tiistai 10. huhtikuuta 2012

Teatteri-ilmaisu nuorten itsetuntemuksen vahvistajana

Taas on aluksi pakko puuttua epäolennaisuuksiin, jotka häiritsevät huomattavasti tekstin lukemista. Pia Hounin tekstistä paistaa läpi, että siellä on ollut tytöllä arvosanat pelissä, koska kuka muuten kirjoittaa edes tutkimustekstiin lauseita kuten: "ymmärrän eettisyyden ja itsetuntemuksen käsitteet teatteri-ilmaisun kontekstiin vahvasti kuuluviksi, eräänlaiseksi yhteisöllisen toiminnan ontologiaksi, jota harvoin tulee artikuloitua esille". Luultavasti minä. Siltikin joidenkin mutkien oikominen voisi tehdä hyvää arvosanojakin ajatellessa, koska tuollainen luo vaikutelmaa turhan tärkeästä tason nostamisesta, lukijoiden rajaamisesta johonkin tiettyyn, sivistyssanakirja taskussa kulkevaan kansanosaan. Heti alkumetreillä minulla meinasi mennä kirjoittajan kanssa myös sukset ristiin hänen lainattuaan Helena Kallion pätkää Kultakuume-julkaisusta. ("Minun utopiassani peruskouluihin palkataan kunnon teatteri-ilmaisun opettajia draamakuraattoreiksi, jotka yhteistyössä aineenopettajien kanssa suunnittelevat toiminnallisia menetelmiä eri oppiaineisiin. Draama on myös erinomainen etiikan opetuksen työväline, sillä se ankkuroi meitä yhteiseen, käsillä olevaan todellisuuteen, mahdollistaa konkreettisessa fiktiossaan todellisten tilanteiden tunnustelevan punnitsemisen ja edistää sosiaalisen vuorovaikutuksen mittasuhteiden tajua") Minun utopiassani jokainen nuori soittelee kitaralla improvisaatiota historian tunnilla kunkin aikakauden musiikkityyleille ominaisia kulkuja tapaillen, mutta tiedostan, että se ei koskaan toimisi kaikille.

Draama on todella vaikuttava ja tehokas toiminnan muoto. Siinä laitetaan itsensä likoon joko täysillä, tai sitten ei ollenkaan. Se toimii totta kai paremmin ulospäin suuntautuneiden ihmisten kanssa, joilla on jo valmiiksi jonkinlaiset edellytykset tulla toimeen täysin tuntemattomien kanssa ja päästää irti omasta itsestään siksi aikaa, että leikkii hetken jotain muuta. Juuri tästä syystä se on suomalaisille monesti täysin ylivoimaista ja vaivaannuttavaa, enemmän ja enemmän ulos sulkevaa kuin mukaansa tempaavaa toimintaa. Siksi saamme katsoa elokuvasta toiseen Hissu Hietalahden hauskaa, mutta jo melko turvonnutta naamaa, kun täällä ei ole niin paljon ihmisiä, jotka tahtoisivat hakeutua sen kaltaiseen työhön. Toki meillä on järjettömät määrät ihmisiä, jotka seurauksia käsittämättä tahtovat telkkariin, mutta se on mielestäni hieman eri asia.

En sano, ettäkö draama olisi turhaa touhua, ei mitenkään päin. Varmasti se on juuri sellaista omaa toimintaansa eettisistä ja ulkopuolisista silmistä katsovaa toimintaa, mutta se ei todellakaan ole kaikkien juttu.  Kyllä voin omasta kokemuksestani sanoa, että monesti yhdessä hetkessä ajattelen, ettei tämä ole millään tavalla minun juttu, ja seuraavassa esitän äkäistä marsua eläinkaupassa. Se on osaltaan ihmiseen rakennettu ristiriita, jota jotkut omasta egostaan vähän enemmän pitävät eivät tahdo myöntää olevan olemassa. Näitä vain on opetuksenkin piirissä istuvista opiskelijoista ikävä kyllä se valtaosa, ne jotka ostavat uudet macit ja iphonet sitä mukaa kun niitä keretään roudata markkinoille, niitä jotka seuraavat aikaansa ja pysyvät sen hermolla. He pitävät kättä ranteella tajuamatta, että kun veri pääsee sinne asti, sydän on jo lyönyt. He tahtovat olla kuten muut, tajuamatta itse luovansa sen verkoston, jota muutkin kopioivat. Heille heittäytyminen ja asioiden eettinen ja reflektiivinen tarkastelu ei ole olennaista, se ei ole heidän mukavuusalueellaan, eikä heitä välttämättä juuri kiinnosta sieltä lähteäkään. Toki, mikäli draamallisia menetelmiä saataisiin istutettua koulusysteemiin jo pienestä pitäen, asenteet muuttuisivat ja olisi yleisesti "cool" osallistua tällaiseen hölmöilyyn. Mutta silti etsisin ennemmin toiminnallisia, kuin varsinaisesti draamallisia tapoja toimia. Erilaisia pieniä juttuja, joilla saa nuorten omaa ajattelua ja toimintaa aktivoitua ilman, että sen edellytyksenä on itsensä naurunalaiseksi tekeminen, johon kaikilla ei riitä rohkeus. Jos ei saada heitä pois mukavuusalueelta, houkutellaan heidät ainakin reunalle.

Tekstissä käytetään vahvasti vipuvartena juurikin sitä, että pitäisi houkutella ihmiset pois mukavuusalueelta, mutta olen käytännössä huomannut, että monesti kun draamaa harrastavat tai siitä erityisen paljon pitävät ihmiset asettaa vastakkain vaikka pitemmän kirjallisen työn kanssa, he turhautuvat nopeasti ja alkavat alisuorittaa. Muuten koko artikkeli tuntuu puuduttavan paljon Tikkurilan teatteri- ja sirkuskoulun ylipitkältä mainokselta. Tutkimusmateriaali on melko suppea, ja kirjoittaja tuntuu nollaavan ja sivuuttavan lähes kaikki kiinnostavimmat puolet omasta tutkimuksestaan (vaikkapa sukupuolen tai iän vaikutus vastausten laatuun ja sävyyn, hän vain sanoo ettei koe iän tai sukupuolen olevan olennaisia asian kannalta, vaikka tunnustaakin iän vaikuttavan vastauksiin paljon.), hän kaivaa yksinkertaisista "mä en jaksa näitä kysymyksiä"-vastauksista suurempia totuuksia kuin niissä onkaan, minkä lisäksi filosofian namedroppailua on ehkä vähän liian paljon tarpeeseen nähden. Vaikka draama voi parhaimmillaan olla todellakin loistava ja toimiva tapa aktivoida nuoria, tässä tekstissä oli jotain niin luotaan työntävää ja sisäänpäin lämpiävää, että se tekee mielestäni ehkä jopa enemmän hallaa, mikäli asiaa tämän pohjalta esitettäisiin siihen perehtymättömille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti