keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Näkemyksestä ja visioista.

Rytmikapulat kolisee rattaiden puoliin aina kun luulen että alkaisi näyttää valoisammalta, ja työharjottelun haamu haahuilee yhä jalanjäljissä vitutukseen asti. Nyt ei enää kiinnosta. Voin tehdä koko harjoittelun vaikka uudestaan eri paikassa, jättää ruokarahat saamatta, kun vain saan olla rauhassa. Keskityn mieluummin nyt kaikkeen epäolennaiseen, kuten ihmiselämästä trippailuun. On ollut niin mukava olla koulussa. Suurin osa ihmisistä on sellaisia, joiden kanssa tulee toimeen, ja vaikka kaikkien kiinnostuksen kohteet ovat levällään ihan eri puolilla "asioiden" kenttää, löytyy jotain yhteistä suurimman osan kanssa siitä huolimatta.

Nyt soi taas Melissa Auf Der Maurin Out Of Our Minds, ja on pakko sulkea silmät. Tässä musiikissa on vain jotain sellaista valtavaa energiaa, hyvää fiilistä ja raskaitakin juttuja vailla sen suurempia negaatioita. Sovituksellisesti äärettömän paljon hienoja juttuja, ja kaiken maailman synasoundeja ja kalkkeita piilossa niin, ettei se ole vuodenkaan kuuntelun jälkeen vielä paljastanut itsestään täysin kaikkea.  Hieno muusikko, kaunis nainen ja vahva visio. Tuollaisia ihmisiä maailma tarvitsee paljon enemmän. Ihmisiä, jotka seuraavat omia visioitaan ja tekevät sellaisia asioita, joita itse tahtovat kuulla, vaikka muut eivät haluaisikaan. Sellaiset muusikot saavat minulta aina varauksettoman hatun noston, mikäli eivät paistattele omassa tekotaiteellisuudessaan. Tällaisia muusikoita, kuten vaikka Frank Zappaa, Danzigia, Mark Lanegania, Scott Walkeria, Tuomari Nurmiota ja Tom Waitsia, on jotenkin niin helvetin hienoa kuunnella, koska heidän näkemyksensä voima inspiroi aina myös ulkopuolisia ihmisiä pistämään parastaan, vaikka heidän käsityksensä hyvästä musiikista olisikin erilainen.

Eilen naurahdin kahvilla pyörähtäneelle Tompalle, että mä nykyään oikeastaan kuuntelen ja teen enää vanhojen äijien ähinää ja örinää. Vähän sen jälkeen aloin ajatella, miten siistiä on se, että esimerkiksi Walker ja Tom Waits ovat lähteneet jostakin aivan muusta, järjettömän paljon kevyemmästä lähtöpisteestä, ja kulkeneet vanhetessaan aina vain raskaampaan ja vaikuttavampaan suuntaan. Kuinka järjettömän siistiä se on? Siis että kulkee kevyestä raskaampaan, sellaiseen mitä suurin osa ihmisistä ei jaksa kuunnella? Mä soitan nyt grindcorea, ja jos mä lähden tästä keventämään, niin ne vähät minun tekemisiäni seuraavat ihmisethän vain pudistelevat päätään ja sanovat meikäläisen väsähtäneen ja keventäneen otetta, kun olen läskimpi ja leppoisampi kuin ennen. Mutta se, että kulkee kevyestä raskaampaan on paljon haastavampaa, siinä tietää karistelevansa ihmisiä kannoilta. Toisaalta, myös se puoli on minussakin olemassa, että ehkä joskus ihan varta vasten kevennänkin otetta, jotta karistelen osan ihmisistä pois kannoiltani. Ja sitten joskus teen jonkinlaisen grande finalen, joka vastaa raskaudessaan Jupiteria tai Siriuksen mahdollista mustaa aukkoa. Noilla kahdella asialla on melkoinen mittasuhde-ero, tiedän.

Mikä on raskaampaa kuin grindcore? Neurosis. Tom Waits. Jostakin niiden välimaastosta mun omat visiot taitavat tulla. Jos kykenisin luomaan konkreettisesti sellaisia äänimaisemia, joita kuulen päässäni kaiken aikaa, olisin ehkä tasapainoisempi ja onnellisempi mies. Toisaalta ne visiot ovat niin hämmentäviä, ettei niitä synnyttänyttä mieltä ehkä voi sanoa tasapainoiseksi. Ne äänimaisemat, joita minä kuulen, ovat tulta, väkisin auki revittyjä ruosteisia rautaovia, raskaan metallikappaleen putoamista kerrostalon päälle, valtavan suurissa pimeissä huoneissa uivia kaikuja, kirskumista ja räminää. Yksi maailman hienoimmista äänistä on se, kun seisot jonkin kauppakeskuksen parkkihallin vieressä hiljaisena talvi-iltana, ja se siellä sisällä joku auto tekee jotain minulle tuntematonta, mistä lähtee valtava metallinen huuto. Olen koittanut nauhoittaa sitä ääntä, mutten koskaan ole saanut sitä nauhalle. Se kuulostaa rautaiselta valaalta, joka huutaa betonialtaassa. Se on ihan helvetin siisti mielikuva. Juuri sellaisia kaikki äänet minussa synnyttävät, omia kuvia, joista voi joskus tulla osa unta tai piirrustusta, ja sitä kautta myös opin rakentamaan biisejä, seuraamalla noita hämmentäviä käsityksiäni äänistä. Sen takia pidän eniten instrumentaalimusiikin teosta, koska siinä visiot ja tunnelmat elävät voimakkaampina, kun sanat eivät ole kertomassa, mitä siinä pitäisi tuntea. Pianot ovat siinä mielestäni vielä erikseen kaikkein parhaimpia soittimia. Etenkin epävireiset. Jokaisella niistä on omat laulut kirjoitettavana, koska ne ovat aina eri kuuloisia. Piano muutenkin on ehkä siisteimpiä soittimia, mutta vireinen on silti vähän liian turvallinen.

Harvoin sitä silti kokee varsinaisesti onnistuneensa. Yksi sellainen hetki on Cut To Fitin How I See The Worldin intro, jonka nauhoitin heti kun tein sen. Tässä olen saanut juuri sellaisia ääniä ulos, kuin olen kuullutkin, ja tämä tiivistää minulle tunnelmaltaan elokuun ensimmäisen päivän täydellisesti.  Tämä on kaikista tekeleistä itselleni ehkä mieluisin, koska sen tunnelma on minun korvilleni täydellinen. Minulle on siis aivan sama, miten paljon niissä kusen asioita soittajana, koska se ei kiinnosta minua. Kehittyminen ja oppiminen kiinnostavat tottakai juuri siitä näkökulmasta, että tahdon tehdä molempia, mutta en pidä soittotaitoa niin olennaisena asiana musiikin tekemisessä. Jos näkemys ja ymmärrys riittää, kädet tulevat kyllä perässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti