Pääsen nyt koulun kautta keskustelemaan erilaisten läpättämisen ammattilaisten kanssa. Ainakin nyt olen käynyt kuraattorin juttusilla, seuraavaksi vuorossa pastoria, ja viimeisenä level bossina kai sitten koulupsykiatri tai jonkin sortin terapeutti. Toivon näiltä ihmisiltä lähinnä jotain toista näkökulmaa tähän kaikkeen, ehkä vertaistukea joltain sellaiselta ihmiseltä, joka on käynyt näitä samoja asioita läpi ja ajattelee kaiken yhtä vaikeasti kuin minäkin. Sillä olen huomannut useammin ja useammin olevani melko yksinäinen tämän jatkuvasti laajenevan tajuntani kanssa, ketään ei kiinnosta jakaa sitä, ja niinä hetkinä kuin kärsivällisyyteni riittää kuuntelemaan yksinkertaisempia juttuja, ajattelen tahtomattani, että mikäli nämä ikivanhat mantrat nyt olisi jo käsitelty, ja jokainen olisi jaksanut keskittyä ajatteluun pitempään kuin 5 minuuttia päivässä, voitaisiin helposti kulkea paikasta ja ajasta toiseen valoa nopeammin. En ajattele sitä pahalla, vaan lähinnä kärsimättömyyttäni. Tahtoisin nauhoittaa nämä tulevat keskustelut, mutta rikoin jotenkin jossain välissä tuon Zoomin H4-raiturin, joten sillä ei ainakaan nauhoiteta yhtään mitään. Toivon vain, että löytyy ymmärrystä ja kärsivällisyyttä minun heikkouksilleni ja mustille aukoille omassa ymmärryksessäni. Toisaalta tahtoisin henkistä alistusta, jonkun sellaisen keskustelukumppanin, joka voisi vain istuttaa minut alas ja näyttää minulle kaikki ne aukot ymmärryksessäni, jotka vaivaavat minua eniten, jonkun joka voisi opettaa minulle jotain uutta, mistä minulla ei ole mitään käsitystä.
Minulla on ollut monella tapaa todella mielenkiintoiset kaksi vuorokautta. Ne ovat pitäneet sisällään lähinnä humalaisia ihmisiä, sekoilua ja sekakäyttöä, varmaan seitsemän kirjan verran freestyleräppiä, joka kaikuu kuuroille korville, kun jokaisella on ollut niin kiire heittää omiaan. Se on räppikulttuurissa minulle vielä vähän kiusallinen piirre. Aina kun joku laittaa musiikkia soimaan, kaikkien huoneen räppäreiden on pakko alkaa vetää omaa juttuaan siihen päälle, ja yleensä samaan aikaan kaikkien muiden kanssa. Kaikki puhuvat, kukaan ei kuuntele. Siinä on mielestäni mennyt jo yksi olennainen asia mönkään. Mutta olihan se eilen ihan kivaa, istua parvekkeella ja soitella räppäreille pohjia, ne sitten höpöttelivät siihen päälle, osalla todella hyviäkin juttuja, osalla vain vähän surullista maanisen mielen rippeistä kiinnipitämistä, pakkomielteistä oksentelua. Sitä oli ahdistava käydä läpi, mutta päätin että oman osani jonkinlaisesta "nuorisotyöstä" teen siinäkin että soitan niiden kanssa, kun kukaan muukaan ei tahdo. Opin myös jotain olennaista veljesten välisestä dynamiikasta riitatilanteessa, tai lähinnä löysin kerrankin sopivan vertauksen sille, minkä olen tiennyt aina toimivan samalla tavalla. Kun minä ja veljeni, ja ihan kuka tahansa veljespari, seisoo toisiaan silmiin tapittaen helvetin partaalla, muiden ympäröimänä, tilanne on aina helvetin vääristynyt. Vaikka osapuolet olisivat kuinka sekaisin, kukaan ei tahdo satuttaa veljeään. Kukaan ei tahdo sitä fyysistä konfliktia, mutta tilanne on äärimmäisen latautunut, eikä kumpikaan oikein voi perääntyä. Luonnollista tietä jännite voi kuitenkin purkautua, kun heille tarjoutuu jostakin ei-fyysinen pakotie tilanteesta. He ovat pistorasia, ja jos joku ulkopuolinen koskee kumpaankaan, se laukaisee molempien energian "Älä puutu meidän asioihin"-henkiseksi yhteishyökkäykseksi, jossa auttaja jää altavastaajaksi. Lisäksi se tavallisimmin vain pahentaa veljesten välistä tilannetta, koska se fyysinen kontakti on jo luotu, ja jää siltä osin murrettu. Siitä voi seurata rumaa jälkeä, vaikkei kumpikaan tahtoisi satuttaa toista.
Tämä aamu alkoi yhdeksältä kaverin tamburiinisoololla, ja koko päivä oli varmaan yksi elämäni pisimpiä. Aivan järjettömän pitkä, ja absolutisti-krapulainen päivä. Söin ja makoilin melkein koko päivän, eikä olo helpottanut oikein missään välissä. Illemmalla mentiin sitten tälle tamburiinin soittajalle kostoretkelle, tulihan niistäkin jonkinlaiset pippalot, vaikka kaikki olivatkin vähän väsyksissä edellisillasta, eikä talossa ollut yhtään akustista kitaraa. Ihme bileitä tuollaiset. Joka talossa kuuluisi olla lakisääteinen pakollinen kitara, koska ne tarjoavat ihmisille eheyttäviä ja kauniita hetkiä, etenkin jos paikalla on kaksi ihmistä, jotka voivat soittaa keskenään. Tämän päivän hienoin hetki oli Raxilla nopeasti pysähtyessä, kun kaveri soitti bassoa ja minä kitaraa. Siitä tuli todella hyvä mieli, ja heräsin siihen todellisuuteen, että minun on pakko jollain rahalla hankkia akustinen basso tänne, jotta nuo vähät basistitkin innostuisivat herkemmin jamittelemaan täällä, kun olisi tuttuja soittimia tarjolla. Ne tuntuvat aina vähän pelkäävän kitaroita.
Musiikkiterapia voisi olla muuten melko kiinnostava ala opiskella, tai uskon että sille alalle minulla olisi moniakin käytännöllisiä metodeja ja tapoja, joilla ihmiset voisivat oppia tuntemaan itsensä vähän paremmin ja näkemään itsestään uusia luovia puolia. Toisaalta osa niistä olisi ehkä vähän epätavallisia, ja tottakai soittotaito rajaisi kohderyhmän ehkä vähän turhan pieneksi.
Tämä elämä on juuri nyt vähän hämmentävää. Saan yllättäviltä tahoilta kuulla jotain mielestäni aiheetonta suitsutusta nyt koko ajan vähän liian kanssa. En pelkää sen nousevan hattuun, koska tiedän ettei se nouse. Minä-kuvani voi olla vähän hassu, mutta vääristynyt se ei ole. En myöskään pidä siitä että minulle syötetään viinirypäleitä aiheetta, että kaikkea yksinkertaista ja tyhmääkin sanomista pidettäisiin jonain vitun neronleimauksena. Järjettömiä määriä paskaa täältä valuu joka päivä, ja aina silloin tällöin sattuu sokea kana löytämään jonkun pienen totuuden jyvän, jonka se kyllä sitten käytännössä hukkaa melko nopeasti. Selvyyden vuoksi nyt vielä: minä en ole älykkäämpi kuin kukaan, en ole millään tavalla "OOGEEMPI", en mitenkään parempi tai viisaampi, kuin kukaan teistä. Se, ettei minulle maistu viina on vain oma tappioni, ja vaikka se monesti rajaakin minut ulos porukoista, olen huomannut, ettei se todellakaan ole ainoa asia. On niitä muitakin, joille ei viina kelpaa, enkä tunne kuuluvan kauhean paljon paremmin siihenkään porukkaan. Viime aikoina olen huomannut olevani ehkä alttiimpi muiden ihmisten vaikutukselle, mikä on osoittanut osittain mielenkiintoiseksi, toisaalta ihan helvetin ärsyttäväksi. Tätä puolta pitää vielä tutkia lisää, jokin siinä nyt ahdistaa, vaikka kaikki muukin minussa on tietysti täysin samanlaista erilaisten vaikuttajien sekametelisoppaa, kuten kaikilla meistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti