Valveunia

Näin viime yönä monia valveunia, joista muistan selkeimmin ehkä seuraavat pari:

Oltiin jostain syystä meidän luokkalaisten kanssa sisustus- ja huonekaluliikkeessä, koska minä olen näissä paikoissa kuin kotonani, keskityin lähinnä loikoilemaan jollain sohvalla. Liike oli iso halli, jossa oli hyllyväleittäin eri juttuja, vähän niinkuin Lahden kirpputori Lanttila. Joku luokkalainen tuli esittelemään pientä keraamista sisustustaulua, joka oli seepian sävyinen. Siinä oli koira ja metsämies haulikon kanssa, taivaalla lensi sorsa. Sanoin, että tuo on minun elämäni tarina, olen juuri menossa lopettamaan koiraa. Vähän ajan päästä, kun muut alkoivat olla valmiimpia lähtöön, yritin harhailla ympäriinsä, mutta heti kun pääsin vähän kauemmas minut huudettiin takaisin, kun lattiat olivat täynnä sahanpurua, eikä tahdottu että sotken lisää. Henkilökunta alkaisi kuulema valittaa. Taisin tämän kerran kuunnella.

Toisessa olimme jossain sukujuhlissa. Kävelimme Eetun kanssa takapihalle, jolla yllättäen olivat lähes kaikki serkkummekin. Kaikki tuijottivat pienen leikkimökin takaseinällä olevaa kahta tuolia. Ne olivat jotenkin merkillisellä tavalla piirrettyjä, kuten leikkimökkikin. Toinen tuoli oli tyhjä, toiseen tuoliin oli piirretty vanha, läpikuultava nainen hymyilemään kahvikuppi kädessä. Siinä näyssä tiivistyi jokin täydellinen suru, ja aloimme kaikki itkeä jokaista kuollutta ihmistä, jokaista surematonta kuolemaa ja padottua tunnetta. Se kuulostaa massiiviselta ja ehkä nololtakin, mutta oikeasti herätessäni tunsin vielä jäänteitä siitä surusta, se oli täydellisen puhdas tunne ilman sävyjä. Tavallaan siinä oli myös jotain lohdullista. Tämän unen jälkeen tajusin näkeväni valveunia, olevani oikeastaan yhtä paljon hereillä, kuin unessa. Kuljin vähän epämääräisesti unesta toiseen, kunnes lopulta nukahdin syvään uneen. Nyt olo on levännyt, vaikka muistan maanneeni silmät auki melko suuren osan yötä.

En ole kai ikinä paininut ulkonäössäni minkään asian kanssa niin kauan, kuin juuri äsken viiksieni. Viiksivaha maksaa kuulema aivan vitusti, joten käytän Eetun vanhaa hiusgeeliä, joka haisee hunajalle ja näyttää vähintäänkin epäilyttävälle. Tuli heti vahvat Sekaisin Marista-assosiaatiot, ja varmistin viisitoista kertaa, ettei se ole spermaa. Ei se nyt ihan siltä näytä, muttei voi koskaan olla varma. Nyt voisin keittää itselleni aamukahvit, lueskella vähän kirjoja, ja katsella auringon nousua, mikäli se paskiainen nyt saa raahattua itsensä taivaalle. Ei se eilinen nyt niin paska päivä ollut, etteikö kannattaisi uudestaankin tulla.