Kävelyllä

Kaupungissa on todella helppo tuntea itsensä yksinäiseksi ja syrjäytyneeksi. Ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin lähteä asunnosta ulos, kuunnella musiikkia ja kävellä ympäriinsä. Kuuntelin Cult of Lunan Eternal Kingdomia ja lähdin hukkaamaan itseäni. Kävelin purkutyömään ohi, ennen kävin aina siellä pihalla istumassa ja miettimässä asioita, mutta nyt siinä pyöri kolmea eri vartiointifirmaa autoineen ympärillä. Ihmiset omivat asioita, ja suojelevat omistamiaan asioita niin hanakasti, etteivät hyödy itsekään niistä mitään. On tärkeämpi sulkea muut ulos, oman alueensa ulkopuolelle, kuin jakaa mitään siitä kenenkään kanssa. Se on helvetin rasittavaa. Se on niin urbaania ihmistä. Jatkoin matkaani jalkapallokentän ohi, ja mietin siinäkin että on ollut pojilla kiire rakennella aitoja ja häkkejä ja istuttaa kameroita avarien tilojensa ympärille, ettei vain kellään voi olla kivaa ilman pääsymaksua. Ei ketään kiinnosta liikkua, kun siitä on vedetty kaikki kiva, rento ja mukava pois. Sama on tehty oikeastaan kaikille elämän osa-alueille, lobotomia hauskuudelle ja mukavuudelle. Ihmiselämä on maalattu harmaaksi ja päällystetty betonilla.

Katselin avaria tiloja, ja mietin että nekin tuntuvat nyt todella keinotekoisilta. Luonto kaupungissa tuntuu keinotekoiselta, tekohengitetyltä elämältä betonilla vuoratussa helvetissä. Näön vuoksi säästetty pensas siellä, pikku puisto täällä. Se oli vähän vaikeaa koittaa löytää mitään mielenrauhaa tuollaisten ajatusten keskellä. Ajattelin vähän kaikkea, laskin askelia, laskin tahteja, kuuntelin torvia ja kaikkia pikkuääniä siellä levyn taustalla, annoin sen virrata ja soljua, mietin että jokin tässä ei nyt vain oikein toimi. Lähdin kävelemään Sibelius-talolta kotiin päin, ja vaihdoin soimaan Tom Waitsin Alicen. Jokainen lamppu muuttui keltaisemmaksi, taivas muuttui sinisemmäksi, tila aukesi järjettömän kokoiseksi avaruudeksi ja minä kutistuin protoniksi. Kylmät väreet olivat elektroneja, tunsin niiden vastakkaisen varauksen vaikutuksen koko ajan itsessäni. Kävelin hitaasti, ja ajattelin Tom Waitsin olevan kyllä ihan heittämällä maailman siistein ukko. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mikään ei pääse yhtä lähelle ihmisen koko elämänkaaren tunteiden värittämisessä. Lisäksi sanoituspuolella se on vaan nerokkainta ja tyhjentävintä tylytystä koko ihmiskunnalle.

Tuntui kuitenkin, että tuo reissu loppui liian aikaisin, vaikka alkoi jo vähän tuntua siltä, että jos pyörii pitempään niin tulee kipeäksi. Tuli siitä kuitenkin vähän eheämpi ja parempi olo, jokin epämääräinen ahdistus on vaaninut tässä jossain tajunnan laidalla koko ajan. En tiedä miksi, enkä usko että se täysin meni poiskaan, mutta ainakin tuossa ulkoisessa yksinäisyyden ja eristyksen maailmassa on jotain lohdullista. Tämä minun maailmani on sentään jonkinlainen valon ja luottamuksen paikka tuohon ulkona odottavaan verrattuna. Täällä käy mielenkiintoisia ja älykkäitä ihmisiä pitämässä mulle seuraa, väittelemässä mun kanssa itsestäänselvyyksistä ja soittelemassa kitaraa. Se on piristävää, kiitos teille siitä. Ja kiitos jokaiselle, joka jaksaa lukea tätä paskaa, vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että kaikki tämä paska on turhaa masturbaatiota, jonka jätteet jätän näkyville, vaikka en itsekään jaksa vaivautua katsomaan niitä..