torstai 12. huhtikuuta 2012

Psaikedelikus Minimus

...please?  
On taas aikainen aamu, joka monille vanhuksille on ihmiselämän parasta aikaa. Voi keitellä puuroa ja taputella itseään selkään, kun ei kuollut vielä tänäkään yönä. Itselleni tämä tarkoittaa lähinnä jostakin henkisen itsekurin ja kehon sekä mielen rankaisemisen näkökulmasta kuudelta nousemista, ja paria kuppia kahvia. Voin rauhassa kääntyä sisäänpäin ja koittaa kartoittaa mieleni avaruuden reunoja. Olen viimeaikoina nähnyt väläyksenomaisesti sellaisia pieniä visioita ihmismielen ja maailmankaikkeuden yhteyksistä, ne ovat siis tulleet vain sellaisina tavallisina ideoina, joihin on liittynyt jokin kuvallinen "näky", ilman mitään ufot ja hipit-paskaa tai mystistä sekoilua. Olen vain nähnyt päässäni juttuja. Esimerkiksi eilen se joskus käyttämäni vertaus ihmisistä aivosoluina tavallaan syveni, kun ajattelin sitä tajunnan laajenemisen näkökulmasta.

Ihminen syntyy eräänlaisena äkillisenä, pakotettuna alkuräjähdyksenä. Heti siitä hetkestä alkaen hänen tajuntansa, päänsisäinen maailmankaikkeus, lähtee laajenemaan ja oppimaan asioita, rakentamaan itseään ehjemmäksi ja laajemmaksi kokonaisuudeksi. Käytännössä se on ainoa maailmankaikkeus, jonka hän koskaan tulee tuntemaan, ainoa paikka josta hänellä voi olla minkäänlaista todellista tietoa tai ymmärrystä. Muut ihmiset kasvavat ja laajenevat omaa vauhtiaan, ja jo varhaisesta vaiheesta kaikki nämä pienet maailmankaikkeudet ovat tekemisissä keskenään, risteävät toisissaan ja hipovat toistensa laitoja. Ne ovat olemassa limittäin ja lomittain, ja me voimme keskustelemalla keskenämme saada niistä uutta tietoa, mutta emme voi koskaan vaihtaa omaamme siihen. Kuvaksi piirrettynä siitä vois yhä siis käyttää vertauksena sitä, että me olemme kaikki hermosoluja, joista kasvaa säikeitä joka suuntaan, kohtaamme toisiamme ja muodostamme yhteyksiä, joiden kautta imemme ja annamme vaikutteita toisillemme jatkuvalla syötöllä. Kuka pystyy tarkasti sanomaan, mistä solusta jokin suurempi liike lähtee, eikä se ole olennaistakaan, vaan pääasia on, että liike tapahtuu ja ajatuksia syntyy. Ne, jotka vain osaavat artikuloida sisään imemänsä vaikutteet paremmin, tiivistävät monien muidenkin tuntoja ja ajatuksia, ja ovat ehkä siksi tärkeässä asemassa tulkkaamassa niitä ajatuksia kaikille muille, sen sijaan että tekisivät tai keksisivät välttämättä mitään omaa. Toisaalta minunkin ajatukseni ihmisten konemaisesta, kollektiivisesta ja alitajuisesta yhdessä toimimisesta on vain Thomas Hobbesin ajatuksia isompaan mittakaavaan vedettynä. Hän näki ihmisen biologisena koneena, jossa kaikki toimii impulssien varassa, minä näen koko ihmiskunnan yhtenä isona ihmisaivona, jossa jokainen on yksi hermosolu, ja hänen tehtävänsä ovat yhtä yksinkertaiset, kuin hermosolunkin: välittää viesti eteenpäin.

Eilen sain keskustelussa puolustaa näkemystäni ihmiskunnan "kollektiivisesta tajunnasta" objektivistista näkemystä vasten. Ko. henkilö piti sitä luultavasti turhana mystikkopaskana, koska ymmärsi sen ainakin aluksi vähän väärin. Ihmiskunnan kollektiivisella tajunnalla en tarkoita mitään meitä ohjailevaa yhteistä suurta tahtoa, joka laittaisi meidät tekemään asioita. Tarkoitan sillä ennemmin sitä, että ihmiset ovat liian lähellä itseään ja omia subjektiivisia kokemuksiaan nähdäkseen kokonaiskuvaa, eivätkä he voi sitä ikinä nähdäkään. Silti, ensimmäisestä jaetusta kokemuksesta, mammutin taposta kertovasta luolamaalauksesta tai tulesta kertovasta laulusta lähtien ihmiskunta on jakanut kokemuksiaan muiden kanssa. Tahti on kiihtynyt ja nopeutunut, ja nyt se on todellakin muuttunut jo lähes välittömäksi sosiaalisen median myötä. Pelkään, että tämä välittömyys vie vähän tehoa sen ajattomuudelta, koska tunteen ilmaisun kannalta keskeinen heijastelu vaikkapa sen musiikin kautta voi menettää arvoaan, kun samat tunteet saa ilmaistua Facebookissa "AARGH, lol!" postauksella. Ihminen ei tajua sitä, mutta kaikenlainen kulttuurihistoriallinen ja filosofinen hapatus kulkee hänen päänsä ja olemuksensa läpi koko ajan. Se on niitä asioita, jotka tekevät hänestä ihmisen, vaikka hän ei antaisikaan niille mitään arvoa. Hän saattaa olla sytyttäjänä jonkun toisen ajatusketjussa, joka johtaakin johonkin olennaiseen havaintoon, ja sitten huudellaan heurekaa ja juostaan pitkin katuja.

Ihmisen kulttuurihistoria on aina ollut heijastelua, traumojen käsittelyä ja kuolemanpelon lievitystä. Ne ovat mielestäni enemmän tai vähemmän sen keskeiset tehtävät, sen lisäksi että ne inspiroivat ihmisiä yhä uusiin kokeiluihin ja hyppyihin keskelle jotakin suurta tuntematonta. Itselleni Dalí on ollut järjettömän suuri inspiraation lähde jo ihan siksi, että sillä on ollut hienot viikset, ja kukaan ei osaa muistella sen eksessiivistä huumeiden käyttöä, koska se osasi maalata tauluja. Tajunta laajeni rytinällä, kuvataide kulki surrealismiin, ja ihmiset taputtivat käsiään, vaikka jätkä saattoi monella mittapuulla olla itserakas mulkku ja narkki. Pitääkin kaivaa jostain niitä sen päiväkirjoja, kun tänään pääsee koulusta. Hänen maalauksensa tiivistävät monesti myös ne visiot, joita minä koitan ilmaista vaikkapa musiikillisesti. Se on tietynlaista surrealismia, vaikka kulkeekin välillä sovinnaisia latuja. Keskeistä on se, että tutut, näkyvillä olevat asiat piilottavat sisäänsä tai muodostavat yhdessä jonkin vieraamman, uuden kokonaisuuden. Se on onnistuessaan aivan järjettömän hieno tunne, kun sinulla on tavallaan kolmekin biisiä päällekkäin yhdessä, ja voit kuunnella siitä oikeaa tai vasenta laitaa saadaksesi yhden kuvan, joka ei silti vastaa sitä kokonaiskuvaa, joka niistä muodostuu yhdessä. Odottakaas kun joskus pääsen tekemään 5.1 miksauksella biisejä, niistä voi tulla hivenen hämmentävää kamaa.

Sodan jälkeisessä taiteessa, niin kirjallisessa, kuin kuvataiteessakin, tiivistyy monesti se järjettömyys ja pienuuden tunne, jonka niin valtava asia, kuin sota, ihmisessä aiheuttaa. Tämä on havaittavissa sekä Dalín tauluissa, että vaikkapa Kurt Vonnegutin Teurastamo 5ssä, jossa päähenkilö ajelehtii ajoissa ja paikoissa voimatta juuri itse vaikuttaa mihinkään siitä. Tällainen voimattomuuden kokemus on varmasti vaivannut monia sodasta selviytyneitä. Toisaalta se on mielestäni aivan täydellinen kuvaus ihmismielen toiminnasta, koska tavallaan ihminen on aina irrallaan ajasta ja paikasta kyetessään palauttamaan mieleensä tarkastikin kaukaisia tapahtumia, mutta vielä puuttuisi se täydellinen irtaantuminen, jotta ihminen voisi aina konkreettisesti elää uudestaan muistojansa. Toisaalta olisiko kauhean mielekästä toistaa vanhoja tekemisiään, sillä eihän niissä oletettavasti voisi muuttaa juuri mitään? Muutenhan se ei enää olisi muisto, vaan alkaisi rakentaa uutta todellisuutta vanhan päälle, tavallaan ryssien kaiken jo tehdyn työn. On myös syytä pitää mielessä, että kaikki tämä minun suoltamani sonta on täysin tajunnanvirtaa, yhden mielen vapaata psaikedeelistä kanavointia tekstiksi, ja sitä ei pidä ottaa yhtään sen vakavammin missään muissakaan yhteyksissä. En siis lähtisi rakentamaan etenkään kenenkään kouluprojekteja subjektivismista tai ontologisesta objektivismista näiden asioiden todistamiseen tai kumoamiseen. Kunhan koitan tappaa aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti