Perheetön mies

Aamulla puhuin elämäni toisesta suuresta lukkojen takana istuvasta Charliesta, joku saattaa muistaa minun puhuneen joskus enemmän myös toisesta. Nyt voin yrittää koota sitä valtavaa läjää tunteita ja ajatuksia, joita tuo mies on minussa koko elämäni aikana ehtinyt herättää. Voidaan helposti sanoa kyseessä olevan yksi eniten koko elämääni vaikuttaneista henkilöistä, vaikka minulla ei ole koskaan ollut kuin välillisiä keinoja päästä tuon ihmisen mieleen ja tajuntaan käsiksi. Charles Manson oli lukioon tultaessa muodostunut minulle jo tietynlaiseksi pakkomielteeksi. Katsoin jokaisen dokumentin, uutisen, haastattelun ja videon, joka youtubella oli tarjota, luin kirjoja ja katsoin Helter Skelteriin pohjautuvat elokuvat, pyrkimyksenäni oppia ymmärtämään, miten yksi mies on voinut muuttua koko universaalin pahuuden ilmentymäksi, jonka puoli maailmaa olisi valmis tappamaan heti, jos hän työntäisi nenän päänsäkin vankilan ulkopuolelle. Tämä on siinä mielessä ajankohtainen, että häneltä evättiin taas uusi mahdollisuus lyhentää tuomiotaan, ja hän on aivan yhtä yhteistyökyvytön, kuin aina ennenkin. Mielestäni on noilta päätöstä ilmoittavilta kavereilta vähän vitsi todeta, että jos se muuttuisi yhteistyökykyisemmäksi, sillä olisi mahdollisuus päästä poiskin joskus. Ei sillä naamalla, jota on 40 vuotta maalattu äärimmäisen pahuuden ja saatanallisuuden symboliksi.

Koko juttu on minulle kaikinpuolin helvetin mielenkiintoinen ja palkitseva.  Siinä nyrjähtänyt, aivan pienestä muksusta asti aina muiden harteille tönitty lapsi on kasvanut rikolliseksi, joka omien puheittensa mukaan varasti ensimmäisen autonsa 8-vuotiaana, ja ajoi sen muistaakseni apteekin ikkunasta sisään, mistä alkoi jatkuva vankilakierre. Ensinnäkin siinä on jo loistava esimerkki siitä, miten äärettömän suuria vahinkoja voidaan välttää pitämällä lapsista huolta, rakentamalla niihin turvallisia kiintymyssuhteita ja olemalla hyviä vanhempia. Sieltä juuresta ja kotoa Mansoninkin tarina alkoi, äiti oli itsekin vasta lapsi, ja yritti tyrkkiä poikaa isovanhemmilleen, mitä kautta hän päätyi rikolliselle sedälleen, ja väistämättä tien päälle. Hän kulki käytännössä poikakodista ja rangaistuslaitoksesta toiseen, teki lähes kaikkea rikollista ja pääsi ulos vasta 60-luvulla, aikana joka oli hänelle itselleen täysin vieras. Hänellä ei pohjimmiltaan ollut mitään tekemistä hippien kanssa, hän oli rikollinen ja kehäraakki aivan toiselta aikakaudelta, ja välivuodet hän oli viettänyt vankilassa, eristyksissä maailmasta, koska siihen aikaan vankilakin todellakin tarkoitti eristystä aivan eri tavalla, kuin tänä päivänä.

Hän pyöri ympäriinsä ja piti hauskaa, soitteli kitaraa ja sekoili, mutta pysyi poista isommista hankaluuksista. Hän vehtasi nuorempien tyttöjen kanssa, mutta niin kaikki muutkin, koska se oli grooovy sixtiees, määän.  Ajan mittaan nuoret tytöt, ja sittemmin myös miehet alkoivat karkailla kotoa ja seurata häntä, koska hän oli lapsi jota kukaan ei halunnut, hän ei ollut kasvanut aikuiseksi sovinnaiseen maailmaan, vaan oli pysynyt juurettomana. Nuoret olivat hänelle linkki tuntemattomaan maailmaan, joka auttoi häntä pääsemään käsiksi elämään ja saamaan jonkinlaisen otteen kaikesta siitä ajasta, joka oli kulunut ohi vankilassa. Tapahtui asioita X, joihin palaan myöhemmin. Pelottava kultti, joka lopetti 60-luvun iloisen auringonpaisteen, haettiin autiomaasta ranchilta, josta Charles Manson löydettiin piilottelemasta matalasta kaapista.

Mansonia syytettiin yhteensä yhdeksän ihmisen murhasta, joka nyt tänä päivänä tarkoittaisi yhtä tuntia Harlemissa tai varttia jossain Rio De Janeiron favelassa. Ongelma oli lähinnä siinä, että tapetut asuivat rikkaiden asuinalueella ja kahden illan murha-aalto sai aikaan sen, että Hollywoodissa asustelevat näyttelijät panikoivat ja muuttivat pois joukoittain. Koko porukka napattiin kiinni, ja kaoottisen oikeudenkäynnin jälkeen tuomittiin kaikki olennaiset hahmot näyttämöltä suoraan kuolemaan. Vähän myöhemmin kuolemantuomio kuitenkin kiellettiin, ja tuomiot muutettiin elinkautisiksi. Seuraavana vuonna kuolemantuomio otettiin takaisin käytäntöön. En usko suurempiin salaliittoteorioihin, mutta epäilen tämän kikkailun olevan seurausta jostain perusamerikkalaisesta valtapelistä ja sähläämisestä, jonka osasyynä oli se, ettei Mansonia haluttu hengiltä. Siinä on aivan liian hyvä syntipukki hukkaan heitettäväksi. Yhteiskunta oli mielestään antanut hänelle monia mahdollisuuksia, joista huolimatta hän oli täynnä pahuutta ja kaiken avun ulottumattomissa, ja nyt Yhdysvaltalaisilla moraalinvalvojilla oli mörkö kaapissa. Natsithan saavat tästä vedettyä tietysti liskoihmisten ja Roman Polanskin jutskujuurten kostohyökkäyksen valkoista aatetta kohtaan. Natsismista puheen ollen, se on ainoita puolia Mansonissa, joita olen systemaattisesti hylkinyt, koska se on osaltaan myös paljastamassa hänen älyllistä rappiotaan. Toisaalta se on myös vankilassa ollessa välttämättömyys, että kuulut johonkin porukkaan, ja kun uhrien joukossa oli kuitenkin jutskuja, ja välit Mustiin Panttereihin olivat valmiiksi heikot, voi valinta olla ilmeinen.

Pitkään taistelin päästäkseni yleisen kuvan, pinnallisen yksipuolisen katsomuksen läpi Mansonin ytimeen. Kaikki kirjat ovat syyttäjän ja "uhrien", viattomien nuorten kirjoittamia, ja niissä tarjotaan kuvaa manipuloivasta, tunteettomasta kulttijohtajasta, joka syötti muksuille huumeita, muttei itse koskenut niihin ikinä. Ensinnäkin, tämä kuva ei mene yksiin Charlien äärimmäisen impulsiivisen, räjähdysherkän, ja vahvoja tunteita jatkuvasti läpikäyvän olemuksen kanssa. Manipuloiva, kyllä. Sitä aivan ehdottoman varmasti, koska hän on ollut koko ikänsä pieni kokoinen, eikä ole voinut vain ottaa haluamaansa, vaan hänen on pitänyt oppia lukemaan ihmisiä ja sopeutumaan uusiin tilanteisiin koko elämänsä ajan. Rotta on yksi ensimmäisistä asioista, joita hänestä tulee mieleen.  Haastattelijat eivät monesti ymmärrä sitä showta, jota hän heille vetää, ja leimaavat sen suoralta kädeltä hulluudeksi. Charles Manson etsii koko ajan perhettä. Joka ikistä ihmistä hän lähestyy varoen, koetellen rajoja, etsien eroja ja yhteneväisyyksiä, testaten ihmisen suhtautumista. Jos hän näkee, että hänet otetaan vakavasti, voi hänkin ottaa haastattelun vakavasti ainakin hetken aikaa. Heti, kun hän turhautuu, hän heittäytyy vaikeaksi. Hän on myös äärimmäisen epävarma siitä, miten hänen esityksensä kulkee. Tarkoitan, että jos hän vaikka sotkeutuu sanoissaan kiihkopäissään, hän voi helposti sitä peitelläkseen alkaa lasketella järjettömiä äänteitä ja tavuja, antaakseen ymmärtää sen olevan tarkoituksellista.  Tämä tietysti saa hänet vaikuttamaan vieläkin sekaisemmalta. Mitä tulee väitteeseen siitä, ettei hän olisi koskaan ottanut LSDtä.... Ihan oikeasti? Jos on kuunnellut hetkeäkään sitä uskomattoman hienoa tajunnanvirtaa ihmismielestä, todellisuudesta, olemisesta ja moraalista, on melko turvallista sanoa, että niihin sfääreihin päästäkseen hänen on täytynyt aikanaan tehdä helvetin monta trippiä sisäänpäin. Myös hänen musiikkinsa kertoo vahvasti siitä. Se onkin minulle yksi mielekkäimpiä puolia Charliessa, ja myös yllättävän suuri vaikuttaja vaikkapa omia sävellystapojani ajatellen. Biisien seassa on toki todella paljon ihan puhdasta paskaa, mutta sellaiset biisit, kuin People Say I'm No Good ja Sick City ovat mielestäni todella onnistuneita sekä tekstin, että sovituksensa puolesta. Joku muusikko, taisi olla Neil Young, sanoi Mansonin olevan elävää musiikkia, josta kaikki vaan räjähtää tajunnanvirtana ulos.

Kun olin aikani lueskellut puolustuspuheenvuoroja Mansonia vastaan, jonka oma oikeudenkäynti meni melko vahvasti penkin alle, koska hän päätti edustaa itse itseään, turhauduin ja jätin koko asian vuodeksi. Minua vitutti se, että niin ilmeisen syvä mieli ja monisyinen ja kaleidoskooppinen persoonallisuus olisi lopulta vain äärettömän tyhmä natsi, joka tahtoi tappaa mustat ja hallita maailmaa. Sitten löysin Nuel Emmonsille sanellun kirjan Without Conscience: Charles Manson in his own words. Toki jollekin voi olla ihan yhtä tyhjän kanssa, että jonkun todistusaineisto toisen ihmisyyden puolesta on vain tämän oma sana, joka on julkisesti leimattu pahaksi ja valheeksi, mutta mielestäni yksi vaikkapa humanismin keskeisiä ajatuksia on luottamus ihmiseen, myös silloin kun kaikki muut leimaavat hänet pahaksi. Tuossa kirjassa oli vihdoin se näkökulma, jota olin etsinyt. Mansonin rauhassa kertoma, ajatuksella muistelema näkemys tapahtumien kulusta, jota ei ole sotkemassa haastattelijoiden johdattelevat kysymykset, joilla on tarkoitus myydä uutisia. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta pääpiirteittäin muistan keskeiset tapahtumat jotenkin seuraavasti.

Perhe eleli Topanga Canyonin lähettyvillä Spahnin ranchilla omaa, anarkistista elämäänsä, johon kuului ruoan laitto, hippielämä, LSD, roolileikit, ja musiikki. Charlie oli mielestään jo vanha mies, eikä hänellä ollut enää juurikaan intoa olla tekemisissä poliisien kanssa. Hänen ympärillään olevat ihmiset olivat idealistisa rikkaiden perheiden lapsia, jotka olivat jättäneet kotinsa oman hippiutopiansa perästä. Naureskelen usein Mansonin olleen erikoisnuorisotyön pioneeri, kun hän otti suojiinsa kaikki ne lapset, joita yhteiskunta ei tahtonut omikseen. He elelivät pääasiassa rauhallista elämää. Tiedän, että rikkaiden lapset ovat idealismissaan aina voimakkaimpia, koska heidän ei ole täytynyt koskaan elää sitä työläisen unelmaa, jota ovat jahtaamassa. Se on heidän silmissään tärkeän työn täyteistä ja ahkeraa, vaatimatonta elämää. Tiedän myös oman näkemykseni asiasta olevan vahvasti omien elämänkokemusteni värittämä.

Huumeiden käytön myötä he eksyivät kauemmas utopiastaan, koko porukka innostui tekemään kaiken maailman pikkurikoksia, joiden peittelyyn tarvittiin uusia rikoksia. Erään Mustien Panttereiden kanssa sattuneen välikohtauksen, jossa Charles Manson tiettävästi tappoi elämänsä ainoan ihmisen hätäpäissään, jälkeen homma muuttui vainoharhaiseksi, ja alkoi mennä kokonaisvaltaisesti päin helvettiä. Tässä vaiheessa rotupuhdistuksetkin tulivat kuvaan Mansonin puheisiin, ja koko touhu alkoi saada synkempiä ja vainoharhaisempia sävyjä, mutta Charles selitti kirjassaan saaneensa itse pitää nuoria aisoissa, koska hänellä ei ollut intoa olla missään tekemisissä poliisien kanssa. He linnoittautuivat aavikolle ja ostivat aseita ja turvaa  moottoripyöräjengeiltä, jotka joutuivat kuitenkin häätämään tilalta pois. Poliisit olivat jatkuvasti hätyyttelemässä, tytöt jäivät kiinni varastettujen luottokorttien käytöstä, varastettu auto löytyi, ja Manson sai puhelun poliiseilta, että hänen pitäisi tulla käymään kuulusteluissa mahdolliseen murhaan liittyen. Tässä vaiheessa kuppi meni nurin, ja muistan miten hän kuvaili sitä hetkeä käänteentekevänä, luvaten maailmalle sen hirviön, jonka ne yrittävät hänestä niin kovasti tehdä. Omien sanojensa mukaan hän meni sanomaan Sadielle ja Lindalle, kahdelle tytöistä, että "antaa mennä, tehkää mitä vaan tahdotte, ottakaa Tex mukaan." Ei myy kirjoja tai elokuvia yhtä hyvin kuin "something witchy." Toisaalta on aivan yksi ja sama mitä hän sanoi, koska ne ihmiset kuolivat, ja sillä oli valtava vaikutus koko maailmaan. Sillä oli valtava vaikutus koko nukkuvaan, viattomaan maailmaan, jossa sota oli aina jossain kaukana, kommunistisessa maassa, eikä murhaaja ollut hyvinvoivien ja rikkaitten kotioven takana soittamassa ovikelloa.

Uskon helposti, että nuoret käänsivät kelkkaa, ja pettivät Mansonin, koska hän oli ilmeinen syyllinen ja syntipukki, ja nuoret ajattelivat ehkä pääsevänsä joskus vielä vapaallekin jalalle tuossa vaiheessa. Osa ulkopuolelle jääneistä tuki Mansonia, mikä ei juuri parantanut hänen asemaansa, kuten ei myöskään päätös ajaa omia asioitaan oikeudessa. Kaikki oli yhtä sirkusta, ja lopulta kaikki istuivat elinkautista. Manson oli taas kotona, tyhjässä talossa vailla perhettä. Sen täytyy olla todella hämmentävää, tuntea betonikopit kodiksesi, koska olet ollut niissä useamman vuoden elämästäsi, kuin niiden ulkopuolella. Silti yhä 77-vuotiaana, hän on vain mies jolla ei koskaan ollut oikeaa perhettä, mikä on hänen tragediansa ja elämänsä kosminen vitsi. Tyhmä hän ei ole koskaan ollut, vaikka en kaikista hänen näkemyksistään ole koskaan samaa mieltä ollutkaan. Se ei tarkoita, etten silti voisi yrittää ymmärtää niitäkin asioita niiden juttujen valossa, joita hänestä pidän arvossa. Osaltaan minun teki vaikutuksensa juuri hänen terävä näkemyksensä omasta tilanteestaan vankilassa, siitä miten jokaikinen päivä lähes joka kaupungissa tapetaan ihmisiä kirkkaassa päivänvalossa, ja hän on kaiken pahuuden ilmentymä vaikka ei ole tappanut ketään niistä, joista on tuomionsa saanut.

Mielenkiintoista on myös se, miten yksiselitteisesti ihmiset ovat leimaamassa häntä pahaksi, ja sanovat kuinka hänet pitäisi tappaa. Etenkin amerikkalaiset ihmiset, jotka vetoavat jumalaan ja armoon ja uskoonsa. Kuulostaa juuri niin kristilliseltä toiminnalta, kuin olen aina odottanutkin siltä suunnalta kuulevani. Välillä saa vääntää ja taistella internetissä ihmisten kanssa myös tästä aiheesta, ja tuntuu ettei tämä suuri ja hieno valtaosa suostu kuuntelemaan minkäänlaista järjen ääntä tai lukemaan hienoilla ja fuckia vaikeammilla sanoilla ladattuja kommenteja. En todellakaan tahtoisi päästää Mansonia vapaaksi. Se tarkoittaisi miehen välitöntä kuolemaa. Se olisi loppu myös sille maailmalle, jossa hän on elänyt koko ikänsä. Hänen itsensäkin kannalta on parasta, ettei hän koskaan pääse pois vankilasta. Silti tahtoisin vielä hänen elinaikanaan päästä keskustelemaan hänen kanssaan hänen elämästään, kaikessa rauhassa, ilman häiriöitä. Se on ollut haaveena jo vuosien ajan, ja kun ensimmäisen kerran pääsen amerikan mantereelle, aion yrittää tosissani päästä tapaamaan häntä. Hän on hahmona inspiroiva, moniulotteinen ja ristiriitainen, vahingoittunut persoona. Omalla tavallaan nämä vahingoittuneet persoonat pitelevät kuitenkin aina avaimia oman itsen parempaan ymmärtämiseen, koska täydellistä elämää ei ole ikinä.