Eilinen kahdeksan tunnin megarippaus on valmis, en tiedä onko kuva ja ääni synkassa ollenkaan, kun mun koneen näytönohjain on sen verta paska, ettei se oikein jaksa pyöritellä noita HD-hommia. Tein sen jollain sysipaskalla ohjelmalla, joka oli movie makeria parempi tasan siitä syystä, että se tajuaa muutkin, kuin windowsin talutusuhihnassa vedettävät tiedostomuodot. En tiedä ovatko mitkään tekstit pysyneet kohdallaan, ja onko tuossa mitään hauskaa koko perheelle, luultavasti siinä nauraa teidän kotieläimetkin enemmän kuin te.
Viikset ovat kaikista niistä harvoista itse aikaansaamistani saavutuksista ehdottomasti helpoiten päähän nouseva. Pun intended, ei tarvinnut tehdä juuri mitään, että ne nousivat päähän. Huono vitsi, tiedän, ja pahoittelen. En tiedä, onko tämä kaikille miehille samanlainen universumia pyörittelevän vallan tunne. Luultavasti. Pitäisi tehdä kattava tutkimus siitä, kuinka monessa väkivaltarikoksessa nakkikioskilla pahoinpitelijänä on viiksekäs henkilö. Toki tämä on siitä vähän epäreilua, että karvoitus lähtee kasvamaan yleensä eksessiivisemmin painon vähän noustessa ja hormonitoiminnan häiriintyessä aineenvaihdunnassa tapahtuvista muutoksista, ja isojen kavereiden nyt vain on helpompi hakata pienempiään Jonen Grillin jonossa. Useimmiten heillä sitten on ehkä myös padottuna näistä kehollisista muutoksista aiheutunutta epävarmuutta, jota on helpompi purkaa pienemmän ihmisapinan kasvoluihin, kuin vaikka kultivoida sitä musiikin soittamiseen tai taulujen maalaamiseen. Mutta ainakin teoriaani tukee edelleen se, että vitutus kasvattaa viiksiä, ne kasvavat nopeammin laman aikana, ja antavat mahdollisuuden nousta näennäisesti yhteiskuntaluokasta toiseen tuntemattomien silmissä. Mikäli et siis muuten näytä ihan spurgulta.
Viikset toimivat tuossa suhteessa vähän niinkuin ihmisen suojaväri. Eläimet pelottelevat olevansa myrkyllisiä, vaikka eivät olisikaan, näyttävät selässään isoja silmiä luodakseen vaikutelman pelottavista kasvoista. Juuri tähän pohjaa oma toimintani ensi viikolla Järvenpäässä pidettävissä Sakustars-kilpailuissa, joissa aion viettää kolme päivää tiistaista torstaihin. Osallistun vapaaehtoisesta pakosta kategoriaan "taidetta kahdessa tunnissa", eli kuten luokkakaverini kanssa naureskeltiin, "Art out of ass"-kategoriaan. Ko. sarjassa on paljon kilpailijoita, jotka luultavasti ovat kaikki minua lahjakkaampia ja parempia tekemään mitään, joten aion murskata heidät henkisesti jo ennen kilpailua. Maalailen siellä seitsemän taulua aamusella, ikään kuin verrytellessäni, muotoilen viikseni Dalímaisesti kohti taivasta, pelotellakseni kilpailijat luulemaan minun olevan suurempi taiteilija kuin mitä todellisuudessa olen. Nerokasta, eikö? Toinen vilauteltu vaihtoehto oli, että jos kilpailuaamuna eivät kaikki makaile majoitushuoneen nurkassa henkisesti sirpaleina, voisin vetää braveheart-henkisen maalauksen kasvoilleni, ja kommunikoida vain eeppisesti huutamalla. Mutta silti, viikset ovat tässä suunnitelmassa ensisijainen aseeni, jolla pyrin pärjäämään mahdollisimman pitkälle.
Viime yönä hermostuin internetille, koska se ei osannut tallentaa tai julkaista ajatusoksennuksiani, vaan jumitti ja keskittyi tilttailemaan koko ajan. Tarkoituksenani oli sanoa, että maalaaminen on yli vuoden tauon jälkeen tuntunut todella vapauttavalta, ja se on myös herätellyt omat puolensa päänupissa, asiat alkaa nähdä automaattisesti hämmentävissä kulmissa olevina muotoina ja vinoneliöinä ja puolipalloina, joissa on hämmentäviä värejä, joita en osaa koskaan sekoittaa mistään, vaikka kuinka olisin päntännyt lukiossa päähäni värioppia. Omasta mielestäni on hauskaa, etten mitään voinut ottaa nuorempana vastaan silloin, kun minulla oli siihen mahdollisuus. Olin kolme vuotta kuvataidelukiossa, ja aloitin maalaamisen ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Sitä ennen en osannut, enkä panostanut yhtään mihinkään siellä, vittuilin opettajille.......Tajusin juuri nähneeni toisesta heistä unta. Siitä rasittavammasta. Toinen oli mukava. Toinen oli suomenruotsalaista sukua, ja jaksoi aina kertoa, keitä kaikkia oli opettanut ja auttanut alkuun, mutta ei itse varsinaisesti osannut iskeä pöytään mitään näyttöä omasta tekemisestään. Se mahtoi olla turhauttavaa. Tieto ja ymmärrys ilman taitoa. Viimeöisessä unessani hän kaivoi kuvaamataidon luokan postihyllystä hänelle lähetetyn kirjan, jossa häntä oli käsitelty. Hänen nimensä oli käännetty saksankielisen tekstin mukana saksalaiseksi sanaksi, eikä hän voinut hyväksyä tätä, vaan polki jalkaa ja toisteli omaa nimeään, vakuutellen itselleen sen tärkeyttä. Muuta en siitä unesta muista, mutta perusluonne tuli kuvailtua noinkin lyhyessä kohtauksessa. Sen rasittavan vireisesti soivan äänen muistan varmaan aina. Tasapainottavat "Njeeeeht" ja "Ümmhh"it soivat jokaisen lauseen välissä. Se siitä välihuomiosta. Niin, en voinut ottaa koulussa mitään oppia vastaan, koska olin suuntautunut vahvemmin imemään kaiken mahdollisen filosofian, psykologian ja uskonnon opettajilta, enkä oikein osannut arvostaa sitä mahdollisesti ihan tasokastakin opetusta, jota olisi ollut tarjolla. Kyllä minä niistäkin kursseista ysejä revin, mutta en oikein panostanut niihin. Toisaalta oman nupin käsittäminen tuntui olennaisemmalta, ensin pitää olla tiedossa miksi tehdään, sen jälkeen voidaan alkaa katsella välineitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti