keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Itsemurhaaminen

Sähköpostista ulos kirjautuessa silmää  pisti MSNän paskauutiset, joissa otsikon "MIES" alla oli "Kymmenen ainetta, joihin ei pidä koskea ellei tahdo päästä hengestään!" Joo, asia jota kannattaa mainostaa miehille, joilla tässä minunkin iässäni itsemurha on yleisin yksittäinen kuolinsyy. Helvetin hyviä uutisia. Itsemurha käy varmasti jokaisella mielessä jossain vaiheessa elämää, jos ei muuten niin ohi menevänä kiukun ja turhautumisen purkauksena. Varmaan melko monestikin. Vaarallista se on silloin, kun se ajatus jää elämään sellaisen hetken yli, ja muuttuu omalle mielelle tabuksi, haavaksi jota on pakko koko ajan hiplata. Itse en ole pohtinut sitä vakavasti vuosiin, mutta en epäile, etteikö se jossain vaiheessa elämää tule taas ajankohtaisemmaksi. Juuri nyt osaan vain nähdä elämässäni liian paljon hyvää sen päättämiseksi, mutta mitä sitten jos nämä kaikki hatarasti rakentamani sillat ja turvaverkot pettävätkin alta? Jos jään putoamaan syvemmälle tyhjään, ja tiedän pohjan tappavan minut joka tapauksessa - silloin tilanne on luultavasti toinen. En silti usko, tämänhetkisen tunteeni perusteella, että tulisin koskaan tappamaan itseäni. Se on ehkä jokin juttu niillä, joiden elämä on ollut epävarmaa jo ensi hetkillä, että kykenee jotenkin katsomaan elämäänsä siinä hauraudessa, jossa se oikeasti esittäytyy. Jos minua ei koskaan enää tule olemaan olemassa tämän jälkeen, tahdon kokea kaiken, mitä tällä elämällä on tuotavana, koska en enää koskaan tämän jälkeen koe mitään. Toisaalta ristiriita onkin juuri siinä, etten tule koskaan käsittämään tai muistamaan kokeneeni yhtään mitään, joten koko olemassaoloni on yhtä tyhjän knassa. Pelkkää vitun tyhjää. Ei mitään muuta. Ei mitään todellista, joka olisi olemassa. Kuinka paljon hyötyä tällä ihmiselämällä siis lopulta on? Se on täyttä tyhjää, pimeää energiaa ja hiukkasia, jotka syöksyvät kaiken olevaisuuden läpi olematta yhtään mitään. Aivan kuin jokaisen atomin välissä oleva tila pitää niitä oikeastaan kasassa. Se on se vuorovaikutus, olemattomuus joka muodostaa konkreettisia asioita.

Monet eivät näe näissä pohdinnoissa mitään järkeä, koska heidän mielestään on silloibn ihan sama ajatella tuollaista, jos nyt kuitenkin ollaan tässä ja tehdään näitä asioita, joita meidän kuuluu toistella.. Mielestäni nämä pohdinnot taas ovat lähimpänä sitä ainoaa mahdollista tarkoitusta, miksi me voimme olla täällä pallon päällä: Ei mitään varten. Nämä ovat merkittäviä juuri siksi, etteivät nämä varsinaisesti johda yhtään mihinkään. Niiden kautta jotenkin hämärästi päätyy aina siihen, että kun et saa koskaan vastauksia mihinkään, voit yhtä hyvin vain keskittyä olemaan kunnolla ja ajattelemaan muitakin, kuin itseäsi. Ei tarvitse olla täysi vittupää koko aikaa. Ihmisissä on suhteettoman paljon mulkkuja, mutta jokainen mulkku kykenee myös muutokseen, tai hyvään. Mikäli nyt voidaan nimetä edes mitään hyvää, siis hyvään lähinnä oman etiikkani kannalta. Se ei ole sama hyvä, kuin ympäröivällä yhteiskunnalla, se käsittää vastuun vähän toisella tavalla, näkee kaiken kunnioituksen ja vuorovaikutuksen molemminpuolisena toimintana, eikä suostu ottamaan paskaa keneltäkään, joka on valmis sokeasti vain lappamaan sitä alaspäin.

Tämäkin päivä on mennyt lähinnä Danzigin kanssa, Circle of Snakesia ja nelosta kuunnellessa. Ensimmäinen on aivan syyttä aliarvostettu levy. Mutta olen tainnut keuhkota siitä ennenkin. Luultavasti. Välillä on vahva tunne siitä, etten sano mitään uutta. Silloin yleensä masennunkin, ja huomaan löytäväni taas siitä ruskeasta fiiliksestä jonkin aivan uuden sävyn, jota seuraamalla pääsee jonnekin muualle. Ei se välttämättä eteenpäin ole, mutta jos se laajentaa näkemystä edes vähän, se on kuitenkin kotiin päin. Ihmisyys ja ymmärrys on kuitenkin rakennettu pienistä palikoista, askel kerrallaan kohti jonkin näköistä ehjää kuvaa siitä, kuka olet. Jokaisen trauman myötä lähemmäs sitä, mitä sinun on tarkoitus olla. Vitutus on tärkeä liima, kun pitää kasata kokemuksista seinää, joka auttaa kestämään paskamyrskyjä. Vaikka jokainen trauma onkin juuri sitä mitä lupaa, en vaihtaisi niistä pois yhtäkään. Ehkä isovanhempieni kuolemat, mutta ehkä tästäkin paskasta nyt sitten pitkällä tähtäimellä seuraa jotain hyvää.. vaikka se ei siltä tunnukaan. Tämän päivän fiiliksiä kuvailee nyt Danzigin kaksi biisiä, joiden kontrasti levyllä toimii peräkkäisinä aivan saatanan hienosti:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti