tiistai 10. huhtikuuta 2012

Koulu tuo tullessaan taas artikkelitehtävät.

Päivi Känkäsen ja Anna Pauliina Rainion artikkeli Suojassa, mutta näkyvissä - taidelähtöinen toiminta osallisuuden rakentajana lastensuojelussa herätti aluksi ristiriitaisia tunteita ihan jo muotonsa puolesta, tuntui kuin tekstiä olisi yritetty kirjoittaa tekijöitään älykkäämmäksi, ja lainauksia oli sillisalaatiksi asti. Kun luin vähän pitemmälle ja jaksoin suodattaa epäolennaisuudet, alta paljastui kuitenkin teksti tärkeästä aiheesta, nimittäin lastensuojelussa näkymättömiksi tehtyjen nuorten mahdollisuudesta ilmaista itseään. Tiedän suomalaisen yhteiskunnan vielä niin vuosikymmenten päähän jämähtäneeksi, että lastenkoti on sekä nuoren, että vanhemman otsassa automaattinen leima. Se sulkee monet ovet ja tekee sinusta monelle työnantajalle saman tien yhteiskuntakelvottoman hulttion, joka ei ole ollut riittävän ihminen edes kasvamaan omassa kodissaan. Yhtä hyvin niitä voitaisiin puhekielessä kutsua ihmiskenneleiksi. Tähän on tulossa hidas muutos, joka lähtee nuorista itsestään, ja valuu hitaasti vanhemmillekin ikäluokille, mutta voidaan olla montaa mieltä siitä, tapahtuuko se riittävän nopeasti. Toki itse alalla työskenteleville on selvempää, etteivät vaikkapa koulukodeissa kasvaneet välttämättä eroa kenestäkään muusta, mutta tietynlainen stigma kaikille perheen jäsenille huostaanotosta jää. Vaikka liike on nuoren elämän kannalta korjaava, muutos johonkin parempaan, se on aina irrotus siitä henkisestä kohdusta, jota on pitänyt itselleen turvallisena ympäristönä, vaikkei se todellisuudessa sitä olisikaan.

Monesti huostaanotosta alkavat jatkuvien muutosten ketjut, eikä kukaan tai mikään välttämättä tunnu pysyvältä. Tällaisessa tilanteessa nuoren voi olla hankala oppia vakiintumaan osaksi juuri minkäänlaista yhteiskuntaa, joka odottaakin jotain aivan muuta, kuin muutosta ja jatkuvaa sopeutumista. Luottamuksen rakentaminen ei välttämättä vaikeudu, mutta se on laadultaan alunalkaenkin pinnallisempaa ja lyhytkestoisempaa, helpommin purettavaa. Nuori on aina valmis menettämään, mutta myös ehkä vähän valmiimpi ottamaan uutta vastaan, sulattamaan erilaisia tilanteita, koska kokee ettei välttämättä mahda niille mitään. Tämä voimattomuus synnyttää tietynlaisen fatalistisen sivustaseuraajan maailmankuvan, ei minun ole hyötyä yrittää vaikuttaa, kun muut tekevät päätöksen puolestani ja menen kuitenkin taas heidän mielensä mukaan.

Tekstissä puhuttiin paljon taiteen tekemisen metaforisesta, eli symbolien ja erilaisten verhojen taakse piiloutuvasta esillä olosta. Käytännön esimerkkeinä toimivat rap-projektin lyriikka, ja teatteri-projektin varjolle heijastetut esitykset, joiden tekijä ei ollut käytännössä näkyvillä, vaan hänen varjonsa näytteli merkittävää osaa. Tätä samaa olen itse työtä tehdessäni havainnut myös monilla nuorilla, niin koulukodeissa asuvilla, kuin vaikkapa kotonaan avioeroa tai muuta suurempaa muutosta läpi käyvillä lapsilla. Se, joka heistä on koulussa muiden lasten keskuudessa, on pelkkä varjo siitä mitä on sisällä. Se on jotain isompaa ja pelottavampaa, tunkeilijat satunnaisella väkivallalla tai uhkauksilla mahdollisimman kaukana pitävää, kuin mitä sisältä oikeasti löytyy. Sen näkee heidän kanssaan keskustellessaan, he eivät tahdo mitään niin paljon, kuin saada yhteyden johonkin ihmiseen, jota voi katsoa silmiin ilman että heijastelee vain mahdollisimman isoa varjokuvaa itsestään. Se on kuitenkin pitemmän päälle melko väsyttävää, etenkin nuorelle mielelle, jonka pitää samalla käsitellä jotakin vaikeampaa asiaa siinä rinnalla. Omat vanhempani erosivat ollessani kuusi vuotias, ja muistan omasta elämästäni täsmälleen saman vaiheen ensimmäiselle luokalle mennessäni. Aloin saman tien kovistella isommilleni ja kiusata vähän kaikkea. Kyseessä ei ollut niinkään klassinen "kiusaajalla on paha olo"-mantra, vaan ennemmin "kiusaaja ei tunne mitään". Kiusaaminen itsessään ei ollut tällaiselle rääpäleelle mitenkään merkittävää toimintaa, se oli samanlaista varjon heijastamista, jota olen nyt nähnyt näiden vähän vanhempien kanssa. Totta kai se osaltaan heijastelee myös niitä mielen pimeitä laitoja, joiden käsittelylle ei ole välineitä, mutta ajan kanssa se valjastaa myös mielikuvituksen ennen näkemättömään käyttöön, kun se kehittelee mielelle maailmoja, joissa se olisi turvassa.  Se on todellisuuden pakoilua keinolla millä hyvänsä.

Ajan kanssa löysin välineet asioiden työstämiseen itse, ikään kuin vahingossa. Siksi tämä aihepiiri on itselleni jotenkin keskeinen tällä alalla, koska sekä ongelmanuoret, että heidän itseilmaisunsa kautta saavutettu ehjä ihminen ovat avaimia jonkinlaisen huomisen rakentamiseen. Mitä enemmän täällä on älykkäitä, itseään ja toimintaansa reflektoivia ihmisiä, sitä vähemmän täällä on jengileikkejä ja väkivaltaa. Tekstissä esiteltiin tämän kaltaisen toiminnan välineeksi Helsingissä toteutettua teatterihanke "Sytytin", sekä Harvialan koulukodissa toteutettu "Räpätessä roiskuu", joka oli minulle joistain yhteyksistä jo entuudestaan tuttu. Koska teatteritaide menee kaltaiseltani sisäänpäin kääntyneeltä ihmiseltä melko suurelta osin yli ymmärryksen, keskityn ennemmin pyörimään mukavuusalueellani, musiikin ja kirjoittamisen parissa. Räpätessä roiskuu-projektia vetivät Seppo "Steen1" Lampela, sekä Karri "Paleface" Miettinen, molemmat omissa silmissäni hyvin korkealle arvostettuja muusikoita, joilla riittää näkemys ja ymmärrys myös aika pitkälle räpin ulkopuolelle.

Rap-musiikkihan on lähtökohtaisestikin henkilökohtaista, omista kokemuksista ja persoonasta ammentavaa sanoilla leikkimistä, vaikka valtavirran radiolistoista saakin kuvan pystyyn kuolleesta formaattiroskasta. Suomen kieli sopii kyseiselle musiikille mielestäni jopa globaalia alkuperäiskieltä, englantia, paremmin, koska se on kulmikkaampaa ja helpompi tavuttaa. Sen arvoihin kuuluu vahvasti itse tekeminen ja oman elämän heijastelu, joten se on kaikin puolin nuorisotyön kannalta ns. loistavaa kamaa. Se on riittävän katu-uskottavaa, jotta nuoria olisi helppo saada innostumaan sen tekemisestä, se on riittävän haastavaa, ja se antaa mahdollisuuden havaita konkreettista kehittymistä siinä mitä tekee. Sen aloittamiseen ei tarvita käytännössä mitään muuta, kuin joku polkemaan jalalla tahtia lattiaan. Rytmi vie, ja tajunnanvirran ja kokeilujen kautta nuori alkaa päästä jyvälle tekemisestään, ja kykenee ehkä jopa kirjoittamaan biiseiksi elämänsä henkilökohtaisimpia ja arimpia kokemuksia.  Sitä vastaavaa kokemusta ei saa mistään muualta, eikä sen terapeuttista vaikutusta voi kukaan ottaa tekijältään pois. Siinä sanoo nauhoittaessaan tai keikalla laulaessaan ääneen sellaisiakin asioita, joita ei välttämättä ole ikinä ennen saanut ulos, mutta ne on saanut huolellisesti piilotettua vertauskuvien ja piilomerkitysten viidakkoon, jossa ne kulkevat sulavasti käsi kädessä täyterivien kanssa.

Seppo Lampela totesi artikkelin lainauksessa, kuinka tärkeää on saada ventiloitua negatiiviset tuntemukset pois, jotta niiden tilalle voi kasvaa jotain uuttakin, se on mielestäni hienosti sanottu. Itse olen jotenkin aina hahmottanut asian myös sitä kautta, että kun näitä negatiivisia tuntemuksiaan ja olotilojaan käsittelee riittävän tehokkaasti ja itselleen rehellisesti musiikin kautta, saa poltettua ne kylmäksi tuhkaksi heti, eivätkä ne jää kytemään voidakseen myöhemmin polttaa kaiken maan tasalle jossain muussa elämän tilanteessa. Nuorisotyön kannalta tällaisten välineiden tarjoaminen etenkin siinä raskaimmassa iässä oleville nuorille vihaisille miehille on ensiarvoisen tärkeää. Itse tekeminen ja esimerkki toimivat myös eräänlaisena jään murtajana, joka herättää nuorissa kysymyksiä ja mielenkiintoa aihetta kohtaan. Vaikeampihan se on tietysti alkaa saarnata jostain sellaisesta, mistä ei itselläkään ole mitään käryä, mutta koen että juuri tälle puolelle minun tulisi itsekin suuntautua. Siihen myös tuo aiemmin koulussa kasailtu Ääniä Ghetosta-projekti tähtäisi, rap-osuus siitä voisikin olla melko samaa kamaa kuin tuossa Räpätessä roiskuu-hommassa, mutta lisänä siinä olisi vielä myös ihan konkreettisesti yhteiskunnalliseen heräämiseen ja omaan ympäristöönsä vaikuttamisen aspekti.

Artikkelissä esitettiin näkemys myös siitä, että nuori voi kokea itsensä arvottomaksi ja merkityksettömäksi kaiken myllerryksen keskellä. Monesti tällaiset ihmiset tuppaavat kääntyvän todella syvälle itseensä, kun tulevat riittävän useasti ulkoisen maailman hylkäämäksi. Tässä vaiheessa olisi merkittävää tajuta se ajoissa, ja kannustaa nuorta käyttämään tätäkin puolta itsestään luovasti hyväksi, sen sijaan että hän kehittäisi narsistisen pakkomielteen omasta itsestään ja muuttuisi kyyniseksi ja manipuloivaksi. Olen nähnyt ympärilläni monenlaisia esimerkkejä kummastakin tyypistä, sekä täysin omaehtoisista, kunnioitusta herättävistä taiteilijoista, että kylmistä sosiopaateista, joita ei enää juuri kiinnosta kuulua minkäänlaisiin yhteisöihin, koska elävät niin vahvasti omasta itsestään. Oikeat välineet löytämällä ja tarjoamalla meitä olisi varmasti enemmän luovia ja itsenäisiä yksilöitä, ja vähemmän näitä hapen hukkaajia jarruttamassa ihmiskunnan yhteistä hyvää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti