perjantai 20. huhtikuuta 2012

Viisaudesta ja spirituaalisuudesta.

Kävin juuri keskustelemassa koulupastorin kanssa, mistä mainitseminen on viime päivinä nostanut kulmakarvoja ja hämmennystä melko monessa. Juurikin siksi olen tietoisesti myös maininnut asiasta, ja katsellut kuinka tutut ja kaverit miettivät, että mitähän vittua, onko tuo nyt ihan pimahtanut kun menee joillekin vitun uskovaisille selittämään. Homman nimi kun kuitenkin on se, että ihmiset ovat ihmisiä, eivätkä ateistit ole sen viisaampia, vaikka väittävät olevansa älykkäämpiä. Sen huomaa etenkin internetissä. Älykkyys on luonteeltaan todistelevaa, uhittelevaa, näsäviisasta ja kyynistä. Viisaus on myötätuntoista, empaattista ja lämmintä, jossa on älyn lisäksi myös kokemuksen ja ymmärryksen, kaiken näkemänsä hahmottamisen ydin. Se on merkittävä ja keskeinen ero, jota itseään rationalisteina pitävät ihmiset harvoin tulevat käsittämään. He etsivät viisautta, mutta lähestyvät sitä aivan vääristä lähtökohdista, koittaen laittaa sen laatikkoon ja antaen sille määreet, jotka voivat ymmärtää. Viisaus on kuitenkin jotain muuttuvaa ja elävää, luonnon kaltaista, joka voi tulla vain ajan ja kokemuksen kautta, mikäli ihminen pitää mielensä avoinna kaikille uusille näkemyksille ja kokemuksille. Jos tahdot vain suojella omaa näkemystäsi muiden näkemyksiltä, pelkäät pohjimmiltasi vain, että hurahdat seuraavaan asiaan, joka asetetaan houkuttelevasti eteesi. Eikö se kerro jotain olennaista näkemyksesi perustuksista, sen älyn epätoivosta, joka kulkee sisällä kyllä mukana, mutta on valmis hylkäämään itsensä heti kun löytyy jotain näennäisesti parempaa?

Itse tahdon nimenomaan kerätä kaikki ne ihmisten tarinat, kaikki näkemykset ja ristiriidat, joita tuntemattomat ihmiset voivat minulle antaa. Minua kiinnostaa kuulla ympärilleni kasaantuneiden ihmisten kokemuksia ja tarinoita, koska tiedän, etteivät ne ihmiset kerry ympärilleni sattumalta. Alitajuisesti meissä on aina jotain samaa, joka vetää meitä yhteen, vaikka moni muu asia olisikin aivan eriävä omamme kanssa. Ihminen, joka vaikuttaa elämässäsi pelkältä statistilta, saattaa yhdessä yössä ja yhdessä keskustelussa kasvaa yhdeksi läheisimmistä ystävistäsi, mikäli jaksat kuunnella hänen tarinansa loppuun asti. Juuri näille kokemuksille minä tahdon raivata itsessäni aina tilaa, pysyä avoimena ja vailla ennakkoluuloja, tai ainakin kykenevänä kasvamaan irti niistä omista ennakkoluuloistani. Ei palvele mitään tarkoitusta sulkeutua omaan itseensä ja kuvitella olevansa muka jollakin tavalla valmis vähän päälle 20 vuotiaana. Se tekee loppuelämän tarkoituksettomaksi ja masentavaksi. En usko olevani valmis edes 60-vuotiaana. En edes 120-vuotiaana, mikäli niin pitkään saan elää. Jos sinä et muutukaan, maailma muuttuu. Se tuo eteesi uusia asioita, joihin sinun pitää rakentaa oma suhtautumisesi uudelleen, se pakottaa sinut kasvamaan lisää, koska muuten jäät säälittävän pieneksi ja tyhjäksi versoksi tässä puutarhassa.

Tämän ammatti-ihmisen kanssa olimme samaa mieltä melko monistakin asioista myös hänen uskontokuntansa sisällä, rippiopetuksen olemuksesta ja monesta keskiajalla Raamattuun lisätystä turhuudesta, jotka eivät tänä päivänä enää juurikaan vaikuta ihmisten elämään, ja tekevät vain meidän kaikkien elämän vaikeammaksi, kun fundamentalistit pänttäävät niitä ulkoläksynä, tajuamatta että ne on kirjoitettu aikana, jolloin Raamattuun sai tehdä lisäyksiä aivan kuka tahansa vain osasi kirjoittaa, suojelemaan alta 30-vuotiaina kuolevia ihmisiä kuolemanpelolta, joka heidät saattoi toisinaan ottaa voimakkaastikin valtaansa. Myös dogmaattinen numerologia, etsikkoajat ja muut suhteellisen tarkasti määritellyt henkistä putkinäköä edistävät asiat olivat keskustelun aiheina. Hänellekin oli melko selvää, että silloin oli olennaisempaa pystyä hallitsemaan ihmistä uskonnon kautta, ja nyt sen pitäisi pyrkiä ennemmin myötätuntoon ja ymmärrykseen, jota ei silti monestakaan kirkosta taida löytyä. Esimerkiksi tapa, jolla uskonnolliset yhteisöt suojelevat nuoriaan kaikilta eriäviltä näkemyksiltä on hämmentävä, koska se estää ihmisen kasvamista omaan älylliseen potentiaaliinsa, tekee hänestä umpimielisen ja myöhemmässä elämässä se oireilee varmasti. Ja minkä takia? Kuten aiemmin sanoin, jos pitää muut näkemykset ja maailmankatsomukset oman päänsä ulkopuolella, sen syynä voi useimmiten olla pelko oman näkemyksen menettämisestä, HÄVIÄMISESTÄ, joka on tämän päivän ihmiselle kirosana. Minä en pelkää hävitä. En edes "älyllisissä" tai "filosofisissa" sodissa. Jos minun pähkäilemissäni ajatuksissa tai asioissa on aukkoja, on vain hyvä että löytyy jotain, mikä täyttää ne paremmin. Ei se silti huononna sitä omaa ajatusta, tai poista sen arvoa. Siitä saa korkeintaankin aineksia, joilla voi rakentaa omaa ajatteluaan ehjemmäksi kokonaisuudeksi.

Hän ymmärsi sen, että olen ihminen, joka ei usko yliluonnolliseen, mutta sanoin olevan vielä aivan helvetin paljon kaikkea sellaista luonnollista, mitä me emme ymmärrä, ja minkä olemassaolosta meillä ei ole mitään käsitystä. Minussa on spirituaalinen puoli, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Uskon, että jokaisella ihmisellä on, tai ainakin kuuluisi olla. Jokaisen ihmisen pitää uskao johonkin. Omiin tekemisiinsä, omaan itseensä, omaan perheeseensä, työhönsä, merkitykseensä, aivan sama mihin. Ihmisessä on sellainen puoli, ja sitä täytyy ilmaista jotenkin. Se on olennainen osa ihmistä ajattelavana olentona, siitä syystä uskonnot ovat saaneet alkunsa, että meillä on ollut mielikuvitusta, ja uskoa, jota ei ole kanavoitu mitenkään pitkäjänteisesti. Minun spirituaalinen puoleni kanavoituu musiikkiin, luontoon, ja niiden kombinaatioon. Siihen miten musiikki värittää tilanteita, hetkiä ja tunteita omanlaisiksi kokonaisuuksikseen. Se on minun uskonnon korvikkeeni. Tiedän, miten fysiikka toimii, kun kitarankielen tuottama ääni värähtelee vaihtaen koko ajan suuntaa, tuuli työntää eteenpäin asioita, jotka liikkuvat silmissäni ilmamassojen vaihtaessa paikkaa. Fysiikkapuoli on minulle kyllä mielenkiintoista, mutta lopultakin se on samaa, kuin uskonnot ovat uskomiselle. Turhia dogmia asioille, jotka jokainen voi nähdä, kokea ja tuntea itse. Kun istun ulkona ja katson tuulista metsää, kuuntelen musiikkia ja tuijotan kiinteästi yhteen kohtaan, suljen siitä hetkestä kaiken fysiikan pois. Minua ei kiinnosta se puoli asioista, jonka tiedän, vain ainoastaan se puoli jonka näen edessäni. Männyt näyttävät ristiaallokossa taistelevalta mereltä, joka leijuu taivaalla suurten varsien varassa, liikkuen hitaasti ja kaoottisesti musiikin mukana. Siinä missä musiikki on jotenkin järjellistä, rytmistä ja ennalta-arvattavaa, luonnon moderni tanssi on vain kaaosta. Sitä ei pysty hallitsemaan, sitä ei ole mitään tarvetta hallita. Tunnet sen saman tuulen osuvan itseesi, sen "kolmedeemmäksi" ei kokemus mene. Et mahda sille mitään, mutta olet silti jotenkin olennainen osa sitä kaaosta, joka ympärilläsi kulkee. Se on inspiroivaa, voimauttavaa ja kaunista. Se on järjetöntä ajanhukkaa, mikäli sitä tarkastelee länsimaisesta näkökulmasta. Metsässä istuva ihminen ei tuota mitään, tuhlaa vaan aikaa. Se tekee kuitenkin ihmeitä sille osalle ihmistä, joka säätelee kaiken muun jaksamista, ymmärrystä ja olemista. Se on pitkällä tähtäimellä kokemuksen kauttakin tuottavampaa, kuin mitä töissä juokseminen voi olla.

Näistä voisin jauhaa varmaan melko kauankin, mutta voisin nyt keskittyä juomaan aamukahvia, kuunnella Tom Waitsin Orphans kokoelmaa, jolta Bawlers-levy on jäänyt aina vieraammaksi, mutta nyt puolivahingossa kompastuin It's Overiin, ja päätin laittaa tämänkin soimaan. Illalla käyn Helsingissä Nosturissa katsomassa Profane Omenia pitkästä aikaa, en selkeästi ole viimeaikoina istunut riittävästi autossa viime aikoina, kun vieläkin jaksan. Mutta mikäs siinä, oikeasti pidän kaikenlaisesta kiertämisestä enemmän ja enemmän. Ei siitä mihinkään pääse. Heimoveri herää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti