lauantai 28. huhtikuuta 2012

Värähtelyä

Kylmät väreet. Osoitus siitä, että mitä tahansa teetkin juuri nyt, teet juuri oikein. Et voisi tehdä mitään tärkeämpää, nämä ajatusket ja tämä tilanne juuri tällaisena osui kerrankin yksiin universumin rytmin kanssa, ja värähtelet juuri oikealla taajuudella aistiaksesi olemassaolosi täydellisenä- koet kerrankin juuri sen, mitä sinun pitää kokea. Tämän saavuttamiseen ei tällä kertaa vaadittu mitään muuta, kuin Scott Kellyn Catholic Blood, ja ensimmäisiä sanoja miehen blogista:

"I lost my Dad back in October. It was from Leukemia, he was diagnosed in June and it took him down fast."

Se riittää tuomaan kaikki omat kokemukset ja ajatukset melko vahvoina takaisin, musiikki palauttaa sinut kaikkiin niihin hetkiin, joina olet sitä kuunnellut. Se on hermosolujen väliin rakennettu riippusilta, jota pitkin pääsee kulkemaan samaan tunteeseen, samaan hetkeen, samaan tilanteeseen. Ne kylmät väreet löytyvät sieltä aina, koska se on aina oikea hetki. Aina oikea tunne. Silloin tuntee olevansa lähempänä totuutta kuin koskaan. Ei se totuus silti löydy, mutta tuntee olevansa siinä aivan vieressä. Tietää olevansa vain yhden seinän päässä siitä. 

Jos saan elää tuhat vuotta, tahdon elää tuhat vuotta. Minä en koskaan usko voivani pitkästyä tähän maailmaan, aamukusella käymisiin, pitkiin kävelyihin, paikallaan istumiseen, ajattelemiseen, kitaran soittoon, yhtään mihinkään. Jos te muut tahdotte kuolla pois täältä ajallaan, ymmärrän sen kyllä. Minä rakastan jopa migreeniä niin paljon, että voin kärsiä sitäkin tuhat vuotta, jos se tarkoittaa, että saan jatkaa musiikin kuuntelua, kylmien väreiden tuntemista, olemassaoloa tässä ainutlaatuisessa maailmassa. Tahdon tutkia sitä luita ja ytimiä myöten. Löytää kaikelle merkityksen, ja kuulla ne selitykset, joita tiedemiehet kaikille näille ilmiöille keksivät. Mutta ehkä niiden nyt ensin pitää keksiä jotain, millä pysyn hengissä sen tuhat vuotta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti