sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Laulamisesta, sanoista ja kielistä.

Olin eilen siis Torvessa katsomassa Pyhimystä ja Heikki Kuulaa, eli Lika-Akia ja Perhosveitsi-Heikkiä. Yksi asia, mille räpissä ei ole oikein ymmärrys riittänyt on juurikin tuo suhteellisen tiheä nimienvaihto. Toki ymmärrän sen vähän samalta kannalta, kuin vaikkapa eri bändien kanssa eri tyylisen musiikin tekemisen, mutta en minäkään vaihtaisi Cut To Fitin nimeä vaikka tehtäisiinkin joku jatsilevy. Se olisi silti Cut To Fitin jatsilevy. Se olisi kyllä myös varmasti maailman paskin jatsilevy, kun vaan Vili meistä osaa soittaa sellaista. Molempia noista kahdesta olen kuitenkin pitänyt Laineen Kasperin ja Steen1n ohella Suomen parhaimpien räppäreiden joukossa, ja Eetu on soittanut tuota niiden uusintakin gangsta-angstailua tässä. Ihan hyvä levy se on, monta oikeasti hyvää biisiäkin, mutta silti osaltaan tuntui että eilinen meni paitsi sekoiluksi DJ:n osalta, myös ehkä vähän yleisön narkkareitten helppoihin maaleihin ampumiseksi biisivalintojen osalta. Toki tällainen vitun grindihippi voi pysyä kaukana räppikeikoilta, kun ei mistään vittu mitään taas tajua, mutta minulle kaikki musiikki on kaikkea musiikkia. Se on aina yhtä siistiä livenä, ja eilinenkään keikka ei ollut millään tavalla huono, siinä oli vaan jotain vaivaannuttavaa. Kun katsoi selvinpäin miten sössötyskunnossa olevat nistit huutaa biisien sanoja mukana, toki noin tahdin pari jäljessä sitä tajuamatta, heräsi siinä kysymyksiä mm. sen osalta, kuinka paljon tämä musiikkia on tekijöilleen vitsiä ja tyylikeinoilla leikkimistä, ja kuinka paljon se on kuuntelijoille taas arkipäivää ja omaa elämän kokemusta.

No ehkä tuollaiset asiat ovat sivuseikkoja, mikäli homma toimii ja keikat ovat noinkin hyviä. Se on vain sitä oman etiikan, ja "kirjoittajan" näkökulmaa siitä, että pitää seistä sen takana mitä kirjoittaa, ja tarkoittaa jokaista sanaa. Gängstailua tuntuu nyt vain olevan sekä lasten, nuorten, että nuorten aikuisten elämässä ihan liikaa siihen nähden, mitä he pääsevät sitä todellisuudessa harjoittamaan. Se mikä on toiselle hauska vitsi, on muksulle ihan totta, ja ne ovat jo perustelemassa omia jengejä. Siinähän sitten mietit, että pitäisikö sun tuputtaa omaa näkemystäsi ihmisten rakastamisesta, vai tukea nuorta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostumisesta. Ehkä hommata niille linkki huumeisiin ja konetuliaseisiin, että saavat porukkansa pyörimään vielä vähän paremmin. Niin. Onneksi nykynuoret pääasiassa ovat keskittymiskyvyltään sen verran lyhytjänteisiä, että eri vaiheet ovat korkeintaan kuukausien mittaisia, ja jäävät nopeasti taakse jonkin uuden ja mielenkiintoisemman asian hiippaillessa näköpiiriin. Silti välillä hämmennän tuota veljeäni nappaamalla vaan jostain sen kuuntelemasta räppibiisistä lauseen ja puran sen osiin, että mietippä että nuo sun idolit on oikeesti rakennelleen himassa rautaputkista haulikoita ja ryöstelleet apteekkeja, eikö kuulosta ihan vitun siistiltä touhulta kun mietit vaikka apteekkarin perhettä, jos ne menis sisään ja ampuis sen aivot pitkin seiniä jollain haulikon nysällä..

Lyriikat nyt vain ovat biiseissä mulle yksi kaikkein olennaisimmista osista, ja tiedän olevani siinä porukassa hyvin yksinäinen. Aina silloin harvoin, kun joku sanoo oikeasti lukeneensa sanoja meidän biiseistä, siihen tulee suhtauduttua olkia kohauttamalla ja "vittu iha sama" fiiliksellä, mutta kyllä se aina lämmittää. En minä niitä ole lämpimikseni kirjoitellut, vaikka niitä ihan vitusti onkin. Itse asiassa uskon, että juuri sanat ovat se asia joka mua alunperin on musiikin pariin vetänytkin, kun lukemisen kautta alkoi löytyä biisejä, joista löytyi viittauksia niihin teksteihin ja kirjoihin, mitä oli itse lueskellut. Sitten sitä huomasi että vitun siistiä, kun pystyy rakentamaan tuollaisia siltoja samaan tekstiin, josta minulla oli käytännössä ehkä vähän eri sävyinen fiilis. Sitten siitä tuli kanava, jota kautta voi purkaa ulos vähän kaikenlaista. En silti uskoisi osaavani kirjoittaa räppiä, sen pitää tulla ehkä ennemmin freestylena, että se on luonnollisempaa. Sitä pitää sitten vaan pyöritellä niin, että kulmat hieoutuvat pois ja se on joka puolelta toimivaa. Mutta kynän ja paperin kanssa se homma ei ehkä onnistuisi. Ellen sitten kuvittele tekeväni grindibiisiä. Ainoa oikea erohan tuossa räppiin on se, että huudan ja vedän ihan vähän nopeammin. Ja biisit on monesti lyhyempiä. Muuten se on ihan samaa paskaa.

Olen myös jostain syystä aina kova kuulemaan sanoja väärin, mieleni tahtoo monesti tehdä biiseistä parempia kuin ne ovatkaan, kuulemalla jonkun yhden sanan sen verran väärin, että se muuttaa koko lauseen joksikin suureksi neroudeksi, ja sitten huomaat hoilanneesi biisiä väärin vuosi tolkulla, kun joskus erehdyt lukaisemaan ne sanat läpi. Uskon tätä kuitenkin sattuvan melko monelle, jonka äidinkieli on eri, kuin lauluissa esitetty kieli. Esimerkiksi The Doorsin Riders on the Stormissa kuulin vuosia linen "if you give this man a ride, sweet memory will die" muodossa "if you give this man a ride, sweet family will die" mikä aiheutti päässäni ajatusketjun siitä, miten loistavasti tuossa kappaleessa on tiivistetty ihmisyys ja eksistentialismi, että ihminen, joka luulee toimivansa oikein auttaessaan tiellä liftaavaa miestä saattaakin tietämättään edesauttaa viattoman, hyvän perheen kuolemaa. Oli ehkä ihan pienoinen pettymys sitten lukea tuo oikea muoto, ja tuli taas mieleen Tom Waitsin vanha viisaus siitä, että ei pidä koskaan antaa toutuuden tulla hyvän tarinan tielle.  Vähän varioituna ajatus toimii tuossakin yhteydessä.

Myös kielen valinta on tekstien kannalta melko olennainen osa. Hiljaisuudella sain vähän palautetta siitä, että kaksikielisyys sotkee kokonaisuutta, mutta sillä postilla pyyhin persettä. Ajattelin vain, että odottakaas vaan kun opin edes yhtä muuta kieltä sillä tavalla, että voin tehdä sillä biisin! Sitten Babylon Burnsille pyysinkin brasilialaista kaveriani Alexia kääntämään biisin portugaliksi. Siellä se Escravizador toimii seassa, jos joku kaipailee alkuperäistä "käännöstä", niin se meni jotenkin näin:
Do you realise that you are giving
The keys to the conquistadors?
Opening the gates to certain oppression,
Welcoming in the slavemaster...

Tarkoitus olisi myös tehdä biisejä joka ikisellä kielellä, millä vaan osaan. Niitä olen aina ollut suhteellisen nopea oppimaan, koska pyrin hahmottamaan niiden kokonaisuuksia ennemmin, kuin että värkkäisin joidenkin epäsäännöllisten verbien kanssa yksi kerrallaan. Lisäksi omalla äidinkielellä huutaminen on melko paljon siistimmän tuntuista, kuin englanniksi huutaminen. Siinä on aina vähän enemmän tunnetta ja voimaa. Siihen tulee ihan erilainen lataus. Lisäksi Suomi on niin terävä kieli, että se toimii vähän paremmin nopeassa ryöpyttämisessä. Englannilla pitää sitten pyrkiä tekemään sellaista kaiken yläpuolella kulkevaa rytmiä. Ranska on kanssa mielestäni aivan helvetin hieno kieli, naisen puhumana. Miehetkin saavat siihen huutamalla ehkä jonkinlaista särmää ja kulmaa, mutta muuten se on ehkä liian pehmeä ja samettinen kieli varsinaiseen raivoamiseen. Siksikin täytyy ihailla Fuck The Factsia, että ne ovat saaneet ranskankieliset biisinsä toimimaan kaikilla kuuntelemillani levyillä, mutta siinäpä taitaakin tulla vain se äidinkieli-kysymys taas vastaan. Itse tahtoisin vain saada aikaan sen, että ensinnäkin oppisin kaikkia yleisimpiä puhuttuja kieliä, ja toisekseen pystyisin tekemään niillä biisejä, jotka ihmiset voivat tietyllä' tapaa huomarta olevan jotenkin heille tarkoitettuja. Esimerkiksi ruotsiksi tahtoisin tehdä suomenruotsalaisille biisin siitä, miltä tuntuu olla vieraana omassa maassaan, ulkopuolisena omassa perheessään, tavallaan leikattuna irti kaikesta, osaamatta juuri kumpaakaan kieltä hyvin. Heitäkin on täällä kuitenkin aika monta, ainakin sen perusteella, mitä minä olen heidän kanssaan keskustellut.  Miksi juuri englannin pitäisi olla musiikissa jotenkin pääosassa, tai miksi kenenkään pitäisi jämähtää yhteen kieleen, antaa sen ilmaisujen rajoittaa itseään musiikkia tehdessään? joka kielessä on kuitenkin omat idiominsa ja hienoutensa, joita ei voi kääntää muulle kielelle riittävän hyvin, ne soivat kaikki erilailla ja luovat erilaisia tunnelmia. Esimerkiksi Daniel Perssonin uudella levyllä on muistaakseni Deathmarch-niminen biisi, jossa luulin pitkään puhuttavan ranskaa, kunnes tajusin, että se on vahvasti murrettua ruotsia. Se on aika siistin kuuloinen pätkä, kannattaa kuulostella, jos internetissä kävelee vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti