Musiikista taas vaihteeksi

Tässä huomataan taas miten paljon konteksti, tilanne ja fiilis vaikuttaa siihen, mikä milloinkin kuulostaa hyvältä. Eilen ollessamme Pitkä pubissa kuuntelin, että aika rohkea veto on ollut joltain lähteä vetämään King Crimsonia suomeksi. Siinä ympäristössä, suomalaisessa baarissa, jossa oli melko paljon vakiokalustoon kuuluvaa asiakaskuntaa, vähän ahdas ja kodikas tunnelma joka tuntui puhuvan suoraan 70-luvulta meille tämän päivän hörhöille, ei mikään olisi voinut toimia paremmin kuin tuo Hectorin esitys noin loistavasta biisistä. Ehkä siitä puuttui se olennainen, viimeinen isku, se massiivisen muurin kokoinen fiilis, joka alkuperäisestä löytyy. Sen takia se sitten mahtui juuri ja juuri siihen pieneen pubiin, ja toimi loistavasti juuri siinä, juuri niiden ihmisten läsnäollessa. Sanoja ei voinut kuulla, mikä oli ehkä moneltakin kannalta hyvä, kuuli vain epämääräisesti laulumelodian ja rytmin myötäilevän melko paljon alkuperäistä, vaikka samaa haurautta ei saavutetakkaan aivan niin helpolla. Tässä se kuitenkin on, omana puutteellisena ja vähän apaattisena itsenään:

Ja taas näkee, miten nopeasti fiilis voi muuttua täysin. Eetu vaihtoi Entombedin Serpent Saintsin soimaan, ja saman tien alkoi bileet. Tuossa bändissä on vain jotain maagista, kaikessa saatanallisuudessaan se toimii aina yhtä hyvin. Se jättää groovessa jälkeensä suuren osan kaikista jatsinäpertäjissä, ihan vain sillä että se soittaa suoraan silloin kun pitää, ja hassuja rytmejä silloin kuin pitää. Siinä on enemmän tyylitajua, voimaa ja pitelemätöntä energiaa, kuin yhdessäkään black metal bändissä, tai oikeastaan missään hevibändissäkään. Sepultura ja The Haunted pääsevät sille samalle tasolle, muuten noita ei kauheasti ole. Yksi olennainen ero tämän ja kaiken muun hevin välillä on se, ettei tässä ole sellaista vitun rasittavaa tuplabasareiden hukkakäyttöä. Niitä poljetaan vain silloin, kun niitä tarvitaan. Onneksi Entombediltakin tulee uusi levy kohta, tästä onkin jo ihan liian pitkä aika. Ja Neurosikselta kanssa. Sekin saisi tulla jo. Samoin Scott Kellyn soololevy. Tahdon itsekin soittamaan. Olisi kiva saada pari oikeatakin levyä vielä tänä vuonna lapasiinsa. Mielellään yksi jyräilylevy.

Musiikki on vain niin siisti asia. En koskaan pääse siitä yli enkä ympäri. Mitä tapahtuu pään sisällä, kun joku hikinen punkkari hakkaa rummuista ulos D-beattia? En tiedä. Ne sammuvat. Ne kuolevat ja päässä kuuluu vaan isolla "DESTROYYYYY!" Juoksee sinne hikisten ihmisten sekaan ja koittaa tuhota jokaisen tielleensä tulevan asian atomeiksi. Kukkahattutädeistä tämä kuulostaa pelottavalta. Niin pitääkin. Se on meidän juttu, ei niiden. Niin kauan kuin kukkahattutädit pyrötyilevät ja punastelevat, tiedät olevasi oikeilla jäljillä. Tiedät liikkuvasi sillä yleisesti hyväksytyn ja hämmentävän rajamailla, siellä mitä kukaan ei pidä musiikkina. Tiedät sen olevan oma juttusi, kun se ei ole kenenkään muun juttu. Sitä ei pidä pelästyä, ettei kukaan tahdo kuunnella musiikkiasi, jos se nyt vain ei ole vaikkapa soittoteknisistä tai laadullisista tekijöistä kiinni. Kun tiedät mitä olet itse tekemässä, paahda satasta päin metsää, jonkun sielläkin pitää asua, tai loppuu elintila kesken.