tiistai 10. huhtikuuta 2012

Löytäjä saa pitää


Erja Anttosen ja Ulla Lehmusoksan tutkimuskatsaus kertoi projektista, jossa eri ikäiset ihmiset kohtasivat yhdessä ”Löytäjä saa pitää”-projektissa, jonka menetelmänä toimi voimauttava valokuva. Projekti vaikutti heti todella mielenkiintoiselta ja hyvältä idealta, koska tietyllä tapaa nuoruutta ihannoiva media on ehkä tajuamattaankin rakentanut todella syvän kuilun menneisyyden ja nykyisyyden välille. Internet ja globalisaatio ovatkin pitäneet huolen siitä, että lähimenneisyyttä on olemassa 2 tuntia, ja kaikki muu on sitten Wanhaa. Median kautta ihmisillä elää kuva siitä, että nuoruus ja seksi  (sekä mielellään nämä kaksi yhdessä, kukapa nyt vanhusten seksiä tahtoisi nähdä) ovat myyvät teemat. Tämä puusilmäinen näkemys sietäisi saada kunnon tuuletuksen, sillä ainakin itse olen huomannut viime aikoina asiaa pohtiessani, etteivät nuoret vaikkapa kulttuurin kentällä ole saaneet paljoakaan todellista, ihmiskunnan läpi porautuvaa merkitystä jälkeä aikaan. Se on jotain sellaista, mikä vaatii kypsyttelyä ja odottelua, eikä vain voi tulla alle nelikymppiseltäkään vielä riittävällä kokemuksella ja voimalla.

Projekti, joka toisi nuoria ja vanhoja vahvemmin yhteen on varmasti tänä hajanaisuuden ja individualismin valtakautena tarpeellinen, koska suurin osa nytkin vanhoista ihmisistä on elänyt aikaan, jolloin ei voinut vain tuudittautua omaan ylivoimaisuuteensa muuhun yhteisöön nähden, vaan on ollut pakko tehdäkin jotain yhdessä muiden kanssa. Sen kulttuurin myötä on kadonnut suuri osa siitä myötätunnosta ja samastumisen taidosta, jota ihminen on kantanut mukanaan muutamia vuosituhansia analogista historiaansa. Digitaalisuuteen ja sen helppouteen on myös helppo paeta, koska omalta osaltaan se vapauttaa vastuusta. Ei tarvitse kuin nappia painaa, miten siitä nyt voisi seurata mitään peruuttamatonta. Samankaltainen ajatus voi pyöriä niin toista internetissä haukkuvalla teinillä, kuin Irakissa helikopterin rynnäkkökiväärillä ampuvalla sotilaallakin.  Elämä on toisinaan todella pienistä asioista kiinni, ja joskus se napin painaminen voi todellakin riittää muuttamaan ihmiselämiä, suistamaan kokonaisia perheitä radaltaan tai vaikuttamaan vaikkapa kokonaan uuden yhteiskunnallisen liikkeen syntymiseen. Kyllä tässäkin maassa juuri eräs puolue pääsi vallalle eduskuntaan ihan vain siksi, että muutamat sen edustajista osaavat painaa internetin ”Julkaise” –nappia ehkä vähän turhankin hanakasti.

Oma suhtautumiseni vanhuuteen on aina ollut hivenen ristiriitainen. Olen nähnyt ympärilläni onnellisia vanhuuksia, surullisia alzheimer-tapauksia, sekä yksinkertaisen kauniita ihmiskohtaloita, joiden loppu oikeastaan vasta määrittääkin niiden hienouden. Silti olisin mieluummin pitänyt heidät elossa, ja antanut jonkin ehkä vähän tavanomaisemman lopun. Uskon vanhuuden olevan minulle hyvin ahdistavaa ja pelottavaa aikaa, koska tiedän elämän lopun olevan lähellä. Hyvinhän se voi loppua jo todella kauan ennen sitä, mutta kai siinä 68 vuoden tienoilla voi alkaa hoitaa asioitaan kuntoon ja heijastella taakse jäänyttä elämää, koittaa ymmärtää sen merkitystä ja nauttia siitä mitä on saanut aikaan. Jos on saanut mitään aikaan. Toivottavasti silloin on olemassa vastaavan kaltainen projekti, jonne pääsee vähän myllyttämään nuorten nihilistien maailmankuvaa ja kertomaan, ettei siinä ole mitään uutta ja että ihmiskunta vaan toistelee kaikkea uudestaan ja uudestaan, liikkuen kollektiivisen muistinsa avulla millin vuosituhannessa, hitaasti mutta varmasti.

Muisti on meitä kaikkia määrittävä asia. Se rakentaa meidän persoonallisuutemme onnistumisten ja traumojen päälle, kaikki tykkäämiset ja vihaamisetkin määrittyvät pitkälti sen pohjalta, millaisia muistoja meillä on ko. asioista aiemmin. Se on välillä hämmentävää ajatella, miten paljon jokin tapahtumahetkellään täysin yksipuoliselta ja pahalta vaikuttanut asia on ohjannut sinut polulle, jolta onkin seurannut järjettömän paljon hyvää. Mikään ei ole mustavalkoista, eikä elämässä ole itsestäänselvyyksiä tai kliseitä. Jos joku laulaa laulussa että elämä on kivaa, tai elämä on tyhmää, niin se on molemmissa tapauksissa aina totta. Ihminen on ainoa tunnettu olento, joka kykenee kirjoittamaan lauluja ja toistamaan niitä lajitovereilleen, jotka puolestaan kykenevät antamaan rakentavaa palautetta tai kritiikkiä niistä lauluista. Eikö se nyt jo itsessään ole niin järjetöntä, että se tekee jokaisesta kliseestä ja itsestäänselvyydestä ainutlaatuisen? Elämän vihaaminen on ajan hukkaa, sitä kerkeää harjoitella vaikka sitten kun lakkaa olemasta. Tärkeämpää ja hienompaa on keskittyä elossa ollessaan tutkimaan itse elämää, sen olemusta ja eri muotoja kaikissa ikävaiheissa läpi elämän. Se on aina ainutlaatuinen ja järjettömän hieno mahdollisuus, kun saa tutkia maailmaa, jota ei käytännössä koskaan ole olemassa missään muualla, kuin tässä todellisuudessa, jossa me sitä tarkastelemme. Tiedättehän ainakin, että se on ollut olemassa. Se on aivan kuin joku olisi raottanut ovea siihen olemassaolemattomuuteen, jossa te olitte lillumatta kaikessa rauhassa, huikannut sinne, että ”hei, täältä löyty tämmönenki huone!”

Jokaisessa elämänvaiheessa tulisi keskittyä vain tekemään parhaansa kasvaakseen ehjemmäksi ihmiseksi, joka voisi sitten lopulta kuolla pois täältä tuntematta katkeruutta, valittuaan ensin ne valheet, joiden kanssa kuoleminen tuntuu kaikkein helpoimmalta. Jos joku tahtoo uskoa jumaliin, se ei ole minulta millään tavalla pois. Minä uskottelen itselleni, ettei mitään ole olemassa, jotta pahimmillaankin voin yllättyä iloisesti. Mutta en jotenkin vain jaksa uskoa, että maailmankaikkeudessa tai sen ulkopuolella olisi mitään ikuisen olemisen muotoa. Se ei vaikuta todennäköiseltä ainakaan tällä hetkellä, tästä näkövinkkelistä.  Nyt olen nuori, ja elän sitä kuuluisaa kuolemattomuuden aikaa, vaikka se ei koskaan ole minulle sellaista ollutkaan. Pyrin nyt vain leikkimään mukana tässä ihmiskunnan piirileikissä, nähdäkseni millainen seuraava kierros sitten oikein on, toivoen etten traumaudu liikaa, vaan voisin säilyttää mieleni mahdollisimman lähellä tätä nykyistä. Koska jos jostain itsessäni pidän, se on tämä mieli, joka sisäänpäin katsoessa näyttää omalta mikrokosmokseltaan täynnä kaikkea turhaa ja hämmentävää, jota voi aina silloin tällöin räkiä ihmisten verkkokalvoille ja korvakäytäville hämmentämään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti