muuta tarkoitusta, kuin pysyä poissa jaloista ja naureskella, kun Tomppa hokee vittusaatanaa. Onnistuin, koska yhden bändin kosketinsoittaja tuli oikein erikseen kysymään, että anteeksi, mutta mitähän sinä oikein teet täällä. Hymyilytti vähän siinä vastatessa.

Oli ihan mukavaa katsella, miten noita hommia muualla tehdään ja rakennellaan. Se on minusta aina mielenkiintoista, koska se on yksi puoli tätä samaa hommaa. Samalla pääsin myös katsomaan paria muuta, nuorempaa bändiä. Stam1na tuntuisi nyt olevan aika helvetin vahva sana kaikkien uusien bändien keskuudessa, ainoa asia mitä ne eivät ehkä tunnu ymmärtävän, ettei tässä maassa oikeastaan ole tilaa toiselle samanlaiselle. Se, mitä he voisivat tehdä on ottaa kaiken sen soittotaidon, jonka he ovat Stam1naa opetellessaan hankkineet, ja alkaa tehdä jotain aivan omaa. Soittotaito on kuitenkin vain yksi väline sävellyksessä, jos on riittävän hyvä visio, rakentaa rummut ämpäreistä ja sohvasta. Lisäksi, vaikka Stam1na ei ehkä aivan vielä huuhtoutuisikaan rannalle, alkaa sen aiheuttama buumi hiipua, joten aikaansa seuraavat ovat taas tutusti siitä jäljessä. Kun soittaa musiikkia, joka on irti ajasta, on aina ajankohtainen. On aina mahdollisuus korostaa jotain eri aspektia siitä. Jos tehdään jotain tämän päivän venkoilua, se näyttää huomenna todella ohi menneeltä jutulta. Mutta jokainen saa tehdä mitä tykkää, kyse on kuitenkin itseilmaisusta, eikä mistään muusta.

Huomenna on ohjelmassa sitten Profane Omen ja Torvi, ja sitä ennen pitäisiä käydä pankista hakemassa sossua varten kielteinen päätös opintolainan takaamisesta. Jos ne kysyy onko minulla riittäviä syitä kieltäytyä opintolainasta, vastaan etten tahdo opintolainaa. Tahdon vain kieltävän päätöksen sen myöntämisestä, jotta saan sosiaaliturvaa ensi kuulle enemmän, kuin 241,80 euroa. Kyllä minä sillä vuokran maksan, mutta sitten kuun osalta elämiseen jää 0 euroa. Ja sitten pitää rahoittaa se elämä jollain muulla, kuin laillisella viimekäden tuella.  Kyllä henkinen lama keinot keksii. Niin se on keksinyt kaikilla muillakin, osa on vain vähän vähemmän luovia ja tyytyy ritsailemaan autoja tuolta lähikaduilta. Mutta muistan yhden duunikaverin kävelleen sossuun jonkun vastaavanlaisen päätöksen jälkeen ja sanoneen sinne suoraan, että kyllä hän osaa mennä sisään autoon kuin autoon, ja jos ei rahaa tule, niin se raha tulee sitten autokaupoista. Oli alkanut rahaa löytyä, ja mielestäni hän menetteli ihan oikein, koska byrokratiaa vastaan ei voi taistella kuin räikeällä, harmaasta selkeästi erottuvalla henkilökohtaisuudella, joka menee syvemmälle kuin kaavakkeet ja paperit, suoraan ihon läpi hermoon. Sen pitää olla sellaista, ettei kukaan voi ohittaa sinua tai tekemistäsi olankohautuksella, vaan se täytyy ottaa vakavasti. Humaania terrorismia, ihmisyyden puolesta kasvottomia koneistoja vastaan. Ei kaveri aikonut autoja lähteä pöllimään, eikä hän tahtonut kiristää lisää rahaa mahdollisimman vähällä työllä (hän kävi kuitenkin koko ajan töissä, mutta oli vanhoista, entisen elämän jutuista niin pahasti veloissa että koko palkka ulosotettiin sitä mukaa kun sitä tuli, jolloin toimeentulo piti saada sossusta), vaan hän tahtoi ihmisarvoisen elämän, ilman että täytyy olla täysin tyttöystävän niskoilla vielä kaiken muun henkisen paskan lisäksi. Vieläkin mietin, että mitä hänelle kuuluu, koska hän oli omalla tavallaan yksi hienoimmista tyypeistä, joihin olen koskaan saanut tutustua.

Pimeys ja tyhmyys

Viime yönä olin katsomassa luokkakaverien ryypiskelyä, ja siinä yksi kaveri avautui tunnontuskistaan ns. "fläsärien" suhteen. Siis, hän mietti onko hän täysin sekaisin, kun kävellessään kadulla vaikkapa muksun ohi näkee lyhyen skenarion, jossa hän kenkäisee mukelon mettään ja nauraa räkäisesti päälle, tai jos joku nainen tappelee miehensä kanssa julkisella paikalla, tekisi mieli mennä ravistelemaan ja sanoa että hiljaa! Pohdittiin sitä, että nämä fläsärit ovat ennen kaikkea aivan normaaleja, alitajunnan huumorintajun väläytyksiä, joita tulee aivan jokaiselle ihmiselle, eikä niitä pidä hävetä. Koska niitä todellakin tulee aivan kaikille meistä. Hullujen ja selväpäisten ero on melko helppo vetää siihen, että kykenee käsittämään, ettei sen tekeminen ole lainkaan soveliasta, hullu taas vähän niinkuin teki sen jo. Skitsofrenian keskeisiä vaivoja taitaakin olla se, ettei aivot jaksa tehdä eroa näiden skenarioiden ja todellisuuden välille, jolloin siitä kärsivä elää koko ajan pienessä epätietoisuudessa sen suhteen, mikä on totta ja mikä ei, ja ahdistuu osaltaan jo siitäkin.

Kaveri kertoi, että hän on kohdannut ihmisiä, jotka vain sanovat, ettei heille koskaan tule tällaisia ja hyi kun sä olet nyt epäkorrekti ja muuta epämääräistä paskaa. Nämä, jotka ristimme "itseään pelkääviksi kusimulkuiksi", ovat juuri niitä, joilla on jokin tietty kuva siitä, mitä yhteiskunta odottaa heidän olevan, mutta joilla ei ole mitään käryä siitä, miten se kuva voitaisiin saavuttaa. Nämä ovat niitä jotka juoksevat töissä ja ahdistuvat omasta elämästään, kunnes hakkaavat vaimonsa pahasti tai puukottavat koko perheensä hengiltä. Ihmisen hämärämmän, ja joskus jopa täysin pimeän puolen kieltäminen ei toimi ikinä. Se on patoamista, ja se johtaa vain itsetuhoon ja epätoivoon, sen tien olen nähnyt vierestä melko monet kerrat, eikä näytä löytyneen juuri muuta, kuin mustia kiviä ja kukka-asetelmia.

Kun pimeään puoleensa suhtautuu samalla itseironialla ja huumorilla, kuin mitä pitäisi suhtautua kaikkeen muuhunkin tekemiseensä (olethan sinä nyt aivan vitun naurettava jätkä.) se tulee tavallaan käsitellyksi melko pienellä vaivalla, ilman ylimääräisiä ongelmia tässä fyysisten asioiden ja tapahtumien maailmassa. Eilen katselin ikkunan läpi, kuinka Lanun aukiolla erään varusmiehen elekieli puhui selvästi kompensaation puolest. Tilanne oli siis se, että ilmeisesti joku viikonloppunisti oli loukannut hänen kavereitaan, josta tämä porukan lyhin otti itseensä. Kaikki hitaat, näennäisen itsevarmat askeleet, kädet lanteilla, nakellen niskojaan hän lähestyi nistiä pää vähän kallellaan, kysyen että mikäs tässä nyt on homman nimi. Kieli oli lontattu epäilemättä poskeen, katseltiin alta kulmien ja uhattiin väkivallalla. Tilanteena inttijätkän kannalta jo melko tyhmä, kun oli vihreät kuteet päällä. Se ei ollut haastamassa riitaa yksityishenkilönä, vaan armeijan leivissä. Kuitenkaan häntä ei selkeästi kiinnostanut kavereiden loukkaus, vaan oma itsetunto. Se oli kirjoitettu koko tilanteeseen. Nisti jäi juttelemaan ja selvittämään tilannetta, ja kun hän ensimmäisen kerran levitti käsiään laiskasti ja alistuvasti, tajusin ettei tässä tule tappelua ollenkaan. Se oli ehkä pieni pettymys, koska nautin jo mielessäni tämän egoaan pönkittävän pikkukaverin putkaheräämistä ja seurauksia kasarmilla, vaikkeivät ne tuollaisille separeille koskaan mitään opetakaan, eivätkä ole rangaistuksinakaan mitenkään päin riittäviä.

Kohta pitäisi lähteä Tompan kanssa Sopenkorpeen kolvailemaan muuntajia kasaan, ja sitten mennä Järvenpäähän katsomaan kuinka ammattimiehet hoitavat roudaukset ja miksaukset. Tämä päivä menee sitten siinä, huomisilta sitten Profane Omenin Torven keikalla häsäillessä.

sammaa helekutin sontaa

Minusta on nyt jotenkin aivan helvetin hauskaa, kun nämä kaikki eläkefirmojen, poliittisten nuorisojärjestöjen ja ammattiliittojen porukat on kasvaneet itse niiksi kapitalistiporoporvarisioiksi, joita ammattiliitot ja työn sankareiden eläkefirmat alunperin perustettiin vastustamaan. Little by little you've let yourself become what you hate. Vielä hauskempaa on, kun ne tuntuvat oikein kilpaa kärähtelevän jostain huolimattomuusvirheistä, ja kiemurtelevat kaiken maailman sisäpiirikauppojen ja työpaikkakiusaamisten takia, tuntuu ettei uutisiin oikein muuta mahdukaan. Niin tietysti sen lisäksi, että joku avaruusmeduusa kävi videolle asti esittelemässä kiveksiään. Iltalehden uutista lukiessani repesin nauramaan, koska aistin sen sävyn, kun ensin ollaan innoissaan siitä, että otus on tunnistettu ja mysteeri ratkaistu, ja sitten kiusaantuneesti punastellen todetaan, että se heilutteli kassejaan meidän nenän edessä. En tunne toistaiseksi meduusojen anatomiaa juuri yhtään, mutta käsittääkseni niillä ei kuuluisi vehkeitä varsinaisesti olla.

Lisäksi myös Meksikon meiningit jaksavat toisaalta ihmetyttää, toisaalta herättää lievää kunnioitusta, toisaalta pientä kuvotusta. Eihän noiden jokapäiväisten huumekartellien kylmäksi laittamien ihmismäärien vierellä joku Breivikin lahtaus tunnu oikeasti yhtään missään, etenkään kun sen ruumiit eivät ole paloiteltuna tien poskessa. Se mikä siinä silti kolisee meidän kansalliseen tuntoomme pahiten, on sen läheisyys, ja vastaavien aatteiden nousu täällä omalla maalla. Se pistää miettimään, vaikkei sitä ääneen uskalleta sanoa, ettei kukaan saisi ideoita, että sama olisi voinut samassa mittakaavassa tapahtua myös täällä. Aseitakin on ihan vitusti liikaa nurkissa pyörimässä. Sen sijaan Meksiko on joku kaukainen kehitysmaa, jossa huumeet ovat helvetin iso ongelma, ja saat jääpiikistä rintaan jos ei ole heittää kysyjälle tupakkaa. Sitten sinäkin pääset johonkin jätesäkkiin tien poskeen ilman päätä tai raajoja. Mutta onhan se kaikinpuolin epäinhimmillisempää, avoin sota vähän kaikkea vastaan. En usko, että korruptoitunut poliisi auttaa tässäkään hommassa juuri yhtään, voi olla että ne tappavat siellä porukkaa ihan samalla tavalla. Ei kyllä toisaalta olisi itselläkään kauheasti intoa lähteä raudoittamaan kavereita, jotka silpovat ihmisiä harrastuksekseen.

Tänään olen lähinnä nukkunut, opiskellut soittamaan mannekitaraa ("millainen on mannekitara?", kysyi luokkakaveri automatkalla. "Varastettu.." vastasin, vaikka tarkoitin jatsin soittelua) ja lueskellut Hermann Hessen novellikokoelmaa. Täytyy taas sanoa, ettei tässä maailmassa ole ollut ketään, joka olisi pystynyt kuvaamaan ihmisen kuoleman nostattamia tunteita samalla tavalla. Melkein tippa linssissä puolittaisen järkytyksen vallassa eloonjääneiden puolesta olen noita lueskellut, toisaalta voi olla että omat kokemukset aiheesta ovat kuitenkin vielä sen verran pinnalla, ettei tarvitse hakea kaukaa sitä samastumista. Siltikin, kuten aina, tuon miehen tekstissä on vain jotain saatanan hienoa, jotain sellaista mikä ei mahdu näille meidän kirjailijoille mitenkään päin. Vähän Nietzschemäistä paatosta sotkettuna buddhistiseen maailmankatsomukseen ja sellaiseen myötätuntoon, jota ei monelta kirjailijalta löydy. Hahmot ovat elossa, koska he lähinnä ryssivät asioita, tekevät huonojakin ratkaisuja ja toimivat hetken mielijohteesta ajattelemattomasti, mikä taas aiheuttaa vaikeuksia muille, ja vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta joissain teksteissä löytyy ne selkeät erakot, jotka elävät omaa elämäänsä ilman, että siihen vaikuttavat juurikaan muiden sohlailut. Pitää lueskella vielä lisää, mutta jo nuo muutamat ekat ovat taas olleet todella vaikuttavaa kamaa.

Another trip

Tein taas pienen matkan itseeni tuolla ulkona. Kävelin jo melko tuttua reittiä kaupungin läpi keinotekoiseen puistoon järven rannalle. Kaupungin läpi kulkiessani pelkäsin jokaista ihmistä. Tuntui, kuin olisi kävellyt Helsingin Kalliossa, vaikka porukalla onkin enemmän sormia ja meno on monin tavoin freesimpi, tuntui silti siltä, että jokainen perheenäitikin pyristelee jonkinlaisessa huumekoukussa, riippuvaisena johonkin itseään isompaan, olkoonkin sitten pankkilaina tai hakkaava avomies, tuntui että jokainen vastaantulija on kiinni jossain, mistä ei pääse irti. Ehkä se on vain sitä heijastusta omasta itsestä, näkee muissa sen, mitä etsii itsestään. Mikä se on, mistä minä en pääse irti? Ehkä tietynlainen epäluulo ihmisiä kohtaan. Teen mieluummin asiat itse, koska en tahdo syytellä muita siitä, jos asiat menevät vituiksi. Otan vapauden tehdä ne itse, mutta otan myös vastuun. Teen sen minkä osaan, ja annan muille tilaa tehdä sen, minkä he osaavat. Tahdon silti auttaa osaamiseni mukaan, ja siksi yritän katsella tarkkaan niitä muiden tekemisiä, jotta opin.

Pääsin keinotekoiseen mukapuistoon, ja jumituin katselemaan lampea. Se aaltoili ja väreili vapaasti, kaoottisesti, ristiin ja rastiin. Kaikki renkaat, jotka muodostivat oman aaltonsa, törmäsivät, mutta mikään niistä ei varsinaisesti hävinnyt, vaikka ne menivätkin sekaisin. Niitä jokaista olisi pystynyt seuraamaan silmillään, jos olisi ollut tarpeeksi tarkkana, liike-energia jatkui vaikka se törmäsikin vastustavaan voimaan. Jumitin siinä hyvän aikaa, pari Neurosis-biisiä, kunnes päätin, että on pakko vaihtaa Portisheadiin. En oikein osannut kuitenkaan keskittyä riittävän hyvin mihinkään musiikkiin, ja vaihtelin levyä turhankin tiheästi. Ehkä olisi pitänyt pysyä Neurosiksessa, joka piti otteessaan kaikista parhaiten. Nojasin puuhun ja katselin pikkulampea, ajattelin itseäni ja tätä nykyistä elämäntilannetta, koulua ja rahattomuutta, joka varmasti lannistaisi monen täysin. Ainoa asia, mikä minua harmittaa on se, ettei meillä ole varaa maksaa Cut To Fitin levyjä. Ihan mistä tahansa muusta tuesta jäisi käteenkin rahaa, mutta opintotuki pitää huolen siitä, ettei ole olemassa minkäänlaista ylimääräistä rahaa. Olo on vähän huijattu, kun toivoin että pääsisin opiskelemaan työkkäreillä, mutta en muistanut olevani siihen kuitenkin kolme vuotta liian nuori.

Sain lopulta itseni irti lammesta, kiersin sen, ja menin järven rantaan kuuntelemaan Scott Kellyä. Mietin siinä sukulaisiani, perhettäni, kaikkia niitä tärkeitä ihmisiä. Alkoi tulla jo vähän kylmä, olin liian vähissä vaatteissa näin myöhään ulkona. Istuin siinä kuitenkin vielä hetken ja katselin vettä. Se on jotenkin helvetin jumittavaa, täysin toinen tila, valtava massa joka vaan velloo ja kulkee hypnoottisesti pääsemättä yhtään mihinkään. Samalla tavalla se luo sinulle tunteen siitä että kuljet virran mukana, vaikka et liiku yhtään mihinkään. Se oli pienenä yksi hauskimpia juttuja, kun oltiin äidin puoleisen papan, joka jäi minulle muuten aina vähän etäiseksi, mökillä kalastamassa mato-ongella laiturilta, ja makasin siinä laiturilla ja tuijottelin veteen kokeakseni tuon saman virtauksen. Siitä tuli mieleeni aina eräs animaatio, joka perustui Mark Twainin tarinoihin, ja siinä Tom Sawyer kulki joessa lautalla. Hetken aikaa tunsin oloni Tom Sawyeriksi. Sitten ahven tai särki söi, ja piti herätä tähän maailmaan ottamaan kalaa irti.

Heräsin takaisin kylmyyteen, ja päätin lähteä kävelemään kotiin. Viileys toi mieleeni ennemmin syksyn kuin kevään, vaikka koivut roikottavatkin siemeniään kuin pieniä, hirtettyjä miehiä oksien nokassa. Kävelin sitten melko nopeasti kotiin, vaikka olikin mukava olla ulkona ja tuntea olevansa olemassa. Se oli oikeasti melko hienoa. Ihmisyys on melko siisti asia, kun sitä sattuu katsomaan oikeassa valossa.

Soundtrack:
Neurosis - Given to the Rising
Neurosis - Fear and Sickness
Neurosis - To the Wind
Portishead - Hunter
Portishead - Nylon Smile
Portishead - The Rip
Portishead - Deep Water
Portishead - Machine Gun
Scott Kelly - The Ladder in My Blood
Scott Kelly - Figures
Scott Kelly - Saturn's Eye
Scott Kelly - The Searcher
BringTheWarHome - Perfect Kiss
BringTheWarHome - Crow King
BringTheWarHome - Ashes

Äiskäsunnuntai

Meikä meni nukkumaan tuossa kasilta, oli ihan hauska ilta. Nyt heräsin sitten äitini puheluun ja toivotin äitienpäivät saman tien, ei kuulema jaksa tulla tänne asti meitä syöttämään, aika kohtuutonta. Mun äiti ei missään mielessä ole mitenkään turha ihminen. Voitte kuvitella miten vaikea on ollut kasvattaa tällaisesta pässistä melkein täysjärkinen ihminen, etenkin kun faija lähti kuvioista ovet paukkuen meidän ollessa 6- ja 5-vuotiaita. Pari kertaa muutettiin siinä ympäri Pertunmaata, sitten alettiin leikkiä uusperhettä, mihin mä en koskaan ehkä ihan täysin sopeutunut, mutta onneksi pääsin pois. Äidille mä en silti ole mistään katkera. Se on jaksanut vittuilla mulle soittohommista kaikki nämä vuodet, se on käskenyt mua lopettamaan ja hankkimaan oikeita töitä, eli on osaltaan kannustanut siis jatkamaan olemalla juuri päinvastaista mieltä siitä mitä mun pitäisi elämälläni tehdä. Tai eihän tämäkään kai haittaisi, jos siitä tulisi yhtään rahaa, mutta kun ei tule. Meikästä tämä on ihan hyvä näin.

Viimeyönä kerkesin käydä Torvessa katsomassa taas Miikka Kallio bandia, vaikka joskus jaksoin aina naureskella, että ne on Torvessa aina (ja niidenkin rumpali oli kuulema naureskellut, että ollaan punkin Miikka Kallio Band, tattis, samaa mäki olen naureskellut!) niin onhan sillä siinä ihan saatanan hyvä bändi, lähtee vaikka minkälaisen musan soittaminen, meininki on aina helvetin hyvä, ja sitä katselee todella mielellään. Torvesta sitten piti mennä käymään taas Dublinissa, vaikka yritin vältellä sitä viimeiseen asti, olin luvannut heittää yhden luokkakaverin kotiinsa Orimattilaan. Kerkesin ekalla kerralla puoleen väliin salia, tokalla perälle asti, ja sitten pääsin jo lähtemään. Paras reissu Dubliniin tähän mennessä. Ko. luokkakaveri jaksoi tarjota viihdettä koko matkalle, kun illan aikana nautittu nesteellinen anti ei oikein pysynyt sisällä. Neljään kertaan. Aurinko nousi ja kotiin ajellessa, ja ajattelin että kohta pääsee nukkumaan. Heti siinä ei sitten oikeastaan nukuttanutkaan, ja pyysin kaikki sattumalta siihen sattuneet tutut yllärijatkoille. Oli ihan hauskaa.

Tänään sitten ajattelin vain ottaa rennosti, selvitä jysäristä ja juoda mehua. Ehkä vääntää taas jonkun hassun videon aikani kuluksi. Mutta mitään sen diipimpää en nyt ota tehtäväkseni. Treenit, vihdoin ja viimein. Sen verran. Ja jotain sunnuntaijamittelua.

Never underestimate the power of the mild side

Laitoin Neurosiksen Through Silver in Blood levyn soimaan, ja aloin tuijotella seinää. Minulla oli vakaa aikomus saada seinä aaltoilemaan, ja todellakin onnistuin siinä. Nyt mikään ei oikein lopeta aaltoilua. Veikkaan, että minulla on tällä hetkellä jonkinlainen miedompi migreenikohtaus, jossa ei vain ilmene juurikaan särkyä, mutta silti tämä kaikki on minusta todella mielenkiintoista, koska kykenin saamaan tuon efektin aikaan selvinpäin täysin tahdon varaisesti. Näin se on toisaalta vielä hämmentävämpää, kun miettii, että näenkö minä todella tuon seinän liikkuvan, vai kuvittelenko vain näkeväni, jolloin tajuan että kyllä, näen seinän liikkuvan, ikään kuin hengittävän, koska minun silmäni nyt kertovat aivoilleni juuri tällaisia satuja. Tässä on taas osoitus siitä, mihin tahdonvoimalla ja riittävän hyvällä musiikilla voi päästä, ellei kyseessä sitten ole vain migreenikohtaus. Siitäkin huolimatta tämä on melko kiehtovaa. Suu on vähän kuiva, maistuu lähinnä muutama tunti sitten syöty turkin pippuri, ja vielä siitä pari tuntia aiemmin syöty banaani. Ellei joku tunnusta ruikkineensa happoa näihin objekteihin kotonani, otan kunnian tämän kaiken aiheuttamisesta mielelleni.

Ja Neurosis on yhä edelleen vain loistavin bändi. Se ei ole biisibändi, joten turha juurikaan kuunnella pätkiä youtubesta, mikäli se ei ole tuttua kamaa. Napatkaa sokkona ihan mikä tahansa levy, kuunnelkaa se kokonaan, antakaa sen virrata lävitsenne juuri sellaisena kuin se on, etäisen kevyenä, ja sitten yhtäkkiä painavimpana ja raskaimpana elementtinä koko universumissa. Se imee kaiken inhimmillisen itseensä, tekee niistä jotain muuta. Suurin osa ei pidä siitä, koska suurin osa ei uskalla antautua sille. Suurimmalla osalla ei ole aikaa keskittyä siihen kokonaisuuteen, tai he näkevät sen virheellisesti vain ja ainoastaan masisteluna ja synkkyytenä, vaikka siinä on niin paljon muutakin. Harva bändi saa useammalla biisillään aikaan sen, että kylmät väreet kulkevat pitkin selkää jo ihan vain sanoituksia silmäillessä, lukiessa alkaa tuntea jo oikeasti koko inhimmillisen olemassaolon tunteiden kirjon, lohdusta ahdistukseen. Pitkän toiston ja hypnoottisen jumituksen jälkeen mukaan tuotu yksi uusi elementti voi tuntua äärimmäisen puhdistavalta lunastukselta, kuten Season in the Skyn riffi, joka on kelvannut myös Convergen Axe To Fall -levyn lopetusriffiksi.

Neurosis on tarjonnut minulle vahvimmat "spirituaaliset" kokemukset luonnossa, kun kaikki valo on lakannut olemasta kiinnostavaa, ja olen ymmärtänyt, ettei sillä olisi mitään arvoa, ellei pystyisi näkemään varjoja. Koska varjot antavat valon heijastumiselle omat muotonsa, oman henkensä. Ilman varjoja, valo olisi vain kaikkialla, massana, mikään ei heijastaisi eri tavalla sitä takaisin. Se toimii loistavana vertauksena ihmismielelle, jos valo olisi kaikkialla, emmekä olisi koskaan joutuneet kulkemaan varjojen läpi, emme olisi olemassa. Olisimme yksi suuri persoonaton olemassaolo, joka olisi kaikkialla, mutta kun heijastamme valoa takaisin, muodostamme omat varjomme, omat traumamme ja arpemme, jotka taas määrittävät meidän rajamme. Sen mitä me olemme, ja mitä me emme ole. Ne varjot, ollessaan äärimmäisen hienovaraisiakin, auttavat meitä erottumaan kaikesta muusta, mitä täällä on. Ja ne myös antavat meidän liikkeillemme ja teoillemme merkityksen, koska emme me liikkuvassa ruohossakaan näe valon heijastuman, vaan varjon liikkuvan. Varjo liikkuu suhteessa muihin asioihin, ja siitä syntyy se, minkä näemme liikkeenä. Meidän tekomme määrittyvät sen mukaan, missä suhteessa ne ovat meidän varjoihimme. Mitä enemmän voittaa itseään ja häivyttää pelkojaan, sitä suurempaa ja merkittävämpää on liike. Jos voittaa itsensä, ei tarvitse yrittääkään kilpailla muiden kanssa. Tämä on vasta yksi kymmenistä tai sadoista oivalluksista, joita olen kelaillut istuessani pellolla tai metsässä, sateen keskellä tai auringon paisteessa, kuunnellen Neurosista, ja vain katsoen sitä kaikkea, mitä edessäni sattuukaan olemaan. Tällaiseen kaikkien ihmisten pitäisi mielestäni käyttää enemmän aikaa, paikallaan istumiseen, asioiden miettimiseen, ja niiden pienten vertauskuvien hahmottamiseen. Eihän sekään tarkoita sitä, että luonto pitäisi sisällään suuria vastauksia. Se vastaus on sinussa itsessäsi, luonto antaa sinulle apukeinoja toimivan vertauksen rakentamiseen. Se on samaa kuin kaikki muukin kuvan tulkinta, jossa ihminen muka tulkitsee kuvaan rakennettuja tasoja ymmärtämättä, että hän itse on luomassa niitä omalla tulkinnallaan. Ja silloin ne tulevat osaksi kuvaa, vaikka tekijä ei olisi niitä tarkoittanutkaan. Se on ihmisten välistä vuorovaikutusta, jota pitäisi olla huomattavan paljon enemmän..

Syystä köyhä..

Kun köyhä asetetaan valintatilanteen eteen, jossa kysytään syötkö tänään, vai "fuck it!", köyhä, mikäli on varustettu yhtään samoilla luonteenpiirteillä kuin minut, jättää syömättä. Vähän saman kysymyksen eteen asetin itseni tänään, kysyessäni itseltäni, maksanko DNAlle laskut, joita tulee joka päivä lisää, vaikka niitä on maksanut ajallaan pois, ja joiden summa nousee vaikka laitoin netin kiinni. Päätin ostaa mieluummin Portisheadin toisen ja kolmannen levyn, siitä simppelistä syystä, että ne ovat aivan tajuttoman kovia levyjä, kun tahtoo luoda yhtään mitään. Ne ovat kauniita ja inspiroivia, täynnä fiiliksiä. Lisäksi odottelen postista Neurosiksen Enemy Of The Sunin tuplavinyyliä, muuhun eivät rahat sitten riitäkään. Mutta eipä tarvitse luultavasti kauaa opiskella, että minulla ovat luottotiedot menneet. Silti valitsen ennemmin sen, kuin opintolainan. Velaton, rahaton, vapaa. Ei vapaa tekemään niitä asioita, joita yhteiskunta ajattelee vapautena (eli siis ostamaan juttuja ja palveluita) mutta aivan täysin vapaa toteuttamaan itseään, ja hautaamaan viimeisetkin pelot jonkinasteisesta sopeutumisesta sokeiden valtakuntaan. Voisin lähteä pois täältä, perustaa jonkin erityispedagogisen koulun jonnekin päin Aasiaa ja elellä vuorella täysin tyytyväisenä. Alkaa olla kiinnostuksen taso taas vähän sitä luokkaa.

Käytiin tuossa jo Raxin kanssa heittämässä yleisesti tunnustettu messias, maailmanpelastaja, Suomen kovin räppäri ja muutenkin ihan mukava jätkä Jaska L. Helsinkiin aloittelemaan uutta elämäänsä. Ajelin sitten osan matkaa takaisin migreenipäissäni, vittu että tykkään siitä hommasta aina päänsäryssä, vituttaa muutenkin ja ihmiset tulevat liikenteeseen esittelemään egojaan, kun tarkoitus olisi vain selvitä suhteellisen nopeasti pisteeseen Koti. No, tähän nyt kuitenkin selvisin, söin banaanin, ja tajusin ettei se kyllä riitä mihinkään. Lisäksi en vieläkään ole muistanut käydä suihkussa, joten olisi korkea aika, koska haisen ihan perseelle.  Huomenna on pitkästä aikaa Cut To Fit -treenitkin, mikä on ehkä paras elämässäni tapahtunut asia viime keikan jälkeen. Sitä huutamista on nimittäin jo vähän kaivannut keskeiseksi osaksi elämäänsä, kun on kaikessa muussa niin vitun paska. Jos sitä vaikka saisi vähän energiaa taas siitä touhusta. Parempi olisi.

Uni eiliseltä.

Eilisten päiväunien jälkeen mietin, kirjoittaisinko unen ylös ja nyt muuten vituttaa etten kirjottanut. Koska se, että jätin kirjoittamatta tekee kaiken tämän pohjattomaksi new age paskaksi. Pitääpä opetella kirjoittamaan ne heti. Näin unta, että istuttiin yhden luokkakaverin kanssa Eetun huoneessa, ja se sytytti liekin, joka paloi hitaasti, tumman veren punaisena, melkein näkymättömänä suurimman osan aikaa. Sytytin siitä itselleni valkosen lastulevyn palan, joka otti liekin heti, eikä meinannut sammua kun pudotin sen tuohon mun yöpöydän viereen ja koitin talloa sen sammuksiin. Heräsin, menin kuselle ja mietin että olipa taas jännä uni kaikessa yksinkertaisuudessaan, pitäisköhän kirjoittaa ylös. Tänään koulussa sitten kasailtiin telttoja ja laavuja tämän luokkakaverin kanssa, ja sen jälkeen opettaja alko esitellä kaasukeittimiä, siinä vaiheessa kun se löi liekin ensimmäiseen niin tuo uni muistui mieleen. Toki on mahdollista, että kun näin tuon unen, alitajuisesti ohjauduin työskentelemään ko. henkilön kanssa (mihin tosin vaikutti se, että se on ihan helvetin kätevä tuossa telttojen kasailussa), ja kaasupullot olivat mitä luultavimmin sattuma, TAI, opettaja on maininnut niistä joskus, enkä vain ole muistanut, ja uni valmisti minut toimimaan seuraavan päivän odotusten mukaan. Luultavimmin näin.

Uljasta uutta maailmaa ja suoria seiniä.

Uljas uusi maailma, kirja joka meni kaikilla lukiokursseilla aina ennen kuin kerkesin edes nähdä kirjalistaa, ja joka sen jälkeen vain "jäi", kunnes nyt sitten lainasin sen osana tätä merkillistä Huxley-tutkielmaani. Siinä missä Orwellin 1984 heijastelee fasistista diktatuuria, oman aikansa kauhukuvaa, on Huxleyn aiemmin kirjoittama dystopia huomattavan lähellä tämän päivän utopiaa, mikä on mielestäni vähän pelottavaa. Orwellin tulevaisuus perustui vahvasti sodan ja propagandan välttämättömyydelle ihmisten manipuloimisessa, vastarinnan väkivaltaiseen kitkemiseen ja sanojen ja kielen mutiloimiseen, jossa ihmiset taantuivat koneiston rattaiksi, jotka oikoivat ja korjailivat uutisia ja pyörittivät tehtaita. Tässä kirjassa ihmisten manipulaation ja orjuuttamisen välineenä ei toiminut suoranaisesti pelottelu, vaan geneettinen manipulaatio ja henkinen sorto. Ihmiset tehdään koeputkissa kasteihinsa sopivaksi, suurin osa tyhmemmiksi ja murto-osa älykkäämmiksi hallitsijoiksi.

Esipuheessa Huxley itse kritisoi omaa teostaan siitä, että se on jättänyt kokonaan huomiotta ydinvoiman olemassaolon ja nousun, mutta eipä tainnut olla miehellä aavistustakaan siitä, millaiseen suuntaan kaikki teknologia oikeasti lähtikään kehittymään. Kaikki digitalisoituu, automatisoituu, byrokratisoituu ja vaikeutuu. Tästä hänellä toki oli selkeä näkemys tuosta aiemmin linkittämässäni haastattelupätkässä, joka oli kai parikymmentä vuotta tuoreempi, kun teknologiakin oli jo ottanut maailmansodan kokoisia harppauksia. Kirjassa teknologia ei ole kuitenkaan niin keskeisessä osassa, vaan se kuvaa ennemmin ihmisten biologisen ja psyykkisen todellisuuden suurempia muutoksia pahempaan. Nämä ovat epäilemättä olleet hänen silmissään hänen aikaisensa yhteiskunnan suurimpien mahdollisuuksien yhtä mahdolliset uhkakuvat.

Keskeinen elementti tarinassa on huume nimeltä soma. Se vastaa kaikkea ihmisen uskonnon, nautinnon ja todellisuuden pakoilun tarpeita, ja sen kulutus ja merkitys, sekä käyttötarkoitus vastaavat koko läntisen maailman suhtautumista alkoholiin. Tasaisin väliajoin tarjottu mahdollisuus kokea jumaluutta, päihtymystä ja eroa omasta itsestä jaksaa auttamaan raskaassa työssä mukisematta, minkä lisäksi se vielä luo jo itsessään näitä Huxleyn alempia kasteja tappamalla aivosoluja. Sen sijaan, että kaikki vastaanväittäjät teilattaisiin julkisesti, ihmiset on jo järjestään kasvatettu onnellisuuteen ja tasapainoon, jota ei saa järkyttää millään sellaisilla asioilla, kuin tiede, taide tai uskonto. Ihmiset elävät jatkuvassa lyhytkestoisten aistiärsykkeiden tulvassa, jossa he vain kelluvat nautinnosta toiseen. Seksisuhteet ovat vapaita, jokainen kuuluu jokaiselle, eivätkä ihmiset vanhene ennen kuolemaansa, tai synnytä lapsia. Äiti ja isä ovat kirosanoja, joiden olemassaololle ei ole tarvetta, kuin korkeintaan reservaateissa elävien intiaanien elämässä.

Toki dystopioiden päähenkilöksi löytyy aina joku erilainen ja outo yksilö massan joukossa, joka toimii epäsovinnaisesti ja pohtii elämää vähän syvemmin, kuin ympärillä olevat ihmiset. Olen aina pohtinut, onko tämä ehkä kirjailijan puolelta suhteellisen rohkea karrikointi kirjan todennäköisestä lukijasta, toisekseen, onko se tiedostettu vai tiedostamaton? Tässä kirjassa ko. protagonisti on melko selkärangaton kaveri, jolla vähäinen menestys nousee heti hattuun, kun hän raahaa reservaatista Villin Lontooseen voidakseen tutkia tätä lisää. Hänen tutkimuksensa osoittautuu kuitenkin kerettiläiseksi, ja hänet karkoitetaan kauas, minne muutkin yksilöllisesti ajattelevat heitetään piiloon tutkimaan jotain merilevää, pois yhteiskunnan rattaita hiertämästä. Villi taas erakoituu vähän kauemmas Lontoosta paetakseen askeesiin, mutta ei saa rauhaa tungettelevilta ihmisiltä, ja päätyy narun jatkeeksi.

Se mikä oli melko kiinnostavaa, että vaikka Heaven and Hell on kirjoitettu 20 vuotta myöhemmin, on Huxley jo tähän kirjaan Villin miehen hahmoon kirjoittanut näkemyksensä kaikesta siitä uskonnollisesta, rituaalisesta päihtymisestä, josta hän siinäkin puhui. Aliravittuna hengitysharjoitusten tekeminen ja kivun aiheuttaminen johtavat jonkinlaiseen transsiin, josta ihminen voi löytää sen oman "jumaluutensa" yhtä hyvin, kuin toinen kansa löytää pilleripurkista. Toisaalta hän oli myös intohimoisen rakastunut Shakespeareen ja aiheutti pahennusta futuristisessa Lontoossa, suostumatta mukautumaan sen tapoihin, mutta osoittaessaan tässäkin sellaista selkärankaa, joka päähenkilöltä puuttui. Kirjassa oli myös kolmas päähenkilö, jonka käsitin ikäänkuin varsinaisen päähenkilön superegona, joka oli kaikkea sitä, mitä tämä olisi tahtonut olla. Siinä missä henkilö itse, sukunimeltään Marx, oli tieteen ja ihmisten "sielullisen kasvatuksen", eli vääristyneen psykologian tutkijana pelokas, selkärangaton ja altis hattuun kihahduksille, oli Helmholtz harkitsevaisempi ja rauhallisempi taiteen puolella sotija. Villi oli sitten se id, joka ei ollut oikein kenenkään hallinnassa, toimi impulsiivisesti ja tuhoavasti järjestäytyneessä ja tasapainoisessa yhteiskunnassa.


Olen puhunut siitä, miten tuo 1930-luvun kauhukuva tuntuu tänäpäivänä siltä, mitä tämä elämä oikeastaan on. Elämän onnellisuus tasapainotetaan todellisuuden pakoilulla, ihmisille on tarjolla kaikenlaista paskaa, mistä valita. Seksiä on joka paikassa, ajatus perheestä ja rakkaudesta on työnnetty taka-alalle nuoruuden ja ympäriinsä paneskelun edestä. Nämä ovat osaltaan mielestäni vähän häiritseviä arvoja, mutta moni tietysti ajattelee sitten, että tahtoisin konservatiivisesti ydinperheen idean joka kotiin. Vitut. Perheellä minä tarkoitan niitä yhteisöjä, joihin kuuluu 16-50 ihmistä, jotka ovat edes suhteellisen tiiviisti tekemisissä keskenään, pitävät toisistaan huolen ja ovat tukena, sen sijaan että jokainen eristäytyy oman iRuutunsa ääreen jumittamaan Lärvilaudan piilomainoksia ja pallopelejä. Elämän keskeiseen asemaan on nostettu valtioiden skaalalla tuottavuus, hyvinvointi ja tasapaino, yksilön elämässä onnellisuus, vaikka se, mitä sillä ajetaan takaa (iRuutu ja Lärvilauta ja vapaus olla vitu sekasi!) on jotain ihan muuta, kuin mitä se ehkä voisi olla (mielenterveydellinen tasapaino, itsenäisyys ja riippumattomuus, henkinen kasvu?)...

Joku takapenkin neropatti heittää sieltä, että "ei kaikkien ajatus onnellisesta elämästä ole sama kuin sulla, mä oon ainakin ihan onnellinen!" Aivan. Sehän onkin pointti, onnellisuus ja äly harvemmin mahtuvat samaan päähän. Tyhmät ovat onnellisia, koska eivät tiedä mistä jäävät paitsi, eivät osaa kaivata elämäänsä mitään muuta ja kokevat sen olevan täynnä onnellisuutta. Onko siinä silloin mitään pahaa? Ei. Niin se menee, mutta jokaisella tulisi olla mahdollisuus kokeilla myös tätä onnettomuutta, itsensä sivistämistä, kasvattamista. Koska vaikka minä olen onnettomampi, kuin moni muu, ja suurin osa siitä johtuu ihan vain tietoisesta valinnasta oppia lisää, en koskaan vaihtaisi tätä viikonloppukänneihin ja älylliseen kuristumiseen. Se kertoo jotain siitä, että ehkä se ei ole varsinaisesti onnettomuutta, se on määrällisesti isompaa onnea, mutta sen mittakaava kasvaa ymmärryksen mukana myös eksponentiaalisesti. Eli, minulla vain on tarkempi tieto siitä, miten vähän tiedän ja ymmärrän, kuin sillä joka ei ajattele asiaa lainkaan. Uljasta uutta maailmaa voisi myös kuvailla utilitaristin painajaiseksi, jossa ajatus on viety ja venytetty niin äärimmilleen, että se on kokonaan lakannut olemasta utilitarismia, ja se on muuttunut pienen porukan palvelemiseksi. Jos Orwell kauhukuvasi kansallissosialismia, on tämä osaltaan kommunismia, mutta molemmat naivat myös ristiin
----

And now for something completely different.. Tänään koulussa päästiin kiipeilemään seinää ylös, mikä oli oikeasti todella yllättävän hieno juttu. Se oli ehkä yllättävän helppoakin omiin odotuksiin nähden, mutta kyllä se laittoi adrenaliinin virtaamaan niin, ettei juuri kuullut ihmisten huutoja alhaalta tai muiden ohjeita. Pääsin ensin kiipeämään sellaisen melko helpon suoran seinän, johon ei mennyt kauaa aikaa, ja sen jälkeen sitten kiipesin sellaista negatiivista seinää, joka tuli muutaman metrin ajan siis ulospäin. Katsoin edellisen kiipeillessä ja täristessä siellä, että jos noin pienellä ihmisellä on noin rankkaa, niin minä kyllä tipahdan sieltä jo ihan painon takia alas, kun ei näissä käsissä mitenkään hirveästi voimaa ole. Käsissä ei ole, mutta päässä on, joko voimaa tai tyhmyyttä riittävässä suhteessa. Siinä kiivetessä ei oikeasti edes tajunnut sen seinän käyrtymistä, siinä kiipesi koko ajan vain eteenpäin. Tunsi, että se käy enemmän voimille, ja käsi irtosi useammin kuin kerran, mutta silti sormet pitivät sellaista lukkopihtiotetta, mihin niiden ei ehkä meikäläisen fysiikan mukaan tulisi edes pystyä. Vaikka tuollainen homma ei oikeasti edes niin "kiinnosta" minua sillä tasolla, että jaksaisin ottaa herneitä mahdollisesta epäonnistumisesta, tahdonvoima ei antanut laskea irti seinästä ennen kuin olin ylhäällä. Sen verran sentään tajusin, etten jäänyt sinne hengittelemään, ettei kaikki happi pala kehosta saman tien. Kokemuksena se oli  kaikin puolin hieno, yllättävänkin siistiä hommaa, vaikka nivelet sormissa paukkuivat sen negatiivisen seinän kanssa aika huolella..