perjantai 20. huhtikuuta 2012

Le Fiilis.

Tämä päivä on ollut monin paikoin melkoista tasailua, olo on ollut koko ajan huono, ja Dalín päiväkirjojen lukeminen pitemmälle ei varmasti ole ainakaan tehnyt olosta vähemmän psykedeelistä, kun mies levittelee omat ulosteensa ympäri sivuja melko vapautuneesti. Olen huomannut viimeaikoina omienkin ulostejuttujeni ja yleisen anaalisuuteni lisääntyneen jopa siinä määrin, että pohdin hetkellisesti seksuaalista suuntautumistani, tullen kuitenkin siihen tulokseen, että sama se on kuin aina ennenkin, sulkeutunut ja turhautunut hetero, jota ei juuri seksi kiinnosta, ja vaivaakin lähinnä se, että ympäröivä maailma on sen suhteen vähintäänkin pakkomielteinen. No, eilen sattui hauska välikohtaus eräässä irkkupubissa, kun yksi luokkakaveri sanoi, että tahtoisi tietää mitä ajattelen, kun jumitan suu auki katossa roikkuvia lamppuja. No, sanoin suoraan että itseasiassa satuit kysymään juuri sopivalla hetkellä, sillä tässä juuri yllätin itseni ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelemassa yhtään mistään, että nuo näyttää ihan vitusti tisseiltä. Kyse oli siis lamppujen lasikuvuista, joissa oli rautainen nuppi päässä. Kyseinen ajatus ei todellakaan ole tainnut koskaan ennen käydä mielessäni, ja mietin, että kyllä tässäkin on Dalín lukemisella ja maalaamisen aloittamisella taas selkeä vaikutus. Olen miettinyt, onko minulla joku hyperkorkea empatian taso, ja pyrin samastumaan kameleonttimaisesti jossain määrin kaiken lukemani elämäkerrallisen maailmaan saadakseni paremman kokonaiskuvan kyseisen henkilön nupin toiminnasta. Ehkä tämäkin on sellainen asia, jota olisi syytä pohtia jossain vaiheessa tarkemmin, sen tiedän, ettei kyse ole minkäänlaisesta henkisesta kateudesta tai vajavaisuuden tunteesta, koska nautin omasta elämästäni juuri nyt aika paljon. Toki tässä on joitakin yksittäisiä juttuja, joita muka voisi parantaa, mutta en koe minkään kusevan isommin.

Tekisi mieli fiilistellä vielä viime yötä, koska se oli oikeasti mukava ilta. Tai siis aamu. Tai ihan miten vain. Tekisi mieli vetää tänä yönä samalla tavalla, mutta toisaalta ajatuksen tasolla häiritsee se, että minulla nyt kuitenkin on menoa tuossa kello 11. Pitäisi olla Kirkkokadulla keskustelemassa ihan huviksi ja yleiseksi hyödyksi, joten en oikein tiedä, olisiko hyvä mennä sinne koko yön valvoneena, jolloin se saattaisi ohjata keskustelua jo valmiiksi paljon mielenkiintoisemmille vesille. Toisaalta mietin, onko se epäkohteliasta tuntematonta ihmistä kohtaan, vai osaisiko hän mahdollisesti arvostaa sitä, että minulta löytyy arvostusta sitä hetkeä kohtaan, jota suurin osa ihmisistä vihaa? Ne aamun ensimmäiset tunnit neljän ja seitsemän välillä vain ovat hienoimpia koko vuorokaudessa. Laineen Kasperin Aamu Kuus tai Uuteen Aamuun soimaan vaan ja omaa olemassaoloaan havainnoimaan johonkin suihkulähteen laidalle. Tai tuo Mark Laneganin loistava Blues Funeral. Toisaalta on minua tuollaisina aamuina toisinaan pelottanutkin aika vahvasti, kun taivas palaa ja ensimmäiset rekat jyrisevät ohi. Mutta nekin ovat rehellisen vahvoja, väsymyksen voimistamia olitiloja, ja mielestäni myös negatiiviset tuntemukset ovat kuitenkin pohjimmiltaan aina jotenkin kasvattavia tai eteenpäin vieviä, koska niillä on jokin merkitys sytyttiminä luomiselle.

Olen jumittanut kaikkea epäolennaista nyt melko pitkään, lähinnä aina loistavaa Tim Minchiniä, King Crimsonin ekaa levyä ja yrittänyt metsästää Tinner-dokkaria YLE areenasta, mutta en oikein löydä... Löysinpäs. Hyvä dokumentti, joka saisi olla pitempi, mutta onhan se nyt tuollaisenaankin Tinnerin keikkaa pitempi, joten kannattaa pällistellä läpi:
http://areena-beta.yle.fi/ng/arenan/tv/1485123

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti