Tiedän hokevani tätä samaa jokaikisen uuden vuoden ajan alkaessa, mutta täytyy taas sanoa tämän kevään olevan todella vahvasti minun aikaani. Ehkä se vain alleviivaa sitä, miten paljon minä rakastan tätä järjetöntä, täysin merkityksetöntä ihmiselämää ihan sellaisenaan, ilman että minulle annetaan siinä edes yhtään mitään. Kun ulkopuolelta ei löydy mitään hyödyllistä tai käyttökelpoista, pitää se etsiä sisältäpäin. Jokaikinen luonnon ilmiö ja sisäpihan ihme, joita tämä urbaanikin asuminen aina silloin tällöin tarjoaa, jaksaa aina pitää minut maailman äärellä hetkestä toiseen, ja vaikka oleminen joskus ahdistaakin juuri siksi, että sen täytyy loppua, sekin on osaltaan tekemässä jokaisesta hetkestä merkityksellisemmän ja hienomman. Tahtoisin vain jatkaa tämän kaiken ihmettelyä niin pitkään, kuin sitä vain on mahdollista ihmetellä. En usko, että voisin koskaan kyllästyä elämään. Siitä löytyy aina jotain sellaista, mitä et osaa, mistä sinulla ei ole pienintäkään käsitystä. Jotain missä voi kehittyä, jotain opittavaa. Säälin valmiita ihmisiä, koska heille ei oikeastaan ole sitten olemassa enää mitään. Todellisuudessahan he eivät ole sen valmiimpia, kuin kukaan muukaan, he ovat vain tulleet kykenemättömiksi havaitsemaan omaa vajavaisuuttaan. Ehkä syy sääliinkin on ennemmin siinä. En tahdo ikinä saavuttaa sellaista tilaa. Tasapainoa. Onneksi kuolevaisuus tulee aina pitämään huolen siitä, etten pääse tasapainoon. Silti jokainen keino pidentää elämää on tervetullut, koska ihan mielelläni kuolisin myöhemmin, kun kokisin olevani siihen henkisesti valmiimpi. Sata vuotta vaikuttaa järjettömän pieneltä ajalta, vaikka todellisuudessa täyttääkseni edes 40 minun täytyy elää koko tähän astinen elämäni melkein uudestaan, ja koko siihenkin astinen elämäni ennen kuin olen 80. Se on melko hämmentävä ajatus, koska toisaalta tämä 23 vuottakin on tuntunut aivan helvetin pitkältä ajalta. Vaikka vuodet tuntuvat menevän aina nopeammin, tuntuu ettei aika varsinaisesti mene.
Luin lisää Nietzscheä, ja aloitin Ilmari Kiannon Punaista Viivaa, koska tahdon välistä lukea jotain suomalaista. En ole koskaan saanut sitä aikaiseksi, nyt aloitan sitten jostain edes. Suomen kieli on kuitenkin väriltään paljon englantia kauniimpi luonnon kuvailuun, se on suomalaisen luonnon näköistä ja kuuloista. Ehkä se on Aleksis Kivestä imeytynyt tunne- ja ilmapiirikysymys, mutta monesti sillä maalaa täsmällisemmän ja selkeämmän kuvan, kuin englannin kielellä vähän taitavamminkaan pyöriteltynä. Toisaalta suomalainen metsä on minulle varmasti äärimmäisen paljon tutumpi, kuin ulkomaiden maisemat, joten mielikuvatkin siitä ovat syvemmällä tajunnassa, helpommin palautettavissa. Suomen kieli eri aikoina on myös mielestäni melko hieno ilmiö. Tomppa löysi kirpparilta heti sotien jälkeen kirjoitetun maantiedon kirjan, jossa pystyy aistimaan sen 50-luvun jäykän, mutta humoristisen, tarkasti kuvailevan ja dokumentoivan kirjakielen. Sitä voi lukea samalla jäyhyydellä, ja kuva mustavalkodokumentista ja suhisevasta ääniraidasta välittyy heti. Lisäksi sen esittämä asia on erittäin hauskaa ajan kuvaa, jossa "Afrikka ei ole enää vain suuri tuntematon maanosa, vaan osa siitä on kartoitettu".
Ruokaa ei tietystikään ole taas, nälkätaiteilijan elämä jatkuu. Tilillä on 3 euroa, laskuja on tässä pöydällä 75llä eurolla. Kirjoittaminen on toki mukavaa, mutta ei se vatsaa täytä, ja kesäksi pitäisi sitten keksiä jotain, millä maksaa vuokransa. Jos joku tahtoo maksaa minulle jonkin asian tekemisestä, niin työ kelpaa. Tai pitäisi vaan laittaa tilinumero tuohon omiin tietoihin, jotta kuka tahansa voi koska tahansa naurahtaa että "onpas ahne jätkä, ajattelee olevansa niin iso stara että jengi syytää sille rahaa kun vain laittaa tilinumeron näkyviin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti